Ikä

Täytän ensi vuonna 30 vuotta. Se on ennen kaikkea outoa ja hämmentävää, koska koen, että täytän pikemminkin 50. Tuntuu todella raskaalta ajatella, että elämää pitäisi jaksaa vielä mahdollisesti kaksi kertaa näin kauan. Sukuni on pitkäikäistä.

Kun täytin 20, tunsin itseni jo yli kolmikymppiseksi. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että olisin jotenkin viisaampi tai parempi kuin ne, jotka kokevat itsensä sen ikäisiksi, kuin oikeasti ovat. Tämä on neutraali toteamus, en halua kuulostaa ylimieliseltä, koska en ole sitä.

Minulla on monenikäisiä ystäviä: kaikenikäisiä 21-vuotiaasta 63-vuotiaaseen. Ensimmäisen kerran ystävystyin yli 30-vuotiaan kanssa jo 15-vuotiaana. Ja kuten olen aiemmin tainnut jo kertoa, puolisoni on minua 17 vuotta vanhempi. En ole juuri koskaan kokenut seksuaalista tai romanttista vetoa omanikäisiini.

Viimeistään yläasteikäisenä koin, että sisälläni asuu keski-ikäinen mies. Se ei kyllä tunnu vanhenevan samaa tahtia reaaliajan kanssa: se on ollut viisikymppinen niin kauan, kuin muistan. Mitähän sille tapahtuu, jos ja kun täytän oikeasti 50? Ehkä sitten koen olevani sen ikäinen, kuin oikeasti olen. Tai sitten koenkin olevani 20-vuotias. Uskon, että elämä olisi paljon helpompaa, jos ei kokisi olevansa niin monta eri persoonaa.

Mitä jos...

Kahdella häitämme edeltävällä viikolla mieleeni alkoi taas hiipiä se minulle tyypillinen katastrofiajattelu, että hääpäivänä menee varmaan kaikki tai ainakin jotain tosi merkittävää pieleen. Aina sama ajattelukuvio puskee päähäni, vaikka tiedostan sen olevan turha ja haitallinen. Haluaisin niin kovasti ottaa rennosti ja päästä eroon kaikesta turhasta stressaamisesta. Toisaalta haluaisin hyväksyä itseni tällaisena. Missä menee kultainen keskitie? Itsensä kannattaisi hyväksyä sellaisena kuin on, mutta toisaalta koko ajan kehittyä.

Mietin, että entä jos minä tai puolisoni sairastumme - tai bändin laulaja tai valokuvaaja. Entä jos koko päivän sataa ja on helvetin kylmä. Mitä jos meikkaukseni menee pieleen tai jos kaasoni joutuu onnettomuuteen edellisenä päivänä ja makaa lauantaina sairaalassa. Entä jos catering on kirjannut gluteenittomien ruokailijoiden määrän väärin. Jos äänentoisto ei toimi ja jos vieraat eivät kuule tuomarin puhetta ulkona kunnolla. Oli miljoona asiaa, mitkä olisivat voineet mennä päin prinkkalaa. Mutta KAIKKI MENI HYVIN. Hääpäivämme oli kaikilta osin täydellinen. Ainoa miinus oli se, etteivät kaikki kutsumamme vieraat päässeet osallistumaan muiden menojensa takia.

Vielä häiden jälkeenkin näin yhtenä yönä unta, että juhlat olivat katastrofi. Olin melkoisen helpottunut herätessäni ja tajutessani, että olen naimisissa jo.

Parisuhde, häät, avioliitto

Menen naimisiin viiden yön päästä lauantaina. Naimisiin! En ole koskaan ennen sitoutunut mihinkään näin. Sukuun synnytään ja ystävyyssuhteita ei virallisteta niin kuin parisuhde. Lupaan tehdä jotain koko loppuelämäni - tai siis kunnes kuolema meidät erottaa. Lupaan rakastaa ja jakaa elämäni toisen kanssa.

En ole missään vaiheessa ajatellut, että avioliitto muuttaisi arkeamme. Uskon kuitenkin, että se lisää meidän kummankin mielenrauhaa ja itsevarmuutta. Joku ihan oikeasti haluaa sitoutua minuun loppuiäkseen. Ja minä ihan oikeasti haluan sitoutua tuohon ihmiseen loppuiäkseni. On ollut hetkiä, jolloin on mielestäni vaikuttanut siltä, ettei hän edes rakasta - ja myös toisin päin. Aina ollaan kuitenkin päädytty siihen, että ne ovat olleet hetkellisiä väärinymmärryksiä, tunteiden vallankaappaus. Rakkaus on muutakin kuin tunne. Välillä muut tunteet sumentavat näkyvyyden.

Minua jännittää. Jännittää häät, ei avioliitto. Häät jännittää, koska haluaisin sen ainutkertaisen päivän olevan täydellinen. Paradoksaalisesti se edellyttää sitä, että en ajattele niin hääpäivänä, vaan otan rennosti. Asennoidun niin, että meni miten meni, hyvin meni.

Parisuhde

Uskon tietäväni, mitkä ovat onnellisen parisuhteen edellytykset. Realistiset edellytykset. Yli 10 vuotta naimisissa ollut serkkuni kertoi, että heidän parisuhteensa onnistumisen kannalta olennaisinta on olleet kaksi asiaa: joustavuus ja molemminpuolinen kunnioittaminen. Eräs ystäväni puolestaan totesi, että hänen toistaiseksi noin 15 vuotta kestäneen parisuhteensa onnellisuus on paljolti seurausta siitä, että hänellä ja hänen puolisollaan on aina ollut sekä omia että yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Näihin lisäisin vielä oman havaintoni yleisesti onnellisen elämän edellytyksistä: on osattava nauraa itselle. Jos ihminen ottaa itsensä liian vakavasti, suhtautuu yleensä toisiin samanlailla ja ikään kuin tukehduttaa ihmiset ympärillään. Itselle nauraminen ei puolestaan onnistu, jos  ihmisellä on kovin huono itsetunto. Huono itsetunto kertoo siitä, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi. Toista ei voi rakastaa terveellä tavalla rakastamatta ensin itseään - ei liian paljon eikä liian vähän.

Olen monta kertaa reilun kahden vuoden parisuhteeni aikana miettinyt, mikä jossain hankalassa tilanteessa mättää tai millä siitä päästäisiin yli. Kutakuinkin joka kerta olen päätynyt serkkuni antamaan neuvoon. Jos kunnioitan toista ja joustan ja jos puolisoni tekee samoin, suunnilleen kaikesta selvitään. Mutta kaikki mainitsemani onnellisen parisuhteen edellytykset koskevat molempia osapuolia tasavertaisesti. Parisuhde ei toimi, jos minä joustan aina enemmän, jos puolisoni kunnioittaa minun heikkouksiani ja outouksiani mutta minä en hänen, jos minulla on omia juttuja mutta puolisollani ei tai jos puolisollani on hyvä itsetunto ja hän osaa nauraa itselleen mutta minä en. Tietenkin on tilanteita ja kausia, jolloin toinen on enemmän jotain ja toinen vähemmän, mutta pidemmän päälle kokonaisuuden pitäisi olla tasavertainen. 

Itse asiassa niissä parisuhteissa, jotka ovat minun silmiini näyttäneet ainakin ulospäin onnellisilta, puolisoilla on ollut tapana vitsailla myös toistensa kustannuksella, hyväntahtoisesti. Ne pariskunnat ovat olleet jo iäkkäitä, yli 40 vuoden liittoja, joten uskon sen ominaisuuden yleensä syntyvän vasta ajan kanssa. Niillä pariskunnilla on myös ollut elämä lasten muutettua omilleen, uusi kahdenkeskinen elämä.

Ainakin toistaiseksi ajattelen, että ainoa syy eroon omassa parisuhteessani voisi olla se, jos minusta tuntuisi, ettemme ole pariskunta vaan vain kavereita tai vain vanhempia. Jos meitä yhdistäisi vain yhteinen asunto ja yhteiset lapset ja ehkä jotkin yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sen välttämiseksi tarvitaan yhteisiä haaveita ja suunnitelmia, läheisyyttä, kosketusta, romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta. Molempien aloitteesta.