Vanhemmuus

- Äiti, mikä toi on?

- Se on mun lääke.

- Mikä lääke?

- No lääkettä otetaan yleensä, jos on jokin sairaus.

- Mikä sairaus sulla on?

- Sen nimi on masennus.

- Mikä se on?

- Tarkoitatko, että mitä se aiheuttaa?

- Joo, mitä se tekee?

- Se aiheuttaa pahan mielen tai siis että on usein paha mieli.

- Paraneeko se tolla lääkkeellä?

- No kyllä se ainakin vähän auttaa.

Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa. 

Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.

Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä? 

Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun. 

Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana. 

Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.

Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan. 

Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.

Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. 

Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä. 

Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:

- Äiti, mihin sun veli kuolikaan?

- Hän kuoli sairauteen.

- Mihin sairauteen, oliko se syöpä?

- Ei, se ei ollut syöpä. Se oli sellainen mielen sairaus.

- Miten se vaikutti?

- Noh. Se aiheutti sellaista, että hänellä oli niin paha mieli koko ajan, ettei hän pystynyt enää elämään.

- Voiko se tarttua?

- Ei, se ei voi tarttua.

- Kävikö hän lääkärissä? Eikö siihen ollut lääkettä?

- Hän kävi lääkärissä, mutta siihen ei ollut sopivaa lääkettä.

Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.

Ruokavalio

Vielä parikymmentä vuotta sitten ensikertaa ilmastoahdistuksesta kuullessani ihmettelin ilmiötä. Mietin, miten joku voi ahdistua jostain niin kaukaisesta ja epämääräisestä kuin ilmastonmuutos. Luotin yhteiskunnan ratkaisevan haasteet, teknologiahan kehittyi koko ajan. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt ilmastoahdistuksesta itse ja ihmettelen, mikseivät kaikki muutkin. Kutsuisin sitä myös ilmastomasennukseksi ja ympäristötoivottomuudeksi. Herättyäni eläinperäisen ruoantuotannon totuuksiin en ole voinut enää sulkea silmiäni niiltä. Kun kerran tiedostaa jotakin, sitä on mahdoton olla enää tiedostamatta. 

Nyt ihmettelen, miten minä fiksu, empaattinen ja korkeasti koulutettu ihminen olen voinut sulkea totuuden tietoisuudestani näin kauan. Olin ensimmäiset 21 vuotta elämästäni kasvissyöjä, sitten aloin syödä kanaa ja riistaa. 24-vuotiaana ryhdyin syömään puolisoni ruokavalion mukaisesti myös punaista lihaa, kunnes avioeron myötä 32-vuotiaana palasin lapsuudenaikaiseen lakto-ovo-vegetaariseen ruokavalioon. 33-vuotiaana tapailin pari kuukautta erästä vegaania, mikä oli minulle ensisysäys kohti uutta ymmärrystä. 34-vuotiaana luin Suvi Auvisen kirjan Lihan loppu, joka edelleen vahvisti suuntaani. Loppusysäyksinä toimivat Docventuresin jakso aiheesta sekä Viral Vegansin podcast ja Instagram-tili, jotka saivat silmäni lopulta avautumaan ihan kokonaan ja luovuin kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossani.

