Identiteetti

Olen yksin kotona illasta aamuun ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen. Olisi varmaan järkevää käyttää yö nukkumiseen, kun saan koko sängyn itselleni, mutta kirjoitan nyt, kun viimein on aikaa pysähtyä tarpeeksi. En pysty kirjoittamaan, jos on riski, että minut keskeytetään. Voin kirjoittaa ihmisten ympäröimänä esim. kahvilassa, mutta vain jos minulla ei ole tiukkaa aikataulua. Kotona en pysty kirjoittamaan, jos joku on paikalla tai jos välttämättömiä kotitöitä tms. on tekemättä. Kirjoitin viimeksi 9 kuukautta sitten, se tuntuu iäisyydeltä. Olen ajatellut ja pohtinut myös sen jälkeen, on tuntunut vaikealta olla kirjoittamatta asioita ylös. 

Vasta lapsemme syntymän myötä aikuisuus on tuntunut minusta enemmän mielekkäältä kuin ahdistavalta ja epätoivoiselta. Tuntuu ihmeelliseltä ja erikoiselta luottaa itseensä ja elämään, ajatella ensisijaisesti myönteisesti. Ajattelen usein teinivuosiani ja aikaa ennen masennuksesta, syömishäiriöstä ja jatkuvasta ahdistuksesta paranemistani. Tavallaan tuntuu kuin se en olisi ollut minä — tunnen olevani oma itseni paljon enemmän nyt, terveenä. Edelleen pelko sairauksien uusimisesta käy mielessäni silloin tällöin eikä minulla ole minkäänlaista motivaatiota lopettaa mielialalääkitystäni sen jälkeen, kun olen sitä jo kaksi kertaa yrittänyt huonoin seurauksin. Niiden syöminen on mielestäni pieni hinta siitä, että voin psyykkisesti hyvin. Suolistovaivani ovat osittain palanneet, eivät niin pahoina kuin pahimmillaan mutta kuitenkin. Nyt tuntuu jo kaukaiselta se aika, kun vatsavaivoja ei ollut käytännössä lainkaan vauvavuonna. Viime syksystä eli töihin paluusta lähtien ne ovat koko ajan lisääntyneet. 

Aikuisuudessa parasta on mielestäni itseluottamuksen vahvistuminen ja oman identiteetin muodostuminen. Identiteetin muodostumisella tarkoitan sen löytämistä ja hyväksymistä, kuka minä olen. Yläasteiästä ainakin 28 ikävuoteen asti koin eläväni jatkuvassa identiteettikriisissä. Totta kai suren sitä, että varsinaiset nuoruusvuoteni 15-25 kuluivat enimmäkseen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön otteessa. Se ei ole kenenkään syy. Menneisyys on vain hyväksyttävä. En uskalla edes ajatella, miten voisin nyt ilman kaikkea saamaani läheisten tukea ja psykiatrista hoitoa. Viime vuosiin asti mietin jatkuvasti, kuka minä olen ja kuka voisin olla — minkälainen kaikissa elämän eri rooleissa olen, ja jos olen erilainen eri rooleissa, mikä niistä on se todellinen, aidoin minä. En tarkoita, että kaikki olisi selvää nyt ja aina, ei todellakaan ole. Jos joku niin elämästään ja itsestään väittää, niin ei ole ymmärtänyt tai hyväksynyt ihmiselämän realiteetteja. Ajattelen, että menneiden hyväksyminen ei ole kertaluontoinen päätös, vaan se täytyy tehdä joka päivä uudelleen. Elän tänään tämän päivän, hyväksyn eilisen ja toivon hyvää huomista. En sano ”uskon hyvään huomiseen”, koska toivo on mielestäni armollisempi ilmaus.

Minusta on alkanut tuntua ihan todella aikuiselta vasta tultuani äidiksi ja löydettyäni oman juttuni työelämässä. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi, mutta vasta nyt kun se on tapahtunut, voin todeta olleeni oikeassa. Sosiaalityössä puolestaan on tarjolla niin laaja repertuaari erilaisia asiakasryhmiä ja työpaikkoja, että ammatti-identiteettini ja työitsetuntoni on vahvistunut vasta, kun olen työkokemuksen kautta varmistunut siitä, mikä on ”mun juttu”. Se tapahtui vasta tänä vuonna, 7 vuotta valmistumisestani. Siihen asti vilkuilin jatkuvasti aidan yli, että tuokin voisi olla kivaa ja mielenkiintoista. Nyt tiedän, että niin se onkin sivusta seurattuna mutta ei omana työnäni. Nykyinen työpaikkani on ihan unelma niissä puitteissa, mitä kunnallisen sosiaalityön resurssirajoissa on mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työpaikassa, jossa ajattelen, että tänne palaisin, vaikka väliin tulisi äitiysloma tai muu pitkä poissaolo.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

True style is self acceptance

http://stylelikeu.com/

Onnenonkijan evoluutio

Russ Harris kuvailee suoraviivaisesti nykyihmisen tyytymättömyyden ja tuhoon tuomitun onnenmetsästyksen evolutiivisen taustan kirjassaan Onnellisuusansa. Aloin lukea sitä terapeuttini suosituksesta.

Harris kirjoittaa, että mitä taitavammiksi vaarojen ja uhkien välttäjiksi esi-isämme kehittyivät, sitä pidempään he elivät ja sitä enemmän jälkeläisiä heille syntyi. Edelleen nykyihminen etsii tehokkaasti mahdollisia ongelman aiheuttajia, asioiden turvallisuutta ja hyödyllisyyttä. Mielemme varoittaa meitä uhista, kuten hylätyksi tulemisesta, itsensä nolaamisesta tai syöpään sairastumisesta. Toinen esi-isillemme tärkeä asia oli ryhmään kuuluminen, koska ilman heimon tukea ihminen jäi pian suden saaliiksi. Edelleen mieli pyrkii suojelemaan nykyihmistä ulkopuolelle jäämiseltä. Se tapahtuu vertailemalla itseä muihin: olenko sopiva, teenkö oikeita asioita, edistynkö tarpeeksi, onko joku minua parempi, hyväksyvätkö muut minut tällaisena? Esi-isiemme yhteisöt olivat kuitenkin pieniä, joten vertailukohtia oli suhteellisen vähän. Nykyään meidät ympäröi radion, television, lehtien ja netin välityksellä loputon määrä vertailukohtia, potentiaalisesti jollain tapaa parempia ihmisiä. Älykkäämpiä, kokeneempia, rikkaampia, hauskempia, kauniimpia, seksikkäämpiä, terveempiä, vaikutusvaltaisempia, menestyneempiä ja ihailtavampia. Ja niin kuin esi-isämme havaitsivat, enemmän on parempi. Enemmän aseita, enemmän jälkeläisiä, enemmän ruokavarastoja, enemmän suojaa myrskyiltä ja pedoilta. Nykyään kohteet vain ovat vaihtuneet: haluamme enemmän rahaa, valtaa, rakkautta, ihailua ja tavaroita. Johtopäätöksenä Harris toteaa, ettei ole mikään ihme, että nykyihmisen on niin vaikeaa olla onnellinen.

Evoluutiivinen teoria kuulostaa loogiselta, mutta en osaa enkä halua sitä sen enempää arvioida. Tulee vaan mieleeni lukuisat lehtihaastattelut yms., joissa menestyneet ja onnellisen kuvan itsestään antavat ihmiset kertovat näkevänsä aina muutoksessa mahdollisuuden ja olevansa itse vastuussa onnellisuudestaan. Helppohan se on onnellisena sanoa. Minä näen muutoksessa riskin ja riskissä aiheen ahdistua. Sairaana on mielestäni vaikeaa olla onnellinen, ja sairauksista ihminen on suhteellisen harvoin vastuussa itse. Vastuu liittyy ajatukseen syyllisyydestä, ja syyllisten etsiminen johtaa ennemmin katkeruuteen kuin myönteiseen ajatteluun ja myönteisiin tunteisiin.

Tänään Helsingin Sanomissa nuori nainen puki sanoiksi sen, mitä moni varmasti miettii. Miten liki seitsemänkymppinen jaksaa jatkaa edelleen työelämässä, kun nuoretkin uupuvat yrittäessään pysyä sen vauhdissa. Vuonna 1990 syntyneen vanhuuseläke alkaa näillä näkymin 67 vuoden ja 7 kuukauden iässä, ja tavoiteltu eläkeikä on jo liki 71 vuotta.