Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Työ

Miksi hakeuduin työhön, joka aiheuttaa ensisijaisesti loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sietämättömän stressin? Ammatin valitsin oikein, sitä en epäile. Ongelma on siinä, että nykyisessä työssäni en pysty toteuttamaan ammattiani, niin kuin haluaisin ja niin kuin koen oikeaksi. Eikä varmasti kukaan kollegoistanikaan. Haluaisin työn, joka ei vie minusta kaikkia mehuja niin, että olen aivan loppu vapaa-ajalla. Työn, jossa stressi ei seuraa kotiin. Haluan tehdä sosiaalityötä, mutta haluan tehdä sen hyvin. Rakastan ammattiani ja tiedän olevani siinä erittäin hyvä. Olisi mielestäni ihan kohtuullista, että minulle ja kollegoilleni annettaisiin mahdollisuus tehdä työmme hyvin - ammattietiikan, asiakkaan tarpeen ja hyvän hallinnon mukaisesti. Paitsi meidän mielenterveytemme, niin totta kai myös asiakkaiden takia. Sydämestäni kouraisee joka kerta, kun en voi työmääräni takia auttaa asiakasta niin nopeasti ja niin hyvin kuin hän tarvitsisi.

Mikä olisikaan huonompi suolistosairauteni kannalta kuin ylikuormittava työ? Miksi teen itselleni näin? Olen tehnyt tämän niin monta kertaa, haukannut liian ison palan. Ajatellut, että kyllä minä jaksan, olen vahvempi nyt. Tulin lomalta kaksi viikkoa sitten enkä ole vielä ehtinyt esimerkiksi lukea lomanaikaisia sähköposteja ja käydä läpi kirjepostia. En varmaan ehdi vielä ensi viikollakaan. Onneksi sentään pystyin lomalla rentoutumaan. Ja kuinka paljon iloisempi olinkaan! Melkein kuin eri ihminen. Kuten arvata saattaa, suolistoni ei lomalla oireillut läheskään niin paljon kuin yleensä. Voin vakuuttaa, että moni ottaisi sairauslomaa sellaisissa oireissa, mitä minulla on lähes päivittäin. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut myös flunssassa. Viikko sitten kollegani totesikin, että eikö sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään ja paranemaan, kun yskin ja niistin. Vastasin hänelle, että kyllä varmaan mutta jonkun nämä työtkin on tehtävä eikä täällä näy sijaisia.

Joka aamu katson kollegoitani sivusta ja kysyn heiltä mielessäni: miten sinä tästä selviät? Jotkut ovat tehneet tätä työtä tässä työpaikassa vuosikymmeniä. En minä ymmärrä. Mottoni ja jatkuva tavoitteeni on elää vapaa-ajalla hetkessä, mutta en pysty siihen, jos koen ahdistavia työhön liittyviä tunteita ja mieleeni tunkeutuu jatkuvasti muistutuksia siitä, mikä työtehtävä jäi eilen, toissapäivänä tai sitä edellisenä tekemättä; mitä pitää muistaa tehdä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Kirjoitan asioita ylös sunnuntaina. Kun tapaan kaveria, huomaan katseeni lasittuvan kesken keskustelun, koska en pysty keskittymään, kun työajatukset ja -tunteet tunkeutuvat mieleeni. Ja kun työpuhelin työajalla soi, puristan silmäni kiinni ja puhallan ulos, ajattelen: ei, taas joku pyytää jotain, taas yksi tehtävä lisää. 

Kaikesta tästä huolimatta haaveilen yrittäjyydestä, liikuntapainotteisen päiväkodin perustamisesta. Yrittäjyyteen suhtaudun eri tavalla kuin nykyiseen työhöni ja ainakin toistaiseksi olen vielä siinä toivossa, että johtajana voin delegoida tehtäviä ja mitoittaa työni haluamallani tavalla. Osaltaan minua huojentaa ajatus siitä, etten olisi firman kanssa yksin. Haluan perustaa sen kahdestaan varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Toteuttaisin unelmani vaikka heti, jos olisi pääomaa ja yrityskumppani.

Koskaan minulta ei pääse unohtumaan, miten suurta vastuuta kannan asiakkaistani, miten kauaskantoisia vaikutuksia on sanoillani, eleilläni, päätöksilläni ja sillä, etten pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Alkaa pyörryttää, kun ajattelen työni ja tekemättömän työni vaikutuksia. Tässä työssä tehdään ja kirjoitetaan valtavia, mahdollisesti asiakkaan koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä ja lausuntoja. Joudun tekemään sellaisia aivan liian vähin taustatiedoin ja valmisteluin, aivan liian nopeasti. Täysin vastoin ammattietiikkaani. Vastuu on työssäni raskain elementti, mutta hei - jonkun se on kannettava.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.