Olen aina pitänyt itseäni eläinrakkaana ihmisenä, mutta eihän ihminen voi olla eläinrakas kannattaessaan kulutusvalinnoillaan eläinten massakidustusta ja massamurhaa. Nolottaa myöntää, mutta en oikeasti ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisten käyttämä lehmänmaito on varastettu vasikoilta ja lehmät väkivaltaisesti erotettu lapsistaan tai että kananmunantuotanto edellyttää kanojen synnyttävän käytännössä joka päivä. Lehmien on oltava jatkuvasti raskaana vain, jotta heille rakas jälkeläinen voitaisiin riistää heiltä pian synnytyksen jälkeen. Tuotantokanat munivat nykyisin munan päivässä, mikä on täysin luonnotonta. Maatiaiskanat voivat elää yli 10-vuotiaiksi, mutta tuotantokanoiksi jalostetut kanat kuolevat hyvässäkin hoidossa muninnan aiheuttamiin sairauksiin jo muutaman vuoden ikäisinä. Käsitettyäni nämä asiat en pysty enää ymmärtämään, miten kukaan lastaan imettänyt ja synnyttänyt ihminen kykenee käyttämään maitotuotteita ja kananmunia. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi, keskenään yhteensopimattomien vakaumusten ja käsitysten aiheuttamaksi psykologiseksi ristiriidaksi. Joillekin ristiriita on helpompi sietää kuin toisille; sulkea silmät yhdeltä asialta samalla, kun tuijottaa toista suoraan päin. Suomalaisten eläinsuhteesta kertoo aika paljon se, että Suomi on yksi harvoista turkistarhauksen eli elitistisen eläinrääkkäyksen yhä sallivista maista.

Kaikkien empatia ei vaan yksinkertaisesti ulotu muihin kuin ihmisiin tai korkeintaan lemmikkieläimiin. Lemmikkiluokkaan pääseminen ei tosin sekään suojaa eläinlajia massatuotannolta, sillä Suomessakin teurastetaan esim. tuhansia kaneja vuodessa lihatuotteiksi. Ei tarvitse mennä Aasiaan asti kauhistelemaan metallikoukusta roikkuvia koiranruhoja. Lemmikeiksi jalostetut eläimet eivät enää kohoa maailmassani muiden eläinten yläpuolelle. Kannattaa myös muistaa, että ihminenkin on eläin. 

Jos maailmankatsomus nojaa ihmisen ylivaltaiseen asemaan, niin eläinoikeusargumentit eivät ymmärrettävästi pure. Jos eläinoikeusargumentit olisivatkin ainoa peruste veganismille tai edes lihansyönnistä luopumiselle, niin vielä jotenkin voisin sulattaa sen, että valtaosa kansasta ei yksinkertaisesti välitä. Muut argumentit kuitenkin koskevat nimenomaan ihmisen hyvinvointia ja tulevaisuutta. Eläinperäinen ruokavalio tuhoaa ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, eläimet ja ihmiskunnan monin tavoin. Siinä sivussa se normalisoi väkivaltaa toista elävää olentoa kohtaan. Tuskailen suuresti sen suhteen, miten voin tukea lapseni uskoa tulevaisuuteen, kun fakta on se, ettei maapallon tuhoa kohta enää pystytä pysäyttämään. Miten voin selittää aikuisten ihmisten pahuuden lapselleni? Jo nyt konfliktialueilla asuvien lasten määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvulta. Määrä tuskin tulee vähenemään, mikäli ympäristökatastrofit ilmastonmuutoksen myötä vaan lisääntyvät entisestään.

Ruuantuotannolla on valtava vaikutus ilmaston lämpenemiseen, ympäristön rehevöitymiseen ja happamoitumiseen sekä luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Suuri osa maailman kalakannoista on ylikalastettuja ja pyyntimenetelmät tuhoavat muutakin meriluontoa. Kestämätön ruuantuotanto aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kaikki sanovat rakastavansa luontoa, mutta mitä se sellainen rakkaus on, joka tuhoaa kohteensa? 

Ruuantuotanto on myös maailman suurin kasvihuonekaasujen aiheuttaja. Suomessakin maatalous on merkittävin ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen lähde. Vaihtelua eläinperäisen ruoantuotannon päästömäärissä ilmenee paljon eläinlajeittain ja jonkin verran myös tuotantotavoittain. Nautakarja yksin aiheuttaa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10%  kaikista ihmisen toiminnan tuottamista ilmastopäästöistä. Noin 70 % Suomen peltoalasta käytetään eläinpohjaisen ravinnon tuottamiseen. En uskalla edes ajatella vastaavaa lukua vielä välinpitämättömämmissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä tai Kiinassa. Eläinten kasvattamiseksi joudutaan tuottamaan runsaasti rehua, jonka tuotanto vie muun muassa paljon peltopinta-alaa ja vaatii lannoitteita ja torjunta-aineita. Varovaisimmatkin arviot asettavat globaalin ruuantuotannon päästöjen osuudeksi noin 30% kaikista ilmastopäästöistä. Niistä 60–70% johtuu eläinperäisen ravinnon tuottamisesta.  

Maatalous on myös suurin Itämeren rehevöitymiseen vaikuttava tekijä Suomessa. Pelkästään maitotuotteiden ja naudanlihan tuotantoon hyödynnetään yli puolet maatalousmaasta, jota voitaisiin vaihtoehtoisesti käyttää kasviproteiinien viljelyyn. Soijaa käytetään valtavasti eläinten tehotuotannossa kulutettavaksi, vaikka ihminen voisi syödä sitä ihan itse eikä vasta ruoantuotantoeläimen elimistöön imeytyneenä. Parhaiten lehmien laidunnuksen monimuotoisuushyödyt toteutuisivat luonnonlaitumilla, mihin riittäisi paljon nykyistä pienempi nautamäärä. Osa naudoista ei laidunna nykyään lainkaan. Globaalisti lihan, maidon, kananmunien ja vesiviljelytuotteiden tuottamiseen käytetään 83 % ruuantuotannon käytössä olevasta maa-alasta, mutta ne tuottavat vain 37% ruuasta saatavasta proteiinista ja 18% kaloreista. Esimerkiksi soijarehun käyttö kasvattaa broilerin, kananmunien, sianlihan ja kasvatetun kalan ympäristövaikutuksia.

Kestävämmän ruokajärjestelmän terveys- ja ympäristövaikutuksista noin 75% saavutettaisiin siirtymällä pääosin kasvipohjaiseen ruokavalioon. Luomutofu ja sen raaka-aineet pitäisi kuljettaa yli 250 kertaa edestakaisin, jotta tuote saavuttaisi kotimaisen naudanlihan päästöt. Eläinperäisen ruokavalion noudattamiseen ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään kestävää, eettisesti perusteltua syytä. Eläinperäinen ruoka maistuu hyvältä, se on ainoa syy. Se on itsekäs, ei eettisesti kestävä perustelu. Aiheesta keskustellessamme eräs henkilö totesi loukkaantuneeseen sävyyn, että saan hänet tuntemaan itsensä itsekkääksi. Totesin, että se onkin tavoitteeni, koska pidän lihansyöntiä itsekkäänä. 

Ihminen on lähtökohtaisesti hedonistinen mutta myös oppiva eläin. Uusiin makuihin ja ruokiin tottuu, se on todistettu fakta. Muutos vain edellyttää motivaatiota ja sinnikkyyttä. Minulle olisi suuri kunnia olla jollekulle toiselle ensisysäys kohti eettisempiä kulutusvalintoja. 

Ympäristöpolitiikan tutkija Simo Häyrystä lainaten: ”Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa.”

Todellisuusterapiaa

15 vuotta luulin olevani poikkeuksellisen onnekas, kun heti täysi-ikäistyttyäni tiesin, mitä haluan opiskella ja tehdä työkseni, ja kun se vieläpä sattui olemaan ala, jolla ei satavarmasti joudu työttömäksi. Voi kuinka väärässä olinkaan. Intohimoni on ollut vähällä viedä työkykyni kokonaan. Muistan jo opiskeluaikoina kuunnelleeni lastensuojelussa työskennelleen sosiaalityöntekijän kertomusta siitä, kuinka kuormittavaksi työ osoittautui ja kuinka hän hakeutui muutaman vuoden kuluessa pois asiakastyöstä. Silloin ajattelin, että minulle ei kävisi niin. Niin kävi. Kesällä olin taas 6 viikkoa sairauslomalla, kun aivosumu sabotoi kognitiiviset kykyni ja kaikki energiani kului fyysisen kivun sietämiseen, ahdistumiseen sekä itsetuhoisten ajatusten ja paniikkikohtausten torjumiseen. Ei työkyky tietenkään palaudu lepäämällä, kun sen puutteellisuus johtuu lukuisista pitkäaikaissairauksista ja kohtuuttomista työoloista, joissa ei tapahdu mitään muutosta sairausloman aikana. Päin vastoin, työtilanne oli entistä pahempi töihin palatessani - kuinkas muutenkaan, kun ei kukaan tee tehtäviäni poissa ollessani. Sairauslomalla on kuitenkin edes potentiaalinen mahdollisuus toipua ja palautua uupumuksesta ja kuormittavista kokemuksista. Se ei onnistu töissä, kun joka päivä kertyy lisää ja lisää kuormaa. Tunsin itseni viemäriksi, joka jo tulvi yli äyräidensä, mutta johon silti kaadettiin vaan lisää lokaa. Työpaikkani julkilausumissa toki kerrotaan, kuinka strukturoidun varhaisen tuen mallin mukaisesti organisaatiossa tuetaan työntekijöiden työkykyä ja työssä jaksamista. Joku ihan oikeasti saa monen tonnin palkkaa siitä, että kirjoittaa paskaa intranettiin. Työterveyslääkärini mukaan joissakin muissa organisaatioissa kyllä ihan oikeasti työkykyä tuetaan ja hyvistä työntekijöistä halutaan pitää kiinni. Vielä en ole sellaista työpaikkaa itse kohdannut.

10 kuukauden aikana olen työn ohella hakenut 16 työpaikkaa ja päässyt muutamaan työhaastatteluun. Kymmeniä ja kymmeniä päiviä ja iltoja olen kokenut syyllisyyttä ja epäonnistumista siitä, etten jaksa hakea työpaikkoja, vaikka haluan pois nykyisestä. Riittämättömyyden tunne on ehkä kaikista hallitsevin tunteeni vuodesta toiseen, niin töissä kuin vapaallakin. Sähköpostini täyttyy rekrytointisivustojen hakuvahtien ilmoituksista, mutten jaksa edes avata viestejä. Onko ihan okei ja normaalia, että ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen tekee mieli ajaa rekan alle, että tämä tuska vihdoin loppuisi? 

Sosiaalityön asiakastyöhön on yleensä 0-3 työnhakijaa, mutta muihin tehtäviin 15-100. Kokemukseni mukaan paikan saa aina sellainen hakija, joka on tehnyt vastaavia työtehtäviä aiemminkin. Milloin siis voin saada sen ensimmäisen erilaisen työn, kun aina niiden kymmenien hakijoiden joukkoon mahtuu kokeneempia? Vastavalmistuneena 25-vuotiaana täysin kokemattomana sosiaalityöntekijänä pääsin kyllä ensihakemalla tekemään huostaanottoja helsinkiläislähiöihin, mutta 10 vuoden työkokemuksella en pääse tehtäviin, jotka olisivat vähemmän vastuullisia ja kuormittavia. Hain jopa puolet huonommin palkattuja työpaikkoja, kun tyhmänä ajattelin, että no siinä varmaan on sitten puolet vähemmän töitä ja vastuuta kuin sosiaalityössä, mutta sitten kuulin, kuinka kyseistä työtä läheltä seurannut henkilö ihmetteli, kuinka kukaan jaksaa ja haluaa tehdä sitä, kun työtä on aivan kohtuuttoman paljon. Nyt fiilikseni on se, etten uskalla hakea yhtään mihinkään, kun koko työelämä on mielikuvissani sairas ihan riippumatta paikasta. Miten voisin varmistua siitä, että hakemani työ vastaa toiveitani? Paniikkikohtaus hiipii pitkin selkäpiitä, kun ajattelen, että joutuisin taas uudessa työssä toteamaan jo alkutaipaleella sen olevan yhtä hirveää kuin edellinen. En kestä enää yhtään epäonnistumista ja pettymystä. Hain työterveyslääkärini suosituksesta uudestaan myös osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, kuntoutusta ja uudelleenkoulutusta, mutta koska edellinen hakemus vasta vajaa vuosi sitten hylättiin, niin en jaksa tippaakaan uskoa sen menevän läpi nyt.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja jotta en pystyisi palauttamaan uskoani rakkauteen, orastava sellainen päättyi keväällä traumaattisesti. Olin pari kuukautta tapaillut häntä ja nimenomaan tehnyt selväksi, etten siedä känniörveltämistä ja väkivallan uhkaa. Mutta kappas vaan, hänestä kuriutui kauniina kevätpäivänä alkoholiongelmainen hullu, joka ilmoitti tappavansa minut ensimmäisellä laukauksella. Mitään edes etäisesti järjellistä syytä uhkaukseen ei ollut, vain hänen sairaan vilkas mielikuvituksensa. Yllätyksekseni löysin itseni ja lapseni pakenemasta turvaan ex-puolisoni luo. Rikosilmoituksella uhkailuni ilmeisesti lopulta tepsi ja hän jätti minut rauhaan. Luojan kiitos hän ei vielä ollut tutustunut lapseeni. Toisin kuin samankaltaisissa tilanteissa oleville asiakkailleni aina ohjeistan, en tietenkään tehnyt rikosilmoitusta, koska rikosprosessin myötä olisin joutunut roikkumaan siinä hullussa vielä ainakin vuoden. Kun Suomessa edes lapsiin kohdistuvia väkivaltaepäilyjä ei saada tutkittua ja tuomittua vuodessa tai kahdessa, niin on turha odottaa ripeää toimintaa vähemmän tärkeissä asioissa. Toisekseen rikosprosessi olisi saattanut vain provosoida häntä, koska tuomio olisi varmasti ollut tulossa kirjallisen todistusaineiston perusteella ja silloinhan hän olisi saattanut ajatella, ettei tässä enää ole mitään menetettävää. Suorastaan huvitti, miten oppikirjamaisesti hän käyttäytyi uhkauksensa jälkeen: syyllistäminen, kiistäminen, vähättely, uhkailu, itsesääli, anteeksipyytely, säälin ja ymmärryksen kerjääminen, parannuksen vannominen, kiintymyksen osoitukset, kehuminen, uudestaan uhkailu, haukkuminen ja sitten koko rundi uudestaan. 

Suunnitelmissani oli rakkauden kesä, mutta kolmeen kuukauteen en ole voinut kuvitellakaan tapaavani ketään uutta. En ole kenellekään läheisistäni kehdannut tätä myöntää, mutta vastoin heidän neuvojaan otin em. eron myötä yhteyttä siihen elämäni rakkauteen, josta alkuvuodesta kirjoitin tekstiviestien muodossa. Ei, en ole päässyt yli hänestä enkä edelleenkään usko pääseväni, jollen satu olemaan niin uskomattoman onnekas, että rakastun yhtä palavasti johonkuhun toiseen. Tunsin suoranaista raivoa, kun hän pari viikkoa sitten ensitapaamisemme vuosipäivänä kertoi päässeensä yli minusta, kun kerroin ajatelleeni häntä viimeiset 365 päivää. Raivo oli tietenkin ennen kaikkea vihaan naamioitunutta surua ja kateutta. Teki mieli huutaa ja kiljua, tekee yhä. Hänelle kirjoitin, että good for you mutta oikeasti kuuntelin Lewis Capaldin kappaletta ja ajattelin, että I wanna say without you everything's wrong and you were everything I need all along, I wanna say I wish that you never left but instead I only wish you the best. Tiedostan ja ymmärrän kyllä sen, mitä hänkin sanoi, että jos hän olisi ollut minulle se oikea, niin hän olisi täällä nyt. Se, että hän lähti, tarkoittaa, ettemme olleetkaan luotuja toisillemme, koska haluamme käytännössä eri asioita. Tai siis hän ei tiedä, mitä haluaa, ja minä tiedän vallan mainiosti. Mutta tämä tieto ei hellitä tippakaan sitä tuskaa, mikä syntyy siitä, että hänen kanssaan koin niