Loppusuora

Viimeinen raskauskolmannes vaikuttaa melko raskaalta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mitä synnytykseen tulee, niin minua ei ole koskaan lohduttanut se, kun joku sanoo, että tilastollisesti komplikaatiot on varsin epätodennäköisiä ja todennäköisesti kaikki menee hyvin. Ajattelen aina, että jollekin se epätodennäköinenkin tapahtuu, ja miksen se voisi olla juuri minä. Voin olla se yksi sadasta, tuhannesta tai sadasta tuhannesta. On elämässäni muitakin ei-niin-todennäköisiä asioita tapahtunut. Eniten minua lohduttaa synnytystä ajatellen se, että puolisoni on siellä mukana. Vaikka terveitä vauvoja syntyy Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia, pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun a) pystyin tulemaan raskaaksi, b) en saanut keskenmenoa ja c) vauva vaikuttaa ainakin rakenteellisesti terveeltä. En pidä mitään hyvää itsestäänselvyytenä.

Vain muutama päivä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne, kuinka hyvin voin, ja kuinka onnellinen olen, päätin lopettaa vähitellen mielialalääkkeeni loppuraskauden ajaksi. Neuvolalääkäri oli ohjeistanut lopettamaan lääkityksen, jos vointini sen sallii. Cipralexia/Escitalopramia saa syödä raskaana, mutta lääkäri sanoi, että jos tuntuu, ettei sille ole tarvetta, niin parempi ilman. No, kun olin voinut pari kuukautta ennennäkemättömän hyvin, tuumasin, että lääkitys on käynyt tarpeettomaksi. Söin kaksi viikkoa puolikasta annosta, ennen kuin lopetin lääkityksen kokonaan. Sitä seuraavina päivinä olin aivan sietämättömän ahdistunut, voin todella huonosti. Ahdistus tietysti vaikutti myös fyysiseen vointiini. Tieto siitä, että vauva kohdussani aistii olotilani, mielialani ja jopa tunteeni ja käytännössä kokee ne samat itse, tietysti pahensi ahdistusta entisestään. Kerroin tilanteesta terapeutilleni. Hän ei koskaan käske minua tekemään niin tai näin, mutta hänen kanssaan keskusteltuani päädyin siihen, että lääkitys on pienempi paha kuin se, että minä ja vauva olemme jatkuvasti ahdistuneita. Tutkimusten mukaan stressihormoni läpäisee istukan tehokkaasti. Jatkuva tai tiheään toistuva voimakas stressi voi altistaa kohtuvauvan pitkäaikaisillekin ongelmille. Stressi saattaa lisätä alttiutta esimerkiksi joillekin käytöshäiriöille tai psyykkisille ongelmille. Tiesin sen, etten halua viettää loppuraskauttani lähes toimintakyvyttömässä ahdistuksen tilassa. On tietysti mahdollista, että vointini olisi parantunut muutamassa päivässä tai viikossa, kun elimistöni olisi tottunut olemaan ilman lääkettä, mutta en pystynyt jäämään odottamaan, käykö niin vai ei. 

Viime viikkoina olen voinut paremmin, mutta se keskiraskauden onni ja euforia ei ole palannut. Suolistovaivat ovat tehneet olostani välillä sietämättömän tukalan. Monina päivinä on tuntunut, että energiani loppuu ihan kokonaan iltakuuteen mennessä. On ollut myös hyviä päiviä - enkä taaskaan tiedä, mistä syystä suolistovaivoja on toisina päivinä enemmän kuin toisina. FODMAP-ruokavaliota en ole raskauden aikana noudattanut kovin tarkasti. Toukokuussa närästystä ei jostain syystä ollut juuri lainkaan, mutta nyt se on palannut ja alkaa usein jo lounaan jälkeen. Onneksi Rennie toimii hyvin eikä vaahtoudu suussa niin kuin jotkut muut närästyslääkkeet. Lämmin sää on lisännyt jalka- ja käsiturvotusta, mutta muuten olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä ja valosta. Iltapäivisin tulee voimakas tarve nostaa jalat koholle istuallaan tai makuullaan, välillä kävely sattuu jalkoihin ilman kenkiäkin. Minulla on myös jatkuvasti jano mutta samaan aikaan pissahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa, mikä välillä ihan sattuu. Jäin toissapäivänä kesälomalle, jolta jatkan suoraan äitiyslomalle. Tuntuu ihan epätodelliselta, etten ole menossa töihin ainakaan vuoteen. Tuskin olisin jaksanutkaan olla töissä äitiyslomaan asti. 

Raskaus on tehnyt tosi hyvää kehonkuvalleni. On tuntunut ihanalta ja helpottavalta, että alkuraskauden jälkeen olen vain rakastanut kehoani. Itsekriitikkoni on pysynyt hiljempaa kuin koskaan varmaan pariinkymmeneen vuoteen. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, tai että olen syönyt jotain lähtökohtaisesti epäterveellistä. Olen vain ollut tyytyväinen kaikkeen liikkumiseeni ja siihen, kuinka monipuolisesti olen syönyt. Yllätyksekseni en ole pariin kuukauteen ollut edes huolissani siitä, miten kehoni ja painoni palautuvat raskaudesta. Olen vain ollut positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka vähän painoni on noussut raskauden aikana, etten ole varsinaisesti lihonut. Tähän mennessä painoni on noussut 9 kiloa. Normaali, terve raskaudenaikainen painonnousu on 10-15 kiloa. Alaston vauvamasuni on mielestäni valtavan söpö, rakastan katsella sitä peilistä.

Lähes joka päivä lävitseni humahtaa valtava tunneryöppy, jota on vaikea kuvailla. Siinä on sekaisin pelkoa, onnea, jännitystä, rakkautta ja varmaan lukuisia muita tunteita, joita en osaa tunnistaa tai sanoittaa. Enpä ole koskaan rakastanut ketään, ennen kuin olen edes tavannut hänet! Eikö olekin hassua, että en ole tavannut häntä, mutta olen elänyt hänen kanssaan koko ajan jo yli puoli vuotta? Vaikka raskausaika on mennyt nopeasti ja totaalinen elämänmuutos pelottaakin, niin en malttaisi millään odottaa, että hän syntyisi jo. Hyvin olen myös pystynyt torjumaan mediasta ja muualta sinkoilevat vaatimukset liittyen raskausajan äitiyteen. Luin juuri raskausviikosta 30, että ”jatka vauvalle juttelemista ja laulamista”. Huonon omantunnon tuntemisen sijaan minua nauratti. No en ole kyllä vielä jutellut hänelle mitään enkä varsinkaan laulanut! Varmasti se olisi hyvä, mutta itseltäni se nyt vaan ei luonnistu enkä usko väkisintekemisen olevan hyväksi. Ihailen kyllä heitä, joille laulaminen on luontevaa, ja jotka ovat siinä lahjakkaita. Vatsalle puhumisen ideaa en rehellisesti sanottuna ole edes ymmärtänyt, koska eihän vauva ääneni kuullessaan voi tunnistaa, kenelle puhun. Minulle luontevaa ja tarpeellista on ollut esimerkiksi raskauspäiväkirjan kirjoittaminen, mitä moni muu ei tee (raskauspäiväkirja on erikseen ja yksityinen, se ei ole tämä blogi).

Jälleen täytynee todeta lopuksi, että kertoessani vaivoistani ja ahdistuksistani yms. tarkoitukseni ei ole valittaa. Kukaan ei vaan tunnu puhuvan siitä, millaisia oireita raskauteen liittyy. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että juuri kellään muulla - tutuilla ja tuntemattomilla - ei ole ollut mahdollisen alkupahoinvoinnin jälkeen mitään epämukavuuksia lukuun ottamatta viimeisten viikkojen tukaluutta vatsan koon takia. Kun ihmiset - varsinkin vähemmän tutut kuten työtoverit - kysyvät, miten raskauteni on mennyt, tai miten olen voinut, niin tuntuu mahdottomalta sanoa mitään negatiivista. Kysymykseen kuuluu vaan vastata, että ”ihan hyvin”, jos vauva kerran on elossa ja (saatavilla olevan tiedon mukaan) terve. Kaikki muu tuntuu valittamiselta. Äitiydestä ja vanhemmuudesta on viime vuosina saanut mediassa ja kaveriporukoissa vihdoin kertoa myös vaikeita ja epämiellyttäviä puolia, mutta minulla on vahva vaikutelma, että sama ilmiö ei ulotu raskauteen. Jos jostain epämiellyttävästä oireesta erehtyy kertomaan, niin se pitää tehdä puoliksi vitsaillen. Kun olen vointiani kysyttäessä rehellisesti maininnut muutamasta epämukavuudesta, niin minulle on lähes poikkeuksetta todettu, että kaikki vaivat unohtuvat vauvan syntymän jälkeen, synnytyskipukin. Se voi olla ihan totta ainakin joidenkin kohdalla, mutta minä elän nyt ja koen asiat nyt. Vain menneisyys ja nykyhetki ovat todellisia. Haluan kertoa avoimesti ja yksityiskohtaisesti, millaista on ollut olla raskaana. Yhdenlaisen kertomuksen - tiedostan, että jokaisen ihmisen jokainen raskaus on yksilöllinen. 

On muuten ollut mukavaa olla raskausvatsan turvin suojassa joidenkin miesten limaisilta katseilta ja ahdistavilta kommenteilta julkisilla paikoilla. Välillä on käynyt niinkin, että ensin joku on hymyillyt minulle mutta huomatessaan vatsani kääntänyt katseensa pettyneenä pois. 

Fasadi

Mitä jos vaan hyväksyisin sen, että en välttämättä tule enää koskaan tästä laihtumaan? Että nämä vatsamakkarat, selluliitti ja paksut olkavarret ovat tulleet jäädäkseen. Että reiteni koskevat toisiaan ja peppuni on jotain muuta kuin kiinteä ja pyöreä. Että en enää koskaan tule käyttämään vaatteita kokoa 36/S ja että se on ihan ok. Olen nyt oman arvioni mukaan ollut syömishäiriöstä terve noin neljä vuotta, mutta sisäinen kriitikkoni ei ole vaiennut. Joka päivä kuuntelen, kun se haukkuu minua ja tekee selväksi, etten todellakaan kelpaa näin. 

Usein ajattelen ennen kaverin tapaamista, että nyt sanon ääneen rehellisesti, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, mutta ikinä se ei toteudu. Sosiaalisissa tilanteissa muiden kuin puolisoni seurassa en koskaan ole aito itseni, vaan tsemppaan ja yritän olla "hyvää seuraa", koska pelkään niin saatanasti, että muuten ihmiset eivät halua enää tavata minua. Se on ristiriitainen ajatus, koska enhän itsekään hylkäisi toista siksi, että hän on aito ja vaikka sitten huonolla tuulella. Arvostan suorapuheisuutta ja pidän itseäni suorapuheisena, mutta silti en aina kykene siihen. Tänä kesänä uskalsin olla ensimmäistä kertaa huonolla tuulella viettäessäni aikaa ystäväni kanssa eräänä sunnuntaina. En tosin tiedä, huomasiko hän sitä tai mitä hän siitä ajatteli. 

Eilen ystäväni sanoi, että onpa tosi hienoa, että olen pärjännyt ilman rauhoittavaa lääkitystä ja puolet pienemmällä mielialalääkeannoksella. Vastasin hämilläni, että onko minulla muita vaihtoehtoja (!) Mitä ei-pärjääminen olisi tarkoittanut - sairauslomaa, osastohoitoa? Ystäväni sanoi myös, että vaikutin energiseltä ja hyvinvoivalta. Mitä vittua? Minuuttia ennen tapaamistamme olin kirjoittanut Facebookiin, että olisi taas pitänyt vaan jäädä kotiin, kun sairaudet pilaavat aina kaiken kivan. Vatsani oli todella kipeä ja oli tuskaa lähteä kaupungille siinä olotilassa. Ystäväni kommenttiin vastasin vain hämmentyneenä "aijaa, no kiva - niin säkin!" Eihän kukaan tiedä esimerkiksi siitä, jos minulla on itsetuhoisia ajatuksia, jos en itse niistä kerro. Ulospäin näyttää, että kaikki on ok.

Vaikka olen reilun vuoden ajan harrastanut kehoaktivismia ja levittänyt kehopositiivisuuden sanomaa Instagramissa (@recoveringbodyimage), kamppailen itsetuntoni, kehonkuvani ja kehoni hyväksymisen kanssa päivittäin. Vaikka puolisoni pitää minua hyvännäköisenä. Jotkut kun varmaan luulevat, että muiden mielipide on jotenkin ratkaiseva asia itsetunnon kannalta. Olen alkanut kaivata vertaisia, kohtalotovereita. Kukaan kavereistani ja tutuistani ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut ja innostunut kehopositiivisuuden ja kehoaktivismin suhteen. En koskaan osallistunut syömishäiriöstä kärsivien vertaisryhmiin. Ilman Instagramin vertaistukiyhteisöä en varmasti olisi näinkään pitkällä kehopositiivisuuden omaksumisessa. Olen tosi kiitollinen, että olen löytänyt Instagramista mielenterveyttä ja itsetuntoa tukevia ihmisiä.

Liityin tänä kesänä Facebookiin siksi, että voisin olla tiiviimmin yhteydessä kavereihini ja serkkuihini ja kokea voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen joutunut pettymään. Eihän se niin mene. Tuohon em. postaukseenikaan ei tullut kuin yksi kommentti, ei mitään muita reaktioita. Tyhmäähän se oli muuta odottaa, kun muilla on satoja Facebook-kavereita ja ihan erilainen tapa käyttää sovellusta. Olen jakanut myös kehoaktivismiin liittyviä juttuja, mutta ei niihinkään ole tullut reaktioita kuin parilta kaverilta. Itse käytän sovellusta niin, että jos jonkun postauksen näen, niin myös reagoin siihen, jotta postaaja tietää, että olen nähnyt sen ja mahdollisesti mitä mieltä olen siitä. Eihän peukun tai reaktion klikkaaminen vie aikaa kuin sadasosasekunnin. Kuvittelin, että kaverini olisivat paljon aktiivisempia Facebookissa ja voisin siten olla mukana heidän elämässään enemmän. Voisin kai yhtä hyvin lähteä saman tien taas pois koko Facebookista, mutta haluan seurata ja osallistua Läskimyytinmurtajien ryhmään ja Sosiaalityön uraverkostoon.

En pysty enää näkemään tulevaisuuttani ilman psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niistä on tullut osa persoonallisuuttani. Se on helvetin pelottavaa. Siksi tarvitsen psykoterapiaa.

Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta. 

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

Missikisat tukevat vaarallista kauneusihannetta

Kirjoitin tämän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin vuonna 2009 ja se julkaistiin. Onneksi kauneusihanteet ovat vihdoin alkaneet vähitellen muuttua laveammiksi ja terveemmiksi. Toivottavasti siihen ei tule takapakkia.

18,5; 18,3; 18,0; 17,6; 16,8. Siinä Miss Suomi 2009 –kilpailusta poimittuja esimerkkejä aikuisen naisen ihanteellisesta painoindeksistä.

Sairastuin syömishäiriöön 15-vuotiaana. Vasta viime keväänä tajusin ongelmani ja hakeuduin hoitoon viiden vuoden kamppailemisen jälkeen. Nyt, kun vihdoin olen alkanut päästä eroon itseni jatkuvasta vertailemisesta muihin, silmiini osui Miss Suomi –ehdokkaiden mitat Helsingin Sanomissa 28.2.09. Tuntui kuin joku olisi iskenyt päin kasvojani. Olin systemaattisesti karttanut näkemästä ehdokkaiden kuvia, mutta numerot osoittautuivat vielä vaikuttavammiksi.

Painoindeksi ei luonnollisesti kerro suoraan ihmisen laihuudesta tai lihavuudesta, mutta kukaan 181 cm pitkä ei voi perustella 60 kg painoaan siroilla luillaan. Eikö missikisojen idea ole etsiä kauneusihanne? Kauneus jos mikä kiinnostaa nuoria tyttöjä ja naisia. Missien ja mallien vyötärön ja reisien ympärysmitat ovat kasvavien naisten silmissä kuin salainen resepti elämässä pärjäämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.

Miss Suomen valintakriteereissä mainitaan ikä, naimattomuus ja lapsettomuus. Jos kauneuskilpailujen järjestämiseen erikoistuneella Finnartist Oy:lla olisi vähänkään selkärankaa, se lisäisi listaan normaalin painoindeksin. Se ei kerro kaikkea, mutta antaisi itsetuntonsa kanssa kamppaileville nuorille selvän signaalin siitä, että kauneuden kriteerinä ei voida pitää ihon läpi loistavia kylkiluita.

Nimim. Pettynyt

Keho = geenit, sairaudet, liikunta, lepo ja ravinto

Oikea ranteeni kipeytyi ojentajaliikkeessä viitisen viikkoa sitten, enkä ole voinut treenata muuta kuin alavartaloa ja oman kehon painolla selkää ja vatsaa. Ensimmäiset pari viikkoa yritin olla välittämättä venähdyksestä ja jatkoin treenaamista tavanomaisesti, mutta koska kipu jatkui, jätin kaikki rannetta rasittavat liikkeet pois. Olen pitänyt rannetukea, mutta ei se juurikaan auta. En halua treenata toispuoleisesti vain vasenta puolta. Vituttaa ja inhottaa, kun en voi käydä jumpissa ja tehdä kokovartalotreeniä. Tuntuu, että käsilihakseni surkastuvat päivä päivältä, niiden rasvaprosentti kasvaa ja kiinteys häviää. Ranne kipeytyy myös pyöräillessä. Onneksi pystyin kuitenkin haravoimaan ja siivoamaan pihaa mökillä useamman tunnin viime viikolla.

Ruokahaluni on parantunut enkä ole oksentanut moneen viikkoon, sairausloma on auttanut. Ihmettelen, miten pystyin muutama vuosi sitten syömään niin paljon makeaa kerrallaan, ennen kuin oksensin. Nykyään lopetan luontaisesti esim. korkeintaan 100 gramman suklaa- tai karkkiannoksen tai kahden kakkuviipaleen jälkeen. Enempää ei tee mieli, enemmästä en nauti ja hyvä niin. Jos en miettisi terveyttä ja lihomista, niin voisin kyllä syödä suklaata, karkkia, leivonnaisia tai jäätelöä toisinaan kolmekin kertaa päivässä mutta en paljoa kerrallaan. Kun sairastin bulimiaa, saatoin käydä erikseen ostamassa esim. 6 kpl:n pakkauksen Mars-jäätelöpatukoita, syödä kaikki kerralla ja oksentaa. Nautin jokaisesta suupalasta, mutta oksennustarve tuli heti viimeisen nielaisun jälkeen.

Hitaasti ja rauhallisesti syöminen eli perusteellisesti pureskeleminen voisi jonkin verran vähentää suolisto-ongelmiani, mutta se on todella vaikeaa toteuttaa, koska olen aina syödessäni jollain tapaa hermostunut. Ajattelen sen johtuvan siitä, että syöminen ja ruoka yhdistyvät jossain syvällä mielessäni näihin asioihin: lihominen, mahdollinen epäterveellisyys, oksentaminen ja vatsavaivat. Tietoisin niistä on vatsavaivojen pelko. Samaan aikaan, kun vesi herahtaa kielelleni nähdessäni hyvää ruokaa ja haistaessani ihanat tuoksut, ajattelen: voi vittu, kohta sattuu ja turvottaa.

Sosiaalisissa tilanteissa hitaasti syöminen on kiusallista: kun kaikki muut ovat jo lopettaneet, en pysty enää nauttimaan ruoasta vaan kaikki huomioni keskittyy nolostumisen tunteeseen ja nopeammin syömiseen. Tuntuu, että kaikki tuijottavat. Seurauksena siitä saan tietysti vatsanväänteitä. Olen tähänkin asti ollut lähes poikkeuksetta muita hitaampi syömään. Tarkkailen seurassani syövien tahtia ja yritän tahdittaa omaa syömistäni heidän mukaansa, vaikka haluaisin syödä hitaammin. Keskusteleminen syödessä on sitä hankalampaa, mitä enemmän ihmisiä pöydässä on. Tuntuu, että aina kun haluaisi sanoa jotain, onkin ruokaa suussa ja joku muu ehtii väliin. Koen kauheita paineita syödä suun nopeasti tyhjäksi, että ehdin mukaan keskusteluun, ja silloin en ehdi pureskella kunnolla. Usein päädyn sitten vain olemaan hiljaa, jolloin minusta saa ihan väärän kuvan (hiljainen, epäsosiaalinen, välinpitämätön). Hitaammin syödessä ruoasta pystyisi myös nauttimaan enemmän, joskus huomattavastikin.

Näistä syistä käyn tosi harvoin työlounaalla kollegoiden kanssa. Jos poikkeuksellisesti käyn syömässä ruokalassa, menen eri pöytään ja esitän, etten muka huomannut, missä työkaverini istuvat. Oikeasti haluan syödä yksin. Joskus joku on huomannut minut ja tullut hakemaan muiden luo. Se on tietysti ystävällistä ja mukavaa sinänsä, mutta oikeasti ajattelen: voi paska.

Mikä kumma siinä on, että tunne ei kuuntele järkeä? Kävin tiistaina kaupassa kokeilemassa farkkusortseja ja koko loppupäivän tunsin itseni niin saatanan lihavaksi. Koko 40 oli tiukka, 38 ei mahtunut alkuunkaan. Mietin, onko se vain sovituskoppien ahtaudesta ja kaiken paljastavasta valosta kiinni vai näytänkö oikeasti siltä? Ajattelin: Enhän mä nyt helvetti näin läski voi olla? Enhän mä nyt voi vaan loputtomasti jatkaa levenemistä? Ei sillä että lättäpeppua haluaisin, mutta sitä tuskin tarvitsee pelätä. Ihmettelen, kuinka ristiriitaisia nykykauneusihanteet ovat: toisaalta ihaillaan treenattua, rasvatonta ja siroa kroppaa mutta toisaalta Kim Kardashianin tai Beyoncén jättipeput ja -reidet ovat kuuminta unelmaa. Vahvasti epäilen, että Kardashian ja Beyoncé ovat painoindeksillä ja rasvaprosentilla mitattuna lihavia. Eiväthän heidän kehonsa ole mitenkään treenattuja ja hoikkia, he ovat vain muodokkaita.

Yksi kesän parhaista puolista on se, että voin käyttää mekkoja ilman legginssejä tai edes sukkahousuja. Kahdesta syystä: rakastan mekkoja visuaalisesti ja ne eivät purista mahasta eli vatsavaivat häiritsevät hiukan vähemmän. Oi sitä euforiaa, kun eilen laitoin talvivaatteet laatikoihin ja otin toistakymmentä kesämekkoani esille! Samalla kuitenkin pelkäsin, etten ehkä mahdukaan enää niihin kaikkiin. Sortsitkin tuli vastaan ja niitä en toistaiseksi edes uskaltanut tarkemmin katsoa.

Olen nyt reilut kolme viikkoa syönyt taas maitohappobakteereita, ruoansulatusentsyymejä, melatoniinia ja piparminttuöljykapseleita, mutta mikään ei tunnu vaikuttavan vatsavaivoihini. Sen sijaan veljeni, jolla ei edes ole vatsavaivoja, kertoi, että jo yksi maitohappobakteeritabletti tasapainotti hänen suolistonsa toimintaa huomattavasti. Lisäksi olen syönyt useimpina aamuina kaurapuuroa. Syön myös Omega-3-kapseleita, D-vitamiinia, magnesiumia, sinkkiä ja kalsiumia. Unensaantini on helpottunut, joskin herään edelleen pari kertaa yössä ja uni saattaa olla vatsavaivojen ja ahdistavien unien takia heikkolaatuista. Sairausloman keskivaiheilla näin ikäviä unia vähemmän.

Kaikki kolme normaalia lyhyempää työpäivää, jotka olin töissä tällä viikolla, olivat suolistosairauteni takia tuskallisia. Se mitä etukäteen osasin pelätä, tapahtui jo heti toisena päivänä. Lähes tunnin tapaamisen ajan jouduin pidättelemään ilmaa suolistossa, kun ei sitä voinut uloskaan päästää. Kun sitten lopulta pääsin vessaan, niin eihän se tietenkään enää ulos tullut. Ja sama toistui seuraavana päivänä 1,5 tunnin neuvottelussa. Yritä siinä nyt sitten ottaa rennosti, jumalauta. Pidättäminen aiheuttaa suolistooni sellaisen ärtymyksen, ettei se helpota koko loppupäivänä tai välttämättä edes seuraavaan aamuun mennessä.

Keho, sen kanssa on elettävä alusta loppuun. Millaista on elämä jonkin sellaisen kanssa, joka pettää kerta toisensa jälkeen? Vittumaista.

Seksikkyys

Epäseksikkäintä on mielestäni häpeä, itsesääli ja tyytymättömyys omaan kehoon. Seksikkäintä on rohkeus (ei uhkarohkeus), hyvä itsetunto ja tyytyväisyys omaan kehoon. Yksinkertaista.