Fyysinen hyvinvointi

Ranteeni parani tasan kolme viikkoa sitten, mutta viime viikolla se alkoi taas vihoitella polkupyöräillessäni. Polkupyöräily on ihanaa! Oi jos asuisimme läpi-vuoden-lämpimässä ilmastossa, niin pyöräilisin aina. Tosin pyöräilykin on toisinaan vatsavaivojen takia liian tuskallista. On ollut ihanaa treenata käsiä, rintalihaksia ja olkapäitä ja käydä taas jumpissa ranteen parannuttua. Tunnen kehoni jälleen kokonaiseksi, tasapainoisemmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka edelleen enimmäkseen inhoan sitä.

Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.

Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.

Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.

Oireita

Joulukuussa meni yli kaksi viikkoa putkeen, etten harrastanut muuta liikuntaa kuin hyötykävelyä. Olen aina rakastanut liikuntaa, mutta joulukuussa olin liian väsynyt ja vatsani on ollut jatkuvasti niin kipeä, etten ole töiden jälkeen pystynyt muuhun kuin nukkumiseen ja telkkarin katsomiseen, ellen ole sopinut tapaamisia kavereiden kanssa. Kahtena päivänä jouduin jäämään sairauslomalle, vaikka kynnykseni siihen on tosi korkea. Olen myös huomannut, että liikkumattomuus ja vatsavaivat vähentävät ruokahalua. Vaikka liikunta olisi mieluista, niin liikkumaan lähtemisen kynnys nousee sitä korkeammalle mitä kauemmin on liikkumatta. Se on jännä juttu. Onko ihminen aina ollut pohjimmiltaan laiska eläin?

Olen oksentanut viime viikkoina muutamia kertoja, mikä myös väsyttää eikä auta vatsavaivoihin kuin hetkellisesti. Hetkeä myöhemmin vaikutus on päinvastainen. Inhoan oksentamista, mutta kun tarpeeksi ahdistaa, niin minulle tulee pakottava tarve tehdä se. Valitettavasti kynnys oksentaa madaltuu sen jälkeen, kun siihen on sortunut pitkän tauon jälkeen. Ihan niin kuin käy varmaan tupakoimisen suhteen tupakoijille tai alkoholin suhteen alkoholiongelmaisille.

Hampaani ovat jo vaurioituneet bruksismin ja aiemmin tiheän oksentamisen takia. Bruksismikin on oire psyykkisestä kuormituksesta ja huonovointisuudesta. Niinä ajanjaksoina, kun olen ollut huomattavasti vähemmän stressaantunut, ahdistunut tai masentunut, purentaongelma on merkittävästi vähentynyt. Viimeksi varmaan kesälomalla. Nyt taas puren hampaita yhteen tai narskutan niitä vastakkain sekä hereillä että unissani. Totta kai pyrin olemaan tekemättä sitä, mutta ajatuksissani en sitä huomaa. Minun pitäisi teettää uudestaan purentakiskot, mutta niidenkin hinnaksi tulee hammaslääkärikäynteineen ainakin 250 euroa. Aina, kun ehtii ajatella, että nyt ei ole pitkään aikaan isoja rahanmenoja, niin niitä ilmestyy kuitenkin jostain.

Muutama viikko sitten olin puolisoni kanssa viettämässä iltaa läheisen ystävämme luona hänen uudessa asunnossaan. Olin sinä iltana niin onnellinen kuin mahdollista, meillä oli niin kivaa yhdessä. Nautin sydämeni pohjasta, nauroin ja hymyilin aidosti monen viikon edestä. Enkä ollut juonut kuin lasillisen viiniä. Sitten se oli ohi ja tuli seuraava päivä ja seuraava ilta. Kun puolisoni oli illan pikkujouluissa, niin yksinäisyydessäni vaivuin taas synkkyyteen. Alkuviikon jaksoin töissä yllättävän hyvin, mutta keskiviikosta eteenpäin oli todella vaikeaa. Palkkapäivää edeltävät päivät ovat aina ahdistavia, kun rahat on loppu. Pahinta tietysti, jos ne ajoittuvat vielä viikonloppuun, kun olisi kaikenlaista kivaa rahanmenoa.

Noin vuoden ajan olen nähnyt jatkuvasti, vähintään viikoittain erittäin ahdistavia ja todentuntuisia unia. Joskus ne ovat ihan vaan todentuntuisia, jostakin mahdollisimman arkisesta tilanteesta, niin etten myöhemmin oikeasti tiedä, onko jokin asia oikeasti tapahtunut vai ei. Ahdistavia toisista unista tekee se, että niissä ei ole mitään hirviöitä tai vastaavia, vaan oikeasti olemassa olevia minulle tuttuja ihmisiä. Unet ovat niin realistisia, että ne voisivat kaikessa kauheudessaan periaatteessa olla totta. Olen nähnyt monta kertaa viimeisen vuoden aikana esimerkiksi unta, jossa minut raiskataan. Kerran näin myös unta, jossa puolisoni jätti minut, ja herätessäni en heti tiennyt, oliko niin tapahtunut oikeasti, koska puolisoni oli lähtenyt jo töihin. Heräsin siihen, että itkin hysteerisesti. Muutama viikko sitten heräsin maanantaiaamuna unesta, jossa olin asiakkaani huumekämpässä ja hän piti leipäveistä kaulallani. Siitä oli oikein kiva aloittaa uusi työviikko.

Olen myös valitettavasti huomannut ajattelevani itsetuhoisesti viimeisten viikkojen aikana. Mieleeni on tullut ajatuksia siitä, kuinka helpottavaa olisi viiltää itseä tai hukuttautua. En ole halunnut käydä yksin kävelyllä missään rannan, meren tai järven lähellä, koska en halua ajatella niitä ajatuksia ja tuntea niitä tunteita, mitä se saa aikaan, ajatuksen hukuttautumisesta. Korostan, että tällaiset ajatukset ja tunteet eivät tarkoita sitä, että oikeasti tekisin mitään itselleni. Mieleen hiipivistä ajatuksista ja tunteista on pitkä matka tekoihin.

Olen myös huomannut ajattelussani saman kuvion kuin silloin, kun olen aiemmin joutunut psykiatriseen osastohoitoon. Näen maailman tuhoontuomittuna planeettana, jossa ihmiset tappavat ja raiskaavat toisiaan ja pakenevat todellisuutta päihteisiin. Maailman, jota kukaan ei-supervoimilla-varustettu ihminen ei kestä. Superihmisiäkin on, olen huomannut. Näen Isis-uutiset ja hallituksen leikkauslistat, koen työelämän kohtuuttomat paineet ja huomaan ihmisten välisen kilpailun ja pahantahtoisuuden. Ajattelen, että tällainen maailma ei yksinkertaisesti ole minua varten.

Pimeys. Suomen ilmaston kylmyys ja syksyn ja talven pimeys vaikuttavat voimakkaasti mielentilaani ja jaksamiseeni. En ole koskaan halunnut muuttaa ulkomaille, koska koen itseni vahvasti suomalaiseksi enkä kykenisi elämään vieraassa kulttuurissa ja kieliympäristössä. Ekaa kertaa tänä vuonna olen puolivakavasti miettinyt, että voisinko pelastaa mielenterveyteni muuttamalla aurinkoiseen ja lämpimään ilmastoon. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei itseään voi paeta. Mutta varmasti se ainakin aavistuksen helpottaisi.

Lääkitys ja syömishäiriö

Syön mielialalääkettä vieläkin. 20 mikrogrammaa Cipralexia päivittäin ja ahdistuskohtauksen tai paniikkikohtauksen yllättäessä yhden tai kaksi rauhoittavaa Xanoria. En uskalla lopettaa lääkitystä. Kokeilin kerran toissa syksynä, vai olikohan sitä edellisenä, jättää Cipralexin ja vaikka tein sen ohjeiden mukaisesti vähän kerrallaan, niin viikon ahdistuksen jälkeen totesin, etten pysty tai halua olla ilman. En halua tai pysty edelleenkään. Pelkkä ajatuskin lopettamisesta tuntuu epämiellyttävältä.

En pysty vieläkään syömään buffeteista, koska en pysty olemaan oksentamatta, jos syön itseni ähkyyn. Ja kuinka esimerkiksi hyvällä brunssilla voisi olla syömättä ähkyyn? Muistan, kun psykoterapiassa määrittelin, että olen täysin parantunut syömishäiriöstä sitten, kun pystyn syömään seisovasta pöydästä ahmimatta ja kokematta minkäänlaista ahdistusta. Mutta edelleen ihmettelen, kuinka kukaan pystyy siihen. Eihän ihmisen kuulu syödä niin paljon kerrallaan, ei sellainen ole hyväksi kellekään. Enkä nyt tarkoita, että siitä välttämättä lihoisi, jos päivän kokonaisenergiamäärä pysyy aisoissa, vaan sitä, että ruoansulatussysteemi ei sovellu sellaiseen. Eli olenko parantunut ja oliko määritelmäni vääränlainen?

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.

Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.