Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta. 

Onni

Olen onnellinen, kun saan elää omaa elämääni ja olla juuri sellainen, kuin oikeasti olen. Olen onnellinen, kun minun ei tarvitse hävetä tekemisiäni, mielenkiinnonkohteitani tai persoonallisuuttani. Tämä edellyttää sitä, että ihmiset lähelläni antavat minulle tilaa, kunnioittavat valintojani ja arvostavat minua. Onnellisuuteni riippuu siis paljon muistakin ihmisistä. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, ellei tule onnelliseksi totaalisesta eristäytymisestä.

Intro vs ekstro

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu ekstroverteistä ihmisistä. Siinä kuvailtiin luonteenpiirteitä Linus Jonkmanin määritelmän mukaan seuraavasti: 

Ekstrovertti pitää toiminnasta ja seikkailusta, on seurahakuinen ja tutustuu helposti ihmisiin, nauttii huomiosta ja haluaa erottua joukosta, reagoi nopeasti, on optimistinen ja luottaa omiin kykyihinsä sekä tulee levottomaksi yksinolosta. Introvertti puolestaan viihtyy pitkiä aikoja yksin, haluaa analysoida ja pohtia asioita eikä hätiköi, on itsenäinen, nauttii omasta rauhasta eikä ihmisjoukoista, keskittyy yksityiskohtiin ja ei tylsisty helposti vaan on kärsivällinen.

Introvertin määritelmän jokainen piirre sopii minuun. Jos siis pitäisi valita noista jompikumpi, niin ehdottomasti minua kuvaa paremmin sana introvertti kuin ekstrovertti. Sekin, että en voi sietää yliekstroverttejä ihmisiä, kertoo siitä. Todella ekstrovertit ihmiset vaikuttavat mielestäni yksinkertaisesti tyhmiltä, ajattelemattomilta ja itserakkailta. Niin kuin se vanhempi nainen Hesarin jutussa. Jutun nuorempi haastateltava vaikutti sen sijaan fiksulta ja aikaansaavalta, hän oli minun makuuni sopivasti ekstrovertti. 

Nautin kuitenkin myös huomiosta ja mielelläni erotun joukosta. Olen avoin ja suorapuheinen. Ekstroverttina voi pitää myös sitä ominaisuuttani, että nautin juhlien ja tapahtumien järjestämisestä. Esimerkiksi työpaikalla vaikutan varmaan monen mielestä enemmän ekstrovertiltä kuin introvertiltä. Introverttiys ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisellä olisi lainkaan vapaaehtoisia ihmissuhteita tai että hän haluaisi viettää koko elämänsä linnoittaituneena kotiinsa. Sellainen kuulostaa pikemminkin syvältä masennukselta tai autismilta.