1. puolikas

Aika menee käsittämättömän nopeasti. Ei se toki mikään yllätys ole mutta jaksaa ihmetyttää. Vauvamme täytti toissa sunnuntaina puoli vuotta. Seuraavan puolen vuoden kuluttua hänen täytyy jo aloittaa päivähoito ja kuukautta aiemmin minun on palattava työelämään. Olemme nyt alkaneet aktiivisesti etsiä uutta asuntoa, muutamme toiselle paikkakunnalle. Optimaalisin ajankohta muuttaa olisi kesäkuussa, kun puolisonikin on kesälomalla, mutta voimme muuttaa aiemminkin. Ihanaa saada vihdoin kolmas huone, lapselle oma tila. Ja mielellään sen verran enemmän vapaita lattianeliöitä, että liikuntaa on tilaa harrastaa myös kotona. Ihanaa saada myös sisustaa pitkästä aikaa, ostaa pari uutta huonekalua ja kaikkea suloista lapsen huoneeseen. Jännittää, miten kissamme sopeutuu muuttoon, kun se on niin kiintynyt nykyiseen kotiimme eikä tykkää käydä missään muualla. Lapsen päivähoidon aloittamisessa jännittää ja stressaa monikin asia, melkein pelottaa. Lisäksi minun on etsittävä uusi työpaikka ennen elokuuta, koska muuton takia työmatka nykyiseen olisi liian pitkä. Ihan mielelläni vaihdan työpaikkaa muutenkin, en jää kaipaamaan nykyistä työyhteisöäni ja työskentelysektoriani — en kiintynyt niihin kuten kahdessa aiemmassa työssäni. 

Yllätyksekseni aloin kaivata työelämään jo tammikuussa. Kummallista, että kaipaan sinne, missä olen stressaantunut ja jo kahdesti uupunut. Ajatus kokopäivätyöstä ja vauvan jättämisestä päivähoitoon tuntuu kamalalta, mutta kaipaan älyllistä haastetta ja keskittymistä johonkin aivan muuhun kuin lapsenhoitoon, kodinhoitoon ja itseeni. Kaipaan onnistumisen kokemuksia, ammatillisen minäni toteuttamista. Sitä tunnetta, että tämän minä osaan, tässä olen hyvä. Onneksi on ammattilehti sekä Facebookin ammatilliset keskusteluryhmät ja yhdistystoiminta, joihin olen aktiivisesti osallistunut viime kuukausina. Ilokseni olen alkanut viime viikkoina tuntea olevani hyvä ja taitava myös vanhemmuudessa, mutta se on asia erikseen. 

Minua ärsyttää ja suututtaa suuresti se, kun jotkut sanovat, että ”jää ihmeessä pidemmäksi aikaa kotiin, kyllä töitä ehtii tehdä myöhemminkin”. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista. Eräskin entinen työkaveri, johon sattumalta törmäsin, sanoi niin, vaikkei tiedä meidän taloudellisesta tilanteesta tuon taivaallista. Kotihoidontuki on 338 euroa + kuntalisä 150 euroa - 20% veroa eli nettona 390 euroa kuussa. Eihän sillä maksa edes puolikasta vuokraa tai asuntolainan lyhennystä. Ja puolisoni tulot ovat kuitenkin sen verran suuret, ettei meillä varmasti olisi oikeutta muihin Kelan tukiin. En halua elää kituuttaen niin, ettei koskaan ole varaa käydä esimerkiksi kahvilassa tai ostaa vähän kalliimpia elintarvikkeita. Ja olisi ihan kiva saada joskus luottokorttilaskukin maksettua kokonaan ja säästää rahaa matkoihin. Kyllä, aion matkustaa jatkossakin lentokoneella ilmastonmuutoksesta huolimatta. 

Vauvamme on edelleen ollut hyväntuulinen, sopeutuvainen ja tyytyväinen. Hän ei ainakaan vielä vierasta ihmisiä. Uskon, että aktiivinen liikkumiseni vauvan kanssa julkisessa liikenteessä, kahviloissa, kavereiden luona, kaupungilla ja tapahtumissa on vaikuttanut vauvan sopeutuvaisuuteen. Helmikuussa aloin 10 kuukauden tauon jälkeen käydä kuntokeskuksessa (yksityisillä fustratunneilla kävin raskaana ja muutaman kerran viime kuukausina). Siellä vauva on ollut tähän mennessä viisi kertaa lastenhoitopalvelussa treenini ajan ja sielläkin hän on ollut pääosin hyväntuulinen. Isäni hoiti vauvaa viime viikolla ensimmäistä kertaa ilman minua tai äitiäni, sekin meni todella hyvin. Tällä viikolla vauvaa tulee hoitamaan meille kotiin hänen pikkuserkkunsa, ensimmäistä kertaa joku muu kuin vanhempani. Ainoa varsinainen ongelma vauvan kanssa on toistaiseksi ollut yöunien katkonaisuus, josta kirjoitinkin viime viikolla. 

Heti neljän kuukauden iässä aloimme antaa vauvalle maistiaisia soseruoista ja hän innostui niistä kovasti. Viisikuukautisena hän sai kaksi pienehköä soseateriaa päivässä ja nyt puolivuotiaana kolme vähän isompaa. Imetän edelleen 4-5 kertaa päivässä sekä öisin, mutta maidontuotanto on vähentynyt jonkin verran. Äidinmaidonkorviketta vauva ei ole enää tarvinnut iltaisin kahteen kuukauteen. Jo vähän ennen kuin hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta, hän keksi nännin puremisen. Pelkäsin jo, että minun on lopetettava imetys sen takia ennen aikojaan, mutta onneksi vauva puree enää vain harvoin. Uusin haaste imetyksessä on se, että vauvan on aiempaa vaikeampi keskittyä siihen, jos ympärillä tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa eli suunnilleen mitä vaan ääntä tai liikettä. Imetän mahdollisuuksien mukaan siihen asti, että vauva täyttää vuoden. En usko, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan minulle vaikeaa. Oletan, että tuntuu lähinnä huojentavalta, kun vauva ei ole enää niin riippuvainen minusta ja hoitovastuuta on helpompi jakaa tasaisemmin meidän vanhempien kesken. Ja kun saan juoda kahvia niin paljon kuin mieli tekee (jos suolistoni vaan sietää sen). 

Helmikuuhun asti koin välillä vaikeaksi antaa itseni kiintyä vauvaan täysillä, koska pelkäsin niin valtavasti hänen menettämistään. Joskus raskauden loppuvaiheessa katsoin puolisoni kanssa dokumentin, jossa sattumalta oli joku mies, joka kertoi lapsensa menehtyneen kätkytkuolemaan viiden kuukauden ikäisenä. Jostain syystä se jäi kummittelemaan mieleeni siihen saakka, että vauvamme täytti puoli vuotta. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta niin mieleni toimi. Nyt tilanne on se, etten yksinkertaisesti pysty enää vastustamaan kiintymistä millään tasolla, millään tavoin. Pelko lapsen menettämisestä alkaa hänen syntymästään ja jatkuu niin kauan kuin olemme kumpikin elossa, mutta rakkaus ja kiintymys lasta kohtaan ovat vallanneet minut kokonaan.

Olen erittäin iloinen siitä, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan myötätuntoisesti itseäni kohtaan. Jos tässä univajeessa ja avuttomasta, pienestä ihmisestä vastuussa ollessa asettaisin itselleni vielä jotain turhanpäiväisiä, intuitioni ja tarpeideni vastaisia vaatimuksia, niin palaisin varmasti loppuun. Hyvä esimerkki uskollisuudesta tarpeilleni on se, miten olen kuunnellut kehoani raskauden jälkeen. Lihaskuntotreenin sijaan kävin kuntokeskukseen palattuani ensin vain venyttely- ja liikkuvuusharjoitustunneilla, koska kehoni kaipasi juuri sitä. Muutaman viikon jälkeen, kun en ollut enää niin jumissa, tunsin kaipaavani kovempaa treeniä ja toimin sen mukaisesti. Toinen esimerkki on se, että eräänä päivänä muutama viikko sitten lopetin päiväkirjan kirjoittamisen vauva-arjestamme, koska se alkoi tuntua pakkopullalta. Tuntemus oli voimakas, joten kuuntelin sitä enkä alkanut väittää vastaan. Ajattelen nykyään, että onnellisuus edellyttää sitä, että ihminen on rehellinen ja uskollinen itselleen eli kuuntelee itseään, suhtautuu itseensä myötätuntoisesti ja toimii sen mukaan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vielä muutama vuosi sitten pidin itsekuria ja -kontrollia tärkeämpinä toimintatapoina.

En haaveile suurperheestä eli nykymittareilla yli kolmesta lapsesta. Se ei liity puolisoni ikään, jos joku sitä miettii. Toisenkin lapsen haluaisin ensisijaisesti siksi, että esikoisemme saisi sisaruksen. Sitä toivon todella paljon, koska sisaruus on ainutlaatuinen suhde ja voimavara. Olen miettinyt sitä, miten toisen lapsen kanssa kaikki on varmaan tavallaan helpompaa, kun esikoisen kanssa kaikki on uutta ja vierasta, mutta tavallaan vaikeampaa, kun lapsia on hoidettavana kaksi ja he ovat todennäköisesti monin tavoin erilaisia. Vielä en osaa sanoa, haluaisinko toisen lapsen jälkeen vielä kolmannen. Ajattelen, että kolmea suuremman lapsikatraan kanssa minulle ei jäisi tarpeeksi omaa eikä meille vanhemmille kahdenkeskistä aikaa. Haluan, että kumpikin meistä ehtii viettää myös kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa erikseen. Mitä päivähoitoon tulee, niin toisen lapsen myötä esikoisemmekin pääsisi takaisin osittaiseen kotihoitoon. Ennen mahdollista toista lasta haluan kuitenkin ehtiä olla tulevassa uudessa työpaikassani vähintään vuoden ja jos työskentelysektori on minulle aivan vieras, vuosi ei riitä asioihin perehtymiseen. Näin ajattelen asioista nyt.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Koe

Jos nyt kirjoitan sen tähän eli puolijulkisesti, niin ehkä vihdoin saan sen myös toteutettua. En kehtaa pyörtää julkaistua suunnitelmaa.

Huhtikuussa selvitän käytännössä paljonko minulla menee rahaa, jos en käy lainkaan ravintoloissa, kahviloissa, teatterissa, keikoilla, leffoissa tms. enkä osta vaatteita, asusteita, kenkiä, meikkejä tms. Tulee olemaan ankeaa ja vaatimaan vitusti itsekuria, mutta kai siitä tulee jälkikäteen hyvä fiilis. Onnistumisesta, mielitekojen vastustamisesta. Saanko mitään säästöön ja jos, niin kuinka paljon? Kaiken järjen mukaan saan.

Lähes poikkeuksetta olen tähänkin asti syönyt ravintoloissa ja ostanut vaatteita tms. puoleen hintaan tarjouksista ja alennusmyynneistä ja Cityshopparilla sekä aiemmin Groupon-diileillä. Hyvin harvoin ostan mitään tai käytän muuten rahaa normaalihinnalla. En ole koskaan ostanut mitään varsinaisia merkkituotteita, lukuun ottamatta yhtä Guessin mekkoa 60% alennuksella. Merkkituotteella tarkoitan kalliita, oikeasti kalliita tuotteita - esim. Michael Kors tai Louis Vuitton. Heräteostoksia teen harvoin.

No niin, nyt se on sanottu. Tulee kiristämään hermoja paljon, kun joutuu kieltäytymään mielihyvää tuottavista asioista mutta ehkä se kompensoituu sillä, ettei tarvitse stressata rahanmenosta. Huhtikuuta odotellessa...

Oireita

Joulukuussa meni yli kaksi viikkoa putkeen, etten harrastanut muuta liikuntaa kuin hyötykävelyä. Olen aina rakastanut liikuntaa, mutta joulukuussa olin liian väsynyt ja vatsani on ollut jatkuvasti niin kipeä, etten ole töiden jälkeen pystynyt muuhun kuin nukkumiseen ja telkkarin katsomiseen, ellen ole sopinut tapaamisia kavereiden kanssa. Kahtena päivänä jouduin jäämään sairauslomalle, vaikka kynnykseni siihen on tosi korkea. Olen myös huomannut, että liikkumattomuus ja vatsavaivat vähentävät ruokahalua. Vaikka liikunta olisi mieluista, niin liikkumaan lähtemisen kynnys nousee sitä korkeammalle mitä kauemmin on liikkumatta. Se on jännä juttu. Onko ihminen aina ollut pohjimmiltaan laiska eläin?

Olen oksentanut viime viikkoina muutamia kertoja, mikä myös väsyttää eikä auta vatsavaivoihin kuin hetkellisesti. Hetkeä myöhemmin vaikutus on päinvastainen. Inhoan oksentamista, mutta kun tarpeeksi ahdistaa, niin minulle tulee pakottava tarve tehdä se. Valitettavasti kynnys oksentaa madaltuu sen jälkeen, kun siihen on sortunut pitkän tauon jälkeen. Ihan niin kuin käy varmaan tupakoimisen suhteen tupakoijille tai alkoholin suhteen alkoholiongelmaisille.

Hampaani ovat jo vaurioituneet bruksismin ja aiemmin tiheän oksentamisen takia. Bruksismikin on oire psyykkisestä kuormituksesta ja huonovointisuudesta. Niinä ajanjaksoina, kun olen ollut huomattavasti vähemmän stressaantunut, ahdistunut tai masentunut, purentaongelma on merkittävästi vähentynyt. Viimeksi varmaan kesälomalla. Nyt taas puren hampaita yhteen tai narskutan niitä vastakkain sekä hereillä että unissani. Totta kai pyrin olemaan tekemättä sitä, mutta ajatuksissani en sitä huomaa. Minun pitäisi teettää uudestaan purentakiskot, mutta niidenkin hinnaksi tulee hammaslääkärikäynteineen ainakin 250 euroa. Aina, kun ehtii ajatella, että nyt ei ole pitkään aikaan isoja rahanmenoja, niin niitä ilmestyy kuitenkin jostain.

Muutama viikko sitten olin puolisoni kanssa viettämässä iltaa läheisen ystävämme luona hänen uudessa asunnossaan. Olin sinä iltana niin onnellinen kuin mahdollista, meillä oli niin kivaa yhdessä. Nautin sydämeni pohjasta, nauroin ja hymyilin aidosti monen viikon edestä. Enkä ollut juonut kuin lasillisen viiniä. Sitten se oli ohi ja tuli seuraava päivä ja seuraava ilta. Kun puolisoni oli illan pikkujouluissa, niin yksinäisyydessäni vaivuin taas synkkyyteen. Alkuviikon jaksoin töissä yllättävän hyvin, mutta keskiviikosta eteenpäin oli todella vaikeaa. Palkkapäivää edeltävät päivät ovat aina ahdistavia, kun rahat on loppu. Pahinta tietysti, jos ne ajoittuvat vielä viikonloppuun, kun olisi kaikenlaista kivaa rahanmenoa.

Noin vuoden ajan olen nähnyt jatkuvasti, vähintään viikoittain erittäin ahdistavia ja todentuntuisia unia. Joskus ne ovat ihan vaan todentuntuisia, jostakin mahdollisimman arkisesta tilanteesta, niin etten myöhemmin oikeasti tiedä, onko jokin asia oikeasti tapahtunut vai ei. Ahdistavia toisista unista tekee se, että niissä ei ole mitään hirviöitä tai vastaavia, vaan oikeasti olemassa olevia minulle tuttuja ihmisiä. Unet ovat niin realistisia, että ne voisivat kaikessa kauheudessaan periaatteessa olla totta. Olen nähnyt monta kertaa viimeisen vuoden aikana esimerkiksi unta, jossa minut raiskataan. Kerran näin myös unta, jossa puolisoni jätti minut, ja herätessäni en heti tiennyt, oliko niin tapahtunut oikeasti, koska puolisoni oli lähtenyt jo töihin. Heräsin siihen, että itkin hysteerisesti. Muutama viikko sitten heräsin maanantaiaamuna unesta, jossa olin asiakkaani huumekämpässä ja hän piti leipäveistä kaulallani. Siitä oli oikein kiva aloittaa uusi työviikko.

Olen myös valitettavasti huomannut ajattelevani itsetuhoisesti viimeisten viikkojen aikana. Mieleeni on tullut ajatuksia siitä, kuinka helpottavaa olisi viiltää itseä tai hukuttautua. En ole halunnut käydä yksin kävelyllä missään rannan, meren tai järven lähellä, koska en halua ajatella niitä ajatuksia ja tuntea niitä tunteita, mitä se saa aikaan, ajatuksen hukuttautumisesta. Korostan, että tällaiset ajatukset ja tunteet eivät tarkoita sitä, että oikeasti tekisin mitään itselleni. Mieleen hiipivistä ajatuksista ja tunteista on pitkä matka tekoihin.

Olen myös huomannut ajattelussani saman kuvion kuin silloin, kun olen aiemmin joutunut psykiatriseen osastohoitoon. Näen maailman tuhoontuomittuna planeettana, jossa ihmiset tappavat ja raiskaavat toisiaan ja pakenevat todellisuutta päihteisiin. Maailman, jota kukaan ei-supervoimilla-varustettu ihminen ei kestä. Superihmisiäkin on, olen huomannut. Näen Isis-uutiset ja hallituksen leikkauslistat, koen työelämän kohtuuttomat paineet ja huomaan ihmisten välisen kilpailun ja pahantahtoisuuden. Ajattelen, että tällainen maailma ei yksinkertaisesti ole minua varten.

Pimeys. Suomen ilmaston kylmyys ja syksyn ja talven pimeys vaikuttavat voimakkaasti mielentilaani ja jaksamiseeni. En ole koskaan halunnut muuttaa ulkomaille, koska koen itseni vahvasti suomalaiseksi enkä kykenisi elämään vieraassa kulttuurissa ja kieliympäristössä. Ekaa kertaa tänä vuonna olen puolivakavasti miettinyt, että voisinko pelastaa mielenterveyteni muuttamalla aurinkoiseen ja lämpimään ilmastoon. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei itseään voi paeta. Mutta varmasti se ainakin aavistuksen helpottaisi.

Raha

Tein pari kuukautta sitten kuukausibudjetin ja kirjasin sitten ylös kuukauden kaikki menot. Jotenkin kummasti kaikki vaan katoaa tililtä. Tässä selontekoa, saa kommentoida!

373 vuokraan
200 opintotuen takaisinperintään (arrrgh)
170 muihin asumiskuluihin ja autoon, sis. osamaksulla ostetut huonekalut ym.
30 hierontaan
45 kuntosaliin
55 puhelinkuluihin (liittymä ja osamaksu)
20 ipadin osamaksuun
12 Unicefille
6 rintasyöpävakuutukseen
Kauneudenhoitoon 40
Ruokakauppoihin eli elintarvikkeisiin 250
Lahjoihin 20
Apteekkiin 24
Alkoholiin 40
Ravintoloihin 60
Lounaisiin (muu kuin omat eväät) 40
Kahviloihin 90
Elokuviin 14
Taidenäyttelyihin tms. 10
Teatteriin 30
Keikkaan 90 euroa

Näistä tulee yhteensä 1 553 euroa ja lisäksi on maksettava luottokorttilaskua.

Sitten on vielä muita yksittäisiä menoja: joululahjoihin meni monta sataa euroa - tiedän, se on ihan oma valinta. Vakuutusmaksut tulevat milloin tulevat ja kampaajalla menee kahdesti vuodessa noin 100 euroa värjäykseen ja leikkaukseen, lehtitilauksiin suunnilleen satanen vuodessa, ulkomaanmatkoihin ja muuhun matkailuun varmaan noin tonni vuodessa. Asuntosäästötilillä minulla on 8 000 euroa, vuoteen en ole saanut säästettyä sinne lisää.

Haaveet

Olen joutunut luopumaan - ainakin toistaiseksi - haaveesta tehdä päätyöni ohessa töitä jumppaohjaajana. Haaveilin siitä ensimmäistä kertaa jo 15-vuotiaana, kun olin alkanut käydä jumppatunneilla. Silloin se oli vielä ihan realistinen unelma, mutta sairastuttuani ärtyneen suoliston oireyhtymään, en olisi voinut enkä voi edelleenkään sitoutua fyysiseen ja ylipirteyttä vaativaan työhön. Lähes joka kerta, kun jumpassa käyn, muistan unelmani ja minua vituttaa.

Olen myös haaveillut romaanin kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Aloitin kirjoittamaan sitä Jyväskylässä asuessani noin kuusi vuotta sitten. Kirjoitin vain silloin, kun inspiraatio iski ja pystyin keskittymään, rauhoittumaan kirjoittamiseen. Minulla on kasassa 80 A4-kokoista sivua, mutta kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut. Ei ole ollut energiaa ja aikaa. Eihän sitä ole ollut kahteen vuoteen romaanien lukemiseenkaan. 

Luen lähinnä vain Hesaria ja sen liitteitä sekä katson tv-sarjoja, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja elokuvia. Viimeksi lukemani kirja oli Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedisin elämäkerta, lainasin puolisoltani. Kirja oli niin hyvä, että ihmettelen, miten olen voinut olla lukematta sittemmin. Sitä ennen luin psykiatrisessa sairaalassa ollessani Jens Lapiduksen Stockholm Noir -sarjan ensimmäisen osan Rahalla saa. Sekin puolisoni kirja. Miten olen voinut olla lukematta jatko-osia? Eikä kyse ole todellakaan siitä, ettenkö haluaisi lukea. Joka kerta, kun yritän, en pysty keskittymään. Tv:n ja elokuvien katsominen on niin paljon helpompaa. Ei minulla ole koskaan tainnut olla ongelmaa niihin keskittymisessä. Elokuvien osalta pidän lähes poikkeuksetta tositarinoihin perustuvista käsikirjoituksista. Ja kuinka paljon onkaan olemassa kiinnostavia elämäkertakirjoja ja muita tositarinaromaaneja! 

Ehkä vielä joku päivä toteutan ainakin jälkimmäisen unelmistani. Olen kirjoittanut runoja kuutisen vuotta ja osallistunut Otavan kaunokirjallisuuskilpailuun kahdella runokokoelmalla. Julkaisen runojani toisessa blogissa. Kustannussopimuksen saaminen Suomessa tai ainakaan tunnetun kustannusyhtiön kanssa on helvetin vaikeaa, mutta omakustanteen voisin teettää vaikka heti, jos olisi ylimääräistä rahaa. Varmaan romaaninkin kirjoittamiseen saisin lisäpuhtia, jos tietäisin voivani julkaista sen milloin vaan. Toistaiseksi minulla ei ole tarpeeksi rahaa ja pienet säästöt haluan kohdistaa pääosin matkailuun ja asunnon hankintaan.