Ulkopuolisuus

”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”

Stephen Fry 

Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.

”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.

Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan: 

Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?

Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani. 

Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.

Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?

Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa. 

Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?

”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.

Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.

Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan. 

Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?   

”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.

Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat? 

”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?” 

Marjo Niemi: Kuuleminen

Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)

Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään

”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”

Jenni Rotonen

Toivottomuus

Hän kaipaa energiaa, jotain toimintaa nyt. Mutta samalla hän haluaisi degeneroitua meritähdeksi ja vajota merenpohjaan…

Miki Liukkonen kuvasi edellä oivallisesti korkean toimintakyvyn masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön ytimen teoksessaan Vierastila. Kokonaisuutena se on varsin paska kirja, mutta siinä on monia niin hyviä virkkeitä ja lauseita, että olen onnistunut rämpimään jo yli puolivälin. Se on Liukkosen lyhin teos. 

 

On raskasta kuunnella lähes joka päivä itseään käskemässä, toteamassa, kehottamassa tai kysymässä: Tapa ittes. Kipu lähtee kuolemalla. Lopeta syöminen. Ei kukaan halua elää sun kanssa. Olet liikaa. Olet liian vähän. Et ole tehnyt riittävästi. Olet menetetty tapaus. Et kelpaa tänne. Olet vitun ruma. Taas olet lihonut. Todellakin olisi laihtumisen varaa. Voisit lopettaa syömisen. Kukaan ei koskaan valinnut sua tänne, ei susta tuollainen pitänyt tulla. Olet vääränlainen, viallinen, niin paljon huonompi kuin muut. Kipu loppuu, jos tapat ittes. Ei kukaan rakasta sua ehdoitta. Olet ihan yksin, tulet aina olemaan. Painu vittuun. Olet vain taakaksi muille. Sua ei tarvita täällä. Kuolisit jo. Tajua nyt, ettei kukaan halua sua. Mitä sä täällä vieläkin teet? Miksi enää luottaisit mihinkään? Miksi kukaan haluaisi sut puolisokseen? Miksi olet vieläkin täällä? Miksi aina pilaat kaiken? Miksi aina aiheutat pettymyksen toisensa perään? Mikä on elämän tarkoitus? 

Yhtä huonosti, kuin minuun tehoaa neuvo ajatella, etteivät kaikki ajatukseni ole totta (kaikki ihmistoiminta perustuu ajatuksiin, mikä niistä sitten on otaksuttava todeksi ja mikä ei), minuun uppoaa neuvo puhua itselleni kuin ystävälle tai välttää sanomasta itselleni mitään, mitä en sanoisi ystävälle. Minä olen minä, ystäväni ovat ystäviäni — miten voisin pitää näitä asioita toistensa synonyymeina tai allegorioina. Ainoa toimiva vastalause itsevittuilulleni on se, että lapseni tarvitsee minua ja hänen biologisena äitinään olen kirjaimellisesti korvaamaton. Se on ainoa syy elää.

Kävin kaksi kertaa psykiatrilla työterveyshuollon lähetteellä. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, että minusta ei päällepäin huomaisi, että olen masentunut ja ahdistunut ja kärsin kivuista, jos en olisi kertonut. Samoin helmikuussa, kun tapasin veljeni kahvilassa, hän kysyi kuulumisiani ja totesi minun näyttävän hyvinvoivalta. Kerroin mätäneväni kotona sairauslomalla. Tilannettani tuskaillessani psykiatri myös totesi, että niin no onhan joillain vaikkapa diabetes eikä siihenkään ole mitään parantavaa hoitoa, vaan sen kanssa täytyy vaan oppia elämään. No olen tässä nyt opetellut jo 20 vuotta omien sairauksieni kanssa. Vissiin olen huono oppimaan. Ennen psykiatrin toista tapaamista täytin pitkät oirekyselylomakkeet. Toisella käynnillä psykiatri vaikutti empaattisemmalta ja ilmeisesti ymmärsi paremmin, miten huonosti voin. Lopuksi hän totesi: ”Toi sun katkeroituminen ja kyynistyminen vaikuttaa kyllä tosi pahalta, vaikka ihan realististahan se sun kokemusten perusteella on. Mut ilman toivoa paraneminen on aika mahdotonta.” Mistähän sitä toivoa sitten voi ostaa? Miten pystyisin taas näkemään ja tuntemaan toivoa? Mikä saisi minut uskomaan toivoon? Miten voisin taas omaksua sen? 

Miki Liukkonen, Vierastila: Sitä tulee tietoiseksi ympäristöstään, kaikesta, eikä mikään ole niin hirveää kuin tietoisuus, läsnäolo. Niin: hän ei voi käsittää tätä nykyajan trendiä, jossa ihmisiä kehotetaan tietoiseen läsnäoloon. Hän haluaa tiedostamatonta läsnäoloa. Kuka helvetti haluaa tietoista läsnäoloa?

Mitä pidempään sairauslomani a.k.a työttömyyteni kestää, sitä heikommaksi luottamukseni parempaan tulevaisuuteen käy. Kun kärsin kokopäiväahdistuskohtauksista ja kokopäivävatsakrampeista ihan vaan vapaalla ollessanikin, niin mitenköhän ihmeessä selviäisin työelämästä, jonka näen sivusta katsoen uuvuttavan ja murtavan pienestä ystäväpiiristänikin yhden toisensa jälkeen, kun se on ensin tehnyt sen toistuvasti minulle? Näen ympärilläni voittopuolisesti peiteltyä, piiloteltua kärsimystä. Sellainen on maailmankatsomukseni, aivoihini porautuneet synkänharmaat silmälasini.

Psykiatri kirjoitti Kelaan lausunnon sairauslomani jatkamiseksi syyskuun loppuun asti ja Kela myönsi sen. Jatkan työnhakua koko ajan, mutta jos en saa sopivaa työtä sairauspäivärahan päättymiseen mennessä, niin en tiedä, millä taloudellisella tuella elätän itseni ja lapseni. Vaihtoehdot ovat kaiketi määräaikainen työkyvyttömyyseläke tai uusi hakemus Kevaan uudelleen kouluttautumisen tukemisesta. Jos irtisanoudun virastani, niin TE-toimisto voisi myöntää työttömyysetuutta opiskeluun, mutta irtisanoutuminen voi johtaa ensin etuuden karenssiin enkä tiedä, millä sen ajan eläisin. Ja irtisanoutuminen tarkoittaisi tietysti työterveyshuollosta luopumista. Kaikkiin tukihakemuksiin voin aina saada myös kielteisen päätöksen eli kaikki on joka tapauksessa epävarmaa. Työkyvyttömyyseläkettä en tietenkään haluaisi, vaan uudelleen kouluttautua hierojaksi ja työllistyä, jos en kerran valtiotieteiden maisterina nykyisessä työmarkkinatilanteessa työllisty.

Ystäväni kertoi, että kun hänen puolisonsa oli 3 viikkoa työmatkalla ja hän itse siitä ajasta suurimman osan sairaana ja etätöissä, niin hän oli tulla jo niin hulluksi itsensä kanssa kahdestaan kotona ajatuksissaan velloessa, että maksoi mielellään 300 euroa päästäkseen pidennetyksi viikonlopuksi ulkomaanmatkalle toisen ystävänsä kanssa. Eikä tällä ystävälläni edes ole ikinä ollut varsinaisia mielenterveysongelmia. Lienee turhaa kertoa, miltä tuntuukaan olla sairaana 6 kuukautta kotona ilman työtä ja puolisoa. Onneksi sentään saan olla lapseni kanssa reilu puolet ajasta.

Kuin pilaillakseen tai ärsyttääkseen Kela (siitä instituutiosta voi puhua kuin yksittäisestä henkilöstä, sillä sen viesteissä ei koskaan lue edes virkailijan etunimeä — vain Terveisin Kela) ehdotti minulle mielenterveysongelmista kärsivien Silmu-kuntoutuskurssille hakemista. Vastasin kysymällä a) Miksi Kela haluaa minun osallistuvan toisen kerran kuntoutuskurssille, vaikka olen jo osallistunut Kelan ja ammattijärjestöni yhteiseen monivaiheiseen kuntoutuskurssiin, joka oli niin huono tai huonosti minun tarpeisiini soveltuva, että jätin sen lopulta kesken käytyäni 2/3? b) Miksi Kela mieluummin kustantaa minulle sairauspäivärahaa tai mahdollisesti täysin turhaa kurssia kuin uuden ammatin opiskelua, jonka hakemuksen Kela aiemmin hylkäsi? Totesin, etten usko hyötyväni mitenkään Silmu-kurssista, kun olen jo käynyt kaksi pitkää Kelan psykoterapiaa, pitkiä hoitosuhteita psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja sen umpisurkean kuntoutuskurssin. Tähän viestiin Kela vastasi yhdellä lauseella: ”Ammatillisen kuntoutuksen vastuu on KEVALLA.”  

Miki Liukkonen, Vierastila: Se, että jokin tarkoittaa jotain, oli aina herättänyt Renissä epäilyn, että tuo jokin oli aina jotain muuta, kuin mitä sen annettiin ymmärtää olevan.

Työnantajallani ei ole edelleenkään tarjota minulle mitään muuta kuin asiakassosiaalityötä. Urapolkutukea se tarjoaa vain lähihoitajille tai muille alemman koulutustason hoitotyön tekijöille, jotka tarvitsevat jotain lisäkoulutusta edetäkseen urallaan tai voidakseen tehdä joitain toimenpiteitä, joihin peruskoulutus ei anna pätevyyttä. Työterveyshoitaja puolestaan ei selvästikään ole perehtynyt taustatietoihini ja tilanteeseeni alkuunkaan, kun hän ehdotti, että hakisin töitä päiväkodeista varhaiskasvatuksen avustajana tai hakeutuisin vammaissosiaalityöhön. Vastasin, että en viitsi edes vaivautua vastaamaan tuollaisiin ehdotuksiin.

Kävin myös tapaamassa TE-toimiston ammatinvalintapsykologia, koska sitä minulle TE-toimistosta suositeltiin. Tapaaminen oli vain samaa iänikuista voivottelua, että onpa typerää, kun alanvaihtoa ei tueta mistään, ja onpa harmi, kun kilpailevia hakijoita on työmarkkinoilla nyt niin paljon. Psykologi totesi, että palvelu on tarkoitettu niille, jotka eivät tiedä, mitä haluaisivat tai voisivat tehdä, ja jotka voivat saada tukea uudelleen kouluttautumiseen, tai joille muuhun työhön työllistyminen on helpompaa. En siis ollut kohderyhmää, mutta virkailijan mielestä kaikki ilmaiset palvelut kannattaa ottaa vastaan. Toisin sanoen sekä asiakkaan että työntekijän aikaa kannattaa tuhlata turhuuksiin.

En voi käsittää, miten jotkut eivät koe vastustamatonta tarvetta turruttaa mieltään ja sekoittaa päätään edes joskus elämänsä aikana. Tunnen ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole koskaan olleet humalassa tai kokeilleet huumeiksi luokiteltavia aineita riippumatta traumaattisista kokemuksistaan. Aika rautaista. Onko kaikki tuntemukset tarkoitus sietää sellaisenaan? Nousuhumala on onnellisempia olotiloja, mitä tiedän, ja ilman tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkitystä (jota katukaupassa eli väärin käytettynä myydään huumeena) en ole vuosikausiin uskonut pysyväni hengissä. Lasku alkoholin käytöstä on tietysti yleensä liian iso sen hetkelliseen positiiviseen vaikutukseen nähden, mutta eihän ihminen sellaista jaksa aina ajatella päihtymistarpeen tai nousuhumalan aikana. Käytän alkoholia vain vähän krapulaoireiden, lihottavuuden, univaikutusten ja terveyshaittojen takia. Toleranssini on niin pieni, että tulen humalaan jo neljästä annoksesta. Mutta en pysty kuvittelemaan elämää kokonaan ilman sitä. Varsinkaan sitä, etten olisi koskaan humalaa kokenutkaan. Se kokemus kuuluu mielestäni yleissivistykseen yhteiskunnassa, jossa alkoholi näyttelee varsin merkittävää roolia. Jos se olisi laiton aine, tilanne olisi tietysti toinen. Yhtä lailla, jos kannabis olisi laillista, mielestäni kuuluisi yleissivistykseen kokeilla sitä. Lapseni läsnäollessa en juo pisaraakaan, se on periaatteeni ja periaatteistani koen suhteellisen helpoksi pitää kiinni. 

Hesarissa oli uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin, että kohtuullinenkin alkoholin kulutus jättää jälkensä aivoihin ja myös vain vähän alkoholia käyttäneillä oli aivomuutoksia kolme kertaa todennäköisemmin kuin absolutisteilla. Tämä tieto tuskin tekee kovinkaan monesta absolutistia, kun eihän juuri kukaan käyttäisi alkoholia alkuunkaan, jollei sillä olisi jonkinlaisia vaikutuksia aivoihin. Se on koko homman juju — on ihan paskapuhetta, että monikin joisi viiniä tai olutta ihan pelkästään sen hyvän maun vuoksi. Yhtä hyvin voisi juoda sitten vaikka mehua, maistuuhan sekin hyvältä. Jokainen täysjärkinen aikuinen ymmärtänee, että mikäli jokin aine vaikuttaa aivoihin, kuten alkoholia käyttävä ihminen sen toivoo tekevän, niin ne vaikutukset saattavat olla myös kauaskantoisia. Toisaalta tutkija totesi uutisen lopussa, että jos juominen pysyy pienenä ja kohtuullisena, siitä ei todennäköisesti ole merkittävää haittaa.

Ei liene varsinaisesti tarpeellista rankata ystäviä paremmuusjärjestykseen, mutta asia nyt vaan on niin, että minulla on paras ystävä, vaikken itsekään ymmärrä, miksi juuri hän. En saa häneltä läheskään sellaista vastakaikua kuin toivoisin enkä varmasti ole hänen paras ystävänsä ja hän on sitä paitsi tosi erilainen kuin minä. Olen miettinyt, onko kyse siitä, että olisin ihastunut tai rakastunut häneen, mutta en ole. Tämä on mysteeri. Ehkä kyse onkin siitä, että haluaisin olla hänen kaltaisensa. Hän on minua älykkäämpi, terveempi ja itsevarmempi. Toisaalta hänellä on erilaiset unelmat ja erilainen elämäntyyli — en minä unelmoi lapsettomasta kaupunkielämästä. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. Se korostuu, kun ei ole kumppania. Onnekseni olen saanut viime vuosina kaksi uutta ystävää töiden kautta. Lähinnä kommunikoimme viestein, tapaamme harvakseltaan. Tunnistin itseni White Lotus -sarjan kolmen ystävyksen riidasta: ”When you know someone long enough you start to see certain patterns. It’s like the source of your disappointment changes but the constant is that you’re always disappointed.” Kerroin tästä ystävälleni ja hän vain tuumasi, ettei ole ajatellut niin minusta. Se vain vahvisti arvaustani, koska hän ei kiistänyt itse asiaa.

Eräs ystäväni kehui minua viestissään kauniiksi, huumorintajuiseksi, nokkelaksi keskustelijaksi, hyväksi pukeutujaksi ja aivan ihanaksi ihmiseksi — kuulemma vain muutamia hyviä ominaisuuksia mainitakseen. Hänen mielestään minun ei tarvitsisi olla koskaan epävarma itsestäni, koska olen todennäköisesti jokaisessa huoneessa sen huoneen älykkäin ja kyvykkäin tunnistaen samalla oman kapasiteettini ja ollen riittävän nöyrä tunnistaakseni, milloin tarvitsen apua, ja pyytääkseni sitä. Enpä muista koskaan kuulleeni näin upeaa ylistystä. Ystäväni arveli, että muut eivät vaan ole koskaan uskaltaneet sanoa, mitä ajattelevat, koska minussa on tietty päättäväinen kuumottavuus, ja koska he olettavat, että minä tiedän tämän kaiken jo, koska olen niin kuumottava bosslady. Tunnistan itsessäni kuumottavuuden ja olen aina pelännyt sen näyttäytyvän ylimielisyytenä, kohtuuttomuutena ja kylmyytenä — toisin sanoen juuri niinä ominaisuuksina, joita muissa ihmisissä inhoan. Ystävälleni kuumottavuuteni ei kuulemma ole välittynyt sellaisena ollenkaan, mutta hän arveli, että ehkä jotkut muut, jotka eivät kykene ajattelemaan yhtään syvällisemmin, tulkitsevat sen vain pinnan tai kokemansa ensireaktion perusteella, eikä heidän tulkinnoillaan ole väliä. Olen toivonut kuumottavuuden näyttäytyvän rehellisyytenä ja suorapuheisuutena, uskollisuutena arvoilleni ja periaatteilleni sekä rohkeutena haastaa ja kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Minusta on kuitenkin vaikeaa kokea itseni ihanaksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi, kun olen niin vaativa, synkkä ja vihainen koko ajan. En todellakaan usko olevani erityisen nokkela keskustelija tai älykäs ja kyvykäs, tiedän paljon nokkelampia ja älykkäämpiä ja ennen kaikkea kyvykkäämpiä. Mutta tuntuuhan se hyvältä, että edes joku ajattelee minusta niin edes päihtyneenä. Kauneus ja pukeutumistyyli ovat tietysti kivoja mutta ei niin merkityksellisiä asioita. Eipä niistä ole näyttänyt pariutumisen kannalta olevan paljon hyötyä. Pidän tietysti itse pukeutumistyyliäni hyvänä, kun olen sen itse valinnut. Kauniina en itseäni pidä, se on tainnut jo tulla selväksi. On toki joitakin yksittäisiä hetkiä, jolloin yllätyn peilikuvastani — yksi sellainen oli hyvän seksin jälkeinen hetki mukavan ihmisen seurassa, joten olen miettinyt hormonitoiminnan vaikuttavan merkittävästi siihen, miten aivot tulkitsevat näköaistimuksia. Erään toisen henkilön seurassa huonomman seksin jälkeinen tulkintani peilikuvastani oli varsin toisenlainen, kun seksikumppanini ihmetteli, miksen käy plastiikkakirurgilla. 

Miki Liukkonen, Vierastila: Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.

Vanhemmuus on mystinen juttu: Yhtaikaa pidän sitä maailman merkityksellisempänä ja ihanimpana asiana enkä voisi kuvitella lapsetonta elämää, mutta toisaalta ihmettelen, miten kukaan koskaan on uskaltanut hankkia lapsia ottaen huomioon kaikki siihen liittyvät riskit ja huolet kuten pelon lapsen menettämisestä. Onnellisuuden tuntemuksia olen kokenut ollessani lapseni kanssa, ystävieni seurassa tai elämäni rakkauden kanssa, liikuntaa harrastaessani (erityisesti tilanteissa joissa en näe itseäni peilistä) ja nousuhumalassa. Ehkä kaikkein syvintä onnellisuutta ikinä olen kokenut erinäisissä ihokontakteissa, lapseni ja muiden rakkaitteni kanssa. Maaret Kallio tiivisti sinkkuuden synkkyyden ja surkeuden hyvin Sari Valton haastattelussa mielenrauhasta ja selitti samalla, miksi psykoterapia ei todellakaan aina auta tai ainakaan riitä: 

Koskettaminen on semmoinen, joka meidän mielelle kertoo kehon kautta, että kaikki on ihan hyvin. Ja jos ajatellaan, että meillä on vaikka vauva, joka itkee, niin ei siihen riitä, että menee sanomaan kehdon viereen, että nyt on hyvä ajatella, että asut Suomessa, tilanne on aivan hyvä, ei ole mitään vaaratekijöitä läsnä, sinulla on turvallinen kiintymyssuhde. Tämä ei auta yhtään mitään, vaan vauva otetaan syliin, vauvaa vähän keinutellaan, sille ehkä hyräillään tai taputetaan peppua ja tulee röyhtäys ja niin edespäin. Eli tämä kehon muistaminen myös toisten kanssa. Psykoterapeuttina se ei ole niin kehollista tietenkään suhteessa toiseen, mutta ei aina tarvitakaan psykoterapiaa, läheskään aina. Mutta me kaikki tarvitaan läheisiä. Ja voidaanko me pyytää vaikka, että hei, halaatko sinä minua vähän aikaa? Tai katsotaanko vaan rauhallisesti vaikka auringonlaskua tai järvenpintaa tai telkkua vierekkäin. Ja se hengitys tasaantuu toisen hengityksen tahdissa. Eli rauhallinen toinen, ei vain neuvoin ja sanoin — ne on usein aika merkityksettömiä — vaan kehollisesti ja olemuksellisesti, on hyvin ratkaisevaa.

Ystäväni totesi, että onneksi vain pieni osa ihmisistä on tolvanoita. Se lienee mielipidekysymys ja mielipiteeni on erilainen — Kun esim. suurin osa yhdysvaltalaisista on äänestänyt presidentikseen Trumpin ja suomalaisista hallitukseen Perussuomalaiset ja Kokoomuksen ja parin ihmisen auto-onnettomuus länsimaissa saa moninkertaisesti mediatilaa verrattuna ympäristökriisiin ja vuositolkulla kestäneisiin nälänhätiin ja sotiin ja ihmiskunta on yhteistuumin tuhoamassa ilmastoa ja luontoa elinkelvottomaksi ja esim. Suomen ja koko maailman vuosittainen ylikulutuspäivä oli huhtikuun alussa eli luonnonvarat on tältä vuodelta jo käytetty, niin päättelen suurimman osan ihmiskunnasta olevan tolvanoita. Lienee turhaa tavoitella ihmislajin evolutiivisen voittokulun jatkumista tällä menolla. Tuli lunta tupaan ja jäitä porstuaan ja vietiin tuhkatkin pesästä. Leo Straniuksen viisaat sanat Vegaaneista tykkään -podcastissä: Me kerrotaan itsellemme ja lapsillemme satuja. Ajattelen, että se on hirvittävä karhunpalvelus, koska nykytiedon valossa me tiedetään esimerkiksi tosi hyvin, että eläinperäisen ruoan syöminen ei tee hyvää ilmastolle, ei eläimille eikä meidän omalle terveydelle. Me tiedetään myös se tosi hyvin, että miten vaikeaa ruokatottumuksia on muuttaa ja miten pitkäjänteistä työtä se vaatii. Silloin jos me totutetaan ja opetetaan meidän lapset syömään sitä eläinperäistä ruokaa tässä maailman ajassa tämän tiedon valossa, niin miten julmaa se on lapsia kohtaan siinä maailmassa, jossa on päivänselvää, että siitä eläinperäisestä tuotannosta pitää kuitenkin luopua.

Ja vielä lopuksi yksi Miki Liukkosen huomio: Mutta ihmiset luottivat häneen, niin kuin ihmiset aina luottavat mieluummin siihen, joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen, joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää.

Kaamos

Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa yrittää? Kuinka monta vastoinkäymistä, pettymystä ja epäonnistumista täytyy sietää? Kuinka kauan päivittäistä psyykkistä ja fyysistä kipua on kestettävä? Missä vaiheessa saa syyllisyyttä ja huonommuutta tuntematta vaan todeta, että tällainen olen eikä sille mitään voi? Käsitykseni mukaan ei koskaan, sillä silloinhan muuttuisi turhaksi, epäonnistuneeksi yksilöksi. Esimerkiksi Saksikäsi Purran mielestä vähäosaisimmilla ja heikoimmassa asemassa olevilla on mitä parhaimmat edellytykset ryhdistäytyä, parantaa tilannettaan ja korottaa tulotasoaan. Tekisi mieli kirjoittaa jotain, josta minua vastaan voisi nostaa syytteen kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Eikö Purraa vastaan voisi nostaa sellaisen vähäosaisten solvaamisesta ja uhkailusta? 

Kysyin työterveyslääkäriltäni joulun alla, että mitenköhän minun pitäisi tai kuvitellaan kuntoutuvan, kun määräaikaisen työkokeilun päättymisen jälkeen minulla ei ole ollut mitään tulevaisuudennäkymää työn suhteen eikä lääkitystä lukuun ottamatta mitään hoitoa tai kuntoutusta. Vointini on huonontunut merkittävästi viimeisen kahden kuukauden aikana sairauslomalla, mihin vaikutti melko ratkaisevasti se, että toivoa ja iloa luonut parisuhteeni päättyi siihen, että yhdeksän viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen mies jätti minut tekstiviestillä noin viikko ennen joulua. Ainoa elämääni, arkeani ja mieltäni kasassa pitävä voima on lapseni. Se tuntuu kohtuuttomalta häntä kohtaan, koska hänen ei pitäisi joutua kuusivuotiaana kannattelemaan ketään. Edellä mainitun miehen ajattelemattomuuden, välinpitämättömyyden ja selkärangattomuuden takia lapseni kuitenkin oli se, joka joutui lohduttamaan minua itkiessäni jätetyksi tulemista, koska olin silloin hänen kanssaan kahdestaan kotona enkä kyennyt pidättämään reaktiotani viestiin. Lapseni ei empaattisena ihmisenä voinut olla reagoimatta, enkä minä kokenut järkeväksi valehdella hänelle itkuni syystä. 

Täytin uuden vuoden alkajaisiksi ahdistuneisuus- ja mielialakyselyt työterveyslääkärini pyynnöstä. Tulokset viittasivat taas vaikeaan ahdistuneisuuteen ja vaikeaan masennukseen. No shit, Sherlock. Viime aikoina olen alkanut kärsiä aiempaa vaikeammasta unettomuudesta, nukahtamisvaikeudesta ja heräilystä. Pystyn nukkumaan aamuun asti heräämättä vain, jos olen ottanut rauhoittavan lääkkeen yritettyäni ahdistuksen kourissa nukahtaa tunnin tai kaksi. Saattaisi kuvitella, että kun aamulla ei ole painetta herätä töihin, niin voisi nukahtaa rennosti, mutta ei. Lisäksi näen lähes joka yö varsin todentuntuisia, ahdistavia unia. Edes aiemmin toiminut rentoutusharjoitustallenne ei enää tepsi, kaikkien asioiden vaikuttavuudessa tuntuu olevan jokin uutuusmomentti. Väsymyksen, ahdistuksen ja ärtyneisyyden lisäksi liian vähäiset tai huonot yöunet lisäävät aina suolisto-oireitani. Raudan imeytymishäiriö ja univaikeudet lienee myös melko huono yhdistelmä.

Viime kirjoituksessani taas totesin, etten tunnista itsessäni pakko-oireista häiriötä, mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella toisin. Kertonee julkisesta terveydenhuollosta jotakin, ettei diagnoosia ole selitetty minulle niin, että ymmärtäisin ja omaksuisin sen. Diagnostisissa kriteereissä kyllä todetaan, että häiriö voi liittyä pakkotoimintoihin TAI pakkoajatuksiin, mutta silti kaikki esimerkit liittyvät yleensä pakkotoimintoihin. Onhan minulla niitäkin ja ne pahenevat ahdistuneena tai stressaantuneena, mutta ne ovat niin lieviä, etteivät diagnoosikriteerit niiden perusteella mielestäni täyty. Jos kuitenkin tarkastellaan vain pakonomaista, fiksoituvaa ajatteluani, niin kai sitä voisi pakko-oireiseksikin kutsua. Toisaalta en ole ikinä ihan ymmärtänyt koko psykiatristen diagnoosien kavalkadia ja epäselväksi on jäänyt, ymmärtävätkö psykiatrian ammattilaisetkaan. Miksi vaativan persoonallisuuden, ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen diagnoosit eivät riitä, jos pakkoajatukset aiheuttavat ahdistusta ja masennusta ja johtuvat oikeastaan vaativasta persoonallisuudesta? 

Kun viime aikoina olen päivän aikana vasta neljä tuntia hereillä oltuani kokenut suurta tuskaa havaitessani, että päivää on jäljellä vielä vähintään kaksi kolmasosaa, niin tulevan vuoden saati koko loppuelämän ajatteleminen on jokseenkin sietämättömän mahdotonta. En ole koskaan ymmärtänyt, miten itsemurhaa harkitsevaa voisi lohduttaa sen toteaminen, että ”oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä”. Juuri siksihän epätoivoinen ihminen kokee tarpeelliseksi kuolla, että koko elämän eläminen tuntuu mitä hirveimmältä ajatukselta. Koska olemassa oleminen tuntuu liian vaikealta. Jos joku läheisistäni vielä kuvittelee, ettei minun olisi tehnyt koskaan mieli kokeilla huumeita, niin voi veljet — kuinka kujalla voi ihminen ollakaan. Toki mieliteko haihtuu aina muutaman sekunnin kuluttua, kun muistutan itseäni siitä, mihin huumeidenkäyttö voi johtaa. Olisi kuitenkin kivempaa, jos sellaista mielitekoa ei tarvitsisi kokea alkuunkaan.

Olen hakenut neljän kuukauden aikana 50 työpaikkaa ja päässyt vain yhteen haastatteluun. Hakijoita on yleensä satoja per työpaikka ja jokaiseen valitaan sellainen henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä tai ollut vähintäänkin töissä samassa organisaatiossa. Monissa työpaikkailmoituksissa kriteerit on jo määritelty niin, että turhia toiveita on turha elätellä. Miksi hakea vaikkapa verotarkastajan tehtävää, kun ilmoituksessa edellytetään hakijalta näyttöä hyvästä suoriutumisesta verotarkastustehtävissä? Ainoa työhaastatteluni johti siihen, että työnantaja kehui minua vuolaasti mutta totesi sitten, että jäin toiselle sijalle, koska tehtävään valittiin henkilö, joka on tehnyt jo aiemmin tismalleen samaa työtä. Olen saanut näiden kuukausien aikana niin monta sähköpostiviestiä, joissa todetaan, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta valitettavasti et ole tällä kertaa haastatteluun valittujen joukossa, etten enää jaksaisi edes avata viestejä. Toivoni on herännyt ties kuinka monta kertaa myös saadessani puhelun tuntemattomasta numerosta vain kuullakseni jostain mahtavasta lehtitarjouksesta. Viimeksi tänään. 

Jos olisin saanut yhteiskunnalta mahdollisuuden uudelleenkouluttautumiseen, olisin aloittanut koulutuksen eilen. Hain tukea hierojaksi kouluttautumiseen TE-toimistosta, Kelasta ja työeläkeyhtiöstä, mutta sitä ei myönnetty, koska valtiotieteiden maisterina minun pitäisi kyetä työllistymään muuhunkin tehtävään kuin tavanomaiseen sosiaalityöhön. Työllisyystilanteella ei vaikuta olevan tuon taivaallista merkitystä. Sain hierojakoulupaikan mutta jouduin siis perumaan sen. Koulutusmaksun olisin tietysti joutunut maksamaan itse, mutta olisin saanut siihen korotonta lainaa vanhemmiltani. Kun nyt olen kovaa vauhtia syöksymässä keskiluokasta alempaan kastiin, luin Auli Viitalan omaelämäkerrallisen kirjan Elämäni kansalaisena. Ehkä minustakin tulee vielä joskus osa-aikakolumnisti.

En käsitä, miten kukaan pitkäaikaistyötön kykenee palaamaan työelämään, kun jo nyt reilun kahden kuukauden sairausloman jälkeen koen olevani niin torjuttu, petetty, syrjään työnnetty ja ulkopuolinen kansalainen, että seuraavan työhakemuksen tekeminen saati työhaastattelusta suoriutuminen tuntuu aivan kohtuuttomalta ponnistukselta. Miten voisin jaksaa maskata 5 päivää viikossa 8 tuntia päivässä? Miten ihmeessä jaksaisin maskata edes tuntia, kun en ole viime aikoina jaksanut edes tekohymyillä kaupan myyjälle? Miten voisin ottaa työn vastaan, jos minut valittaisiin siihen teeskennellyn haastatteluperformanssin perusteella? Sellaisiin työpaikkoihin en tosin vaivaudu edes hakemaan, joiden ilmoituksissa hakijoiksi toivotaan iloista, positiivista ja nopeatempoisesta ja jatkuvasti muuttuvasta työympäristöstä innostuvaa tiimipelaajaa. Toisin sanoen niin kuin käsikirjoittaja Anna Brotkin itseään kuvailee, positiivista happy happy joy joy -tyyppiä, jota ei epävarmuus pelota. 

Jos jotain, niin fyysistä duunarityötä voisin kuvitella vielä jaksavani tai jopa siitä nauttivani, mutta ei minulle anneta siihen mahdollisuutta, koska kansalaisen on valittava loppuelämänsä ammatti viimeistään parikymppisenä ja pysyttävä siinä, jollei sitten ole onnistunut rikastumaan niin, että voi itse kustantaa uudelleenkouluttautumisensa. Mieluummin valtio kustantaa työttömyyspäivärahaa, sairauspäivärahaa, toimeentulotukea tai vaikka työkyvyttömyyseläkkeen kuin antaa mahdollisuuden uuteen uraan ja nousuun. Olenhan toki saanut ammatillista kuntoutusta ja psykiatrista hoitoa, mutta niiden laatu on ollut pääosin melkoista kuraa eikä pelkästään yksilön korjaaminen ratkaise tilannetta, jos myös ympäristö on rikki. Mitä hyötyä on lyhyestä yhteiskunnan kustantamasta työkokeilustakaan, kun ei se johda mihinkään jatkotyösuhteeseen tai edes jatkokoulutukseen? Saamieni tukien ja palvelujen vaikuttavuus ja lopputulos eivät näytä kovin imartelevilta. 

Kirkko ja kaupunki -lehdessä kerrottiin, että psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lapsista noin 20 prosenttia sairastuu itse ennen 10. ikävuottaan ja 60 prosenttia ennen kuin täyttää 25 vuotta. Nämä luvut ovat pyörineet mielessäni jo monta viikkoa. Lehdessä todetaan, että sairaus ei sinänsä tee kenestäkään huonoa vanhempaa, vaikka psyykkisesti sairaan ihmisen voi olla vaikea tarjota lapselleen tarpeeksi vakaata ja ennustettavaa kasvuympäristöä. Ööh, eikö hyvä vanhemmuus ole nimenomaan tarpeeksi vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön tarjoamista lapselle? Jos se ei onnistu sairauden takia, niin eikö sairaus nimenomaan tee sairaasta huonon vanhemman? Onko huonoa vanhemmuutta vain tarkoituksellinen, sadistinen kaltoinkohtelu? Uskon totta kai, että 99 prosenttia vanhemmista tekee parhaansa, koska niin minäkin ja minun vanhempani. Mutta ei minun parhaani tarkoita välttämättä hyvää. Olen kyllä tarjonnut lapselleni vakaan ja ennustettavan kasvuympäristön, siis ennustettavasti ja vakaasti masentuneen ja ahdistuneen. Lehdessä viitattuun tutkimukseen olisi varmaan kannattanut lisätä sana myönteinen. 

Olen toistuvasti ihmetellyt, kuinka huonosti ystäväni tuntevat minut tai päättävät sivuuttaa tosiasiat, kun he kysyvät sekundaarista lapsettomuuttani tuskaillessani, olenko harkinnut hakeutumista hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena. Paitsi että olen kaikille kertonut, etten halua tehdä tarkoituksellisesti isätöntä lasta, niin en missään tapauksessa kykenisi näin sairaana kantamaan yksin vastuuta kahden lapsen hoidosta ja myönteistä kehitystä tukevasta kasvuympäristöstä. Toistaiseksi olen tarvinnut ja saanut paljon apua vanhemmiltani, mutta he ikääntyvät eikä heidän terveytensä ja toimintakykynsä jatkuvuuden varaan voi tietenkään enää laskea tällaista asiaa. 

Sitten vielä uusimmassa Kuukausiliittessä oli juttu, joka ei varmasti saa ketään ainakaan innostumaan lastenhankinnasta ja synnytystalkoista. Tieto lisää tuskaa ja heikentää väestöennustetta. Siinä lienee päivänselvä yhteys, että korkean koulutuksen länsimaissa syntyvyys on monin verroin pienempää kuin kehitysmaissa ja muissa paljon turvattomammissa ympäristöissä, vaikka jälkimmäisissä lastenhankinta lienee vielä järjettömämpää. Esim. Irakin väestö on parissakymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut samaan aikaan, kun sieltä on paettu sotaa ja terroria. Kuukausiliitteen mukaan äidin raskauden aikainen ja lapsen varhaisvuosina kokema kova stressi ja kaltoinkohtelu ovat yhteydessä moniin sairauksiin myöhemmällä iällä ja isien lapsuudenaikaiset kaltoin­kohtelun kokemukset ovat yhteydessä heidän lastensa aivojen rakenteeseen jopa vuosikymmeniä myöhemmin. 

Life & Beth -sarjassa Bethin sisko sanoo hänelle, että joissain ihmisissä on hälytysmerkkejä (red flags) mutta Beth on kyllä varsinainen punainen planeetta. Sitten sisko vielä lisää: ”Siitä syystä kukaan ei tykkää susta.” Tämäkin jäi pyörimään mielessäni viikoiksi, eikä jätetyksi tuleminen yhtään sitä vähentänyt. En näe eroa sillä, onko kyseessä fiktiivinen komediasarja vai litteroitu tosielämä. Varmasti joku on ajatellut noin jostakusta, kun se on päätynyt käsikirjoitukseen — miksei joku siis minustakin. Avioeron jälkeen olen kokenut kuusi eroa parisuhteista, jotka ovat kestäneet vain 2-4 kuukautta. Puolet eli kolme eroista on olleet traumaattisia, kukin eri tavoin. Lisäksi tietysti on lyhyempiä tapailuja, jotka ovat myös herättäneet toivoa ja sitten pettymyksen. En saatana enää jaksa ainuttakaan uutta. Tulevaisuudenuskoani heikentää entisestään se tieto ja havainto, että Tinder-sukupolvet harvoin kykenevät sitoutumaan paria kuukautta pidempään suhteeseen, kun uuden ihastuksen euforia ja kirsikat kakun päältä ovat vain parin klikkauksen päässä odottelemassa. En fyysisesti kykene lataamaan Tinderiä tai mitään muutakaan deittisovellusta puhelimeeni enää kertaakaan, sormeni ja aivoni eivät kykene sellaiseen yhteistyöhön. Parisuhteiden päättyminen ja vointini heikkeneminen on saanut minut pelkäämään entistäkin enemmän myös harvojen ystävyyssuhteideni päättymistä. Siksi kirjoitin eräälle ystävälleni näin, kun ihmettelin, miten hän vieläkin jaksaa viestitellä kanssani:

Sano vaan jos mun kanssa on liian raskasta kommunikoida, en halua että koet olevasi mulle joku terapeutti. En mä halua muiden elämää myrkyttää toksisella mielelläni.

Ystäväni kysyi, miten suhtaudun ajatukseen siitä, etteivät kaikki ajatukseni ole totta. Ymmärrän oivalluksen teoriassa ja moni terapeutti on yrittänyt myydä sitä minullekin, mutta en pääse eteenpäin kysymyksestä, että kuka sitten määrittelee, mikä on totta ja millä perusteella. Periaatteessa kai voi ajatella koko maailman olevan kuvitelmaa. Miksi jonkun minulle antama kehu olisi todempi kuin itseruoskintani? Olen varsin vakuuttava, kun kerron itselleni läpimädästä maailmasta ja siitä, millainen paskakasa olen. Voisin varmaan periaatteessa päättää uskoa vain positiivisiin, optimistisiin ja itsemyötätuntoisiin ajatuksiin, tunteisiin ja tietoon, mutta käytännössä en ole sellaiseen kyennyt. Mitä myönteisiin ja toiveikkaisiin ajatuksiin ja tunteisiin tulee, niin ensin niitä pitäisi kai ilmaantua, ennen kuin voisi pohtia, uskoako vai ei. En vaan kykene ottamaan itseäni todesta, jos väkisin yritän sanoa itselleni jotakin kivaa. 

Kymmenisen vuotta sitten havaitsin olevani erittäin paikkaorientoitunut ihminen. Tai siis en tiedä, onko ilmiölle virallista termiä, mutta liitän tunnekokemukseni todella voimakkaasti paikkaan. Siksi minun on mahdotonta ymmärtää, miten joku voi esimerkiksi jatkaa asumista asunnossa, jossa on asunut väkivaltaisen puolisonsa tai vanhempansa kanssa, tai miten joku voi tehdä lastensuojelun kaltaista psyykkisesti kuormittavaa työtä etänä omasta kodistaan tai asua samassa kunnassa tai asuinalueella asiakkaidensa kanssa. Tästä syystä en missään nimessä voisi myöskään muuttaa lapsuudenkotiini, jossa veljeni kuoli itsemurhaan. Hänen haudallaan käyn aniharvoin — hädin tuskin kerran vuodessa — koska en halua muistella hänen kuolemaansa ja hautajaisiaan. Hauta tuo mieleeni vain kaikkea niihin liittyvää, surullista ja traumaattista, ei hyviä muistoja elävästä ihmisestä ja yhteisestä elämästä. Avioeron jälkeen minulle oli päivänselvää, että haluan muuttaa uuteen asuntoon riippumatta siitä, olisiko yhteisessä asunnossa asuminen ollut taloudellisesti tai muuten mahdollista. Avioeron jälkeen olen asunut samassa asunnossa lukuun ottamatta ensimmäisen puolen vuoden välivaihetta, mutta jokaisen lyhyen parisuhteen päättymisen jälkeen olisin halunnut muuttaa, jos se vain olisi vaivatonta ja mahdollista eikä minulla olisi lasta, jolle haluan tarjota mahdollisimman pysyvän asuinympäristön. Olen ollut vuosi vuodelta tarkempi siitä, milloin ja kenet suostun kutsumaan kotiini. Rakastan kotiani —  se on todella minun näköiseni ja mieleiseni — mutta en saa mitenkään pyyhittyä sen ilmakehästä ja seinistä kaikkia ikäviä ja kipeitä, päättyneisiin parisuhteisiin liittyviä muistoja. Onneksi lapseni ei ole joutunut kokemaan niistä kuin yhden. Jos olisi ollut hereillä, niin kaksi. Kuten eräs ystäväni totesi, suurin osa miehistä taitaa olla itsekkäitä paskoja. I hear you, sister. 

Sopivasti juuri tultuani taas jätetyksi elämäni rakkauden kotikaupungissa joku ajoi autolla väkijoukkoon tuhoisin seurauksin. Lähetin hänelle tekstiviestin ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen kysyäkseni, että onhan hän ja hänen perheensä kunnossa. Hän kiitti viestistä ja sanoi arvostavansa sitä suuresti. Hän kertoi opiskelevansa uutta alaa ja aikovansa matkustaa keväällä Ranskaan muutaman kuukauden kurssille. Tähän viestiini hän ei enää vastannut mitään:

I’m so relieved to hear you and your family are ok. So thank you for replying. I can imagine you’d be a good cook. I’m still lonely and not doing well. But my son is happy and healthy. Maybe in about 12 years from now when he has grown up I can go to a culinary school to France with you.

Sain taas musertavan muistutuksen yksinäisyydestäni, kun pyörryin uimahallin suihkussa ja päädyin ambulanssiin pohtimaan, kenet voisin kutsua seuraamaan vointiani seuraavaksi kuudeksi tunniksi. Periaatteessa vaihtoehtona olivat äiti tai veli, mutta jälkimmäinen oli flunssassa. Olisin niin paljon mieluummin soittanut puolisolle ja kömpinyt hänen syliinsä. No, kaikilla ei ole kirjaimellisesti ainuttakaan läheistä — kai minun vaan pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen. Äiti ei kuitenkaan korvaa puolisoa juuri millään mittapuulla. Kunpa olisin jollekulle se ihminen, jolle hän haluaa soittaa tai kirjoittaa ensimmäiseksi, oli sitten kyse isosta tai pienestä, myönteisestä tai kielteisestä asiasta. Olen joskus ollut ja siitä roolista on tuskallista luopua. Ambulanssissa maatessani ehdin myös ajatella, että tässäkö olisi tilaisuuteni — voisin vaan mennä kotiin, saada jonkin kohtauksen enkä enää koskaan herätä. Ajatus sai kuitenkin luvan väistyä, kun ensihoitajat vaativat minua soittamaan läheiselleni ambulanssissa ollessani. Ei elämästä pääse noin vaan livistämään.

Merete Mazzarella kertoi 2012 ilmestyneessä kirjassaan tunteneensa kaikissa aiemmissa parisuhteissaan, että hänessä on puolia, joita mies ei ole halunnut, joista tämä joko on toivonut hänen hankkiutuvan eroon tai ei vain ole ollut kiinnostunut. Sitten, 65-vuotiaana uudessa avoliitossaan hän tunsi, että hänet on vihdoin hyväksytty ja otettu omaksi kaikkineen. Olen kokenut tismalleen samoin kaikissa tähänastisissa suhteissani. Miten jaksaisin toivoa saati uskoa tai jopa luottaa siihen, että noin 30 vuoden päästä unelmani toteutuu? Kuinka todennäköistä se on? Kuinka voisin luottaa todennäköisyyteen, kun olen taipuvainen katastrofiajatteluun eli pelkäämään epätodennäköistä? Katastrofiajattelua terveempää olisi tietysti sulkea silmät tai vähintään käyttää vaaleanpunaisia laseja. Kunpa pystyisin. Anna-Mari Kaskinen muotoili osuvasti yksinäisyyden ytimen ja parisuhteen kaipaamisen tuskan:

Ei kukaan meistä kanna tulta itsessään.

Ei kukaan omin voimin loista hämärään.

Jos liekkiä ei ole,

ei ole kynttilää.

Me loistamme,

kun toinen meidät sytyttää.

Olen asunut nykyisellä asuinpaikkakunnallani yli viisi vuotta ja yrittänyt toden teolla luoda verkostoa ja löytää uusia ystäviä kuntapolitiikasta, vanhempainyhdistyksestä ja lapseni kaveriperheistä, mutta mitään vastakaikua en ole saanut. Minusta on aivan käsittämätöntä ja helvetin outoa, että kun olen vuosien ajan kutsunut lukuisia lapseni päiväkotikavereita vanhempineen meille kylään ja lisäksi synttäreille sekä kerran pikkujouluihin, niin kukaan ei ole esittänyt vastavuoroisesti kutsua kyläillä heillä. Meille he ovat kyllä tulleet. Kerran olen kutsunut itse meidät kylään lapseni päiväkotikaverin luo, mutta sekään ei johtanut jatkotapaamisiin. Ehdotin samalle äidille tapaamista lasten kanssa sen jälkeen ainakin kolme kertaa vuoden aikana, mutta ne ajankohdat eivät kuulemma sopineet heille eikä hän ole koskaan ehdottanut vaihtoehtoista ajankohtaa. Monet vanhemmat eivät joko järjestä lapsilleen kaverisynttäreitä tai eivät kutsu vastavuoroisesti lastani synttäreille, vaikka heidän lapsensa on ollut hänen synttäreillään, tai he järjestävät synttärit mahdollisimman geneerisessä, persoonattomassa ympäristössä kuten sisäleikkipuistossa, jossa on hyvin helppo olla tekemättä sen suurempaa tuttavuutta ja kertomatta itsestään muille tuon taivaallista. Kaiken huippu on ollut se, ettei lapseni kanssa samassa harrastuksessa käyvän lapsen vanhemmat edes tervehdi minua kadulla, vaikka olemme nähneet toisemme harrastuksessa lukuisia kertoja ja he asuvat samalla asuinalueella eivätkä mitenkään voi olla tunnistamatta minua, jolleivät nyt sitten molemmat satu kärsimään harvinaisesta kasvosokeudesta. 

Sosiaalisesta mediasta poistumisen, parisuhteiden päättymisen ja työelämän ulkopuolelle joutumisen jälkeen kirjoista on tullut minulle yhä tärkeämpiä, kuin ystäviä. Toisen ihmisen kanssa juttelemisen sijaan kävelyllä, autossa, kahvilassa, ravintolassa ja ostoksilla voi kuunnella tai lukea kirjaa ja keskustella sen kanssa mielessään. Haluan myös omistaa enenevissä määrin kirjoja konkreettisina tavaroina, onhan ystävyyden jatkumisesta kiva saada todiste kotiin eikä menettää sitä heti keskustelun päätyttyä. Viime vuoden aikana luin 44 kirjaa. Ne eivät jätä minua. 

Sosiaalisesta mediasta poistumista en ole katunut päivääkään mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo alle vuotta myöhemmin alan haaveilla älypuhelimesta luopumisesta. Se tosin liittyy oman käyttäytymiseni lisäksi lapseni käyttäytymiseen, koska en kirjaimellisesti voi sietää sitä, miten hän koukuttuu kaikkiin ruutuihin ja vaatii jatkuvasti saada käyttää puhelimellani joko Spotifyta, Youtubea, Googlea tai mobiilipelejä. Kesäisin niistä on paljon helpompi olla kiinnostumatta, kun ulkona on kaikkea kivaa tekemistä — siinä taas yksi syy lisää vihata kylmää ja pimeää vuodenaikaa. Pidän siitä, että lapseni on kiinnostunut musiikista ja haluaa kuunnella sitä, mutta en siitä, että sen kuuntelu ja valikoiminen loputtomasta valikoimasta altistaa nykyään Tiktokin kaltaiselle videovirralle ja ärsyketulvalle myös Youtubessa ja Spotifyssa. Tahdon takaisin cd-levyt ja walkmanit. Voi kuinka toivonkaan, ettei älypuhelinta olisi koskaan keksitty! Ja kuinka pelkään, että lapsenikin haluaa muutaman vuoden päästä sosiaaliseen mediaan. Haluaisin suojella hänen aivojaan, se ainakin lienee hyvää vanhemmuutta. Vai lieneekö, jos se eristää hänet kavereista ja potentiaalisista kavereista? Ihmiseläimen psyykkiset ja kognitiiviset säätelytaidot eivät vaan yksinkertaisesti sovi älypuhelimen kaltaisten laitteiden ja sosiaalisen median kaltaisten järjestelmien käyttämiseen.

Voisin nyt periaatteessa hakea uutta eli kolmatta psykoterapiajaksoa, kun olen istunut tuomioni eli selvinnyt hengissä Kelan viiden vuoden karenssista, mutta ajatukseni ja tunteeni sen suhteen eivät ole parissa kuukaudessa muuttuneet mihinkään. En uskalla laskea, miten monen ammattilaisen kanssa olen 20 vuoden aikana sairauksiani ja kokemuksiani käsitellyt. Satavarmasti vähintään reilusti yli sadan. Eikö se riitä yhteen elämään? Jos joskus irtisanoudun nykyiseltä työnantajaltani, niin pitkäaikainen työterveyslääkärinikin vaihtuu. En minä tosin häneenkään täysin tyytyväinen ole, koska hän tekee pelkästään etätöitä — HÄNKIN, mikä nykyajan lääkäreitä vaivaa — ja koska hänkin jostain syystä vähättelee suolistosairauteni vaikutusta työ- ja toimintakykyyni. Esimerkiksi jouluaaton iltana suolistoni oireili niin pahasti, että kipu teki minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kukaan lääkäri ei ikinä ole kirjoittanut suolistosairauttani B-lausunnon lopputiivistelmään, joka lienee oleellisin. Taustateksteissä suolistosairaus mainitaan yleensä yhdessä lauseessa. Uusimman lausunnon lopputiivistelmä kuuluu näin:

Psyykkisen kuormituksen kestokyvyn heikentymisen vuoksi ei pysty jatkamaan omassa työssään. Tavoitteena on voinnin salliessa uudelleen kouluttautumisen kautta työllistyminen käytännönläheiseen työhön toiselle työalalle. Ajankohtaisesti psyykkisen voinnin heikentymisestä johtuva työkyvyttömyys kuitenkin vielä jatkuu.

Ps. Voi olla, että toistan itseäni blogiteksteissäni, sori siit.

Pps. Kirjoitin pari uutta runoa, ne löytyy runoblogistani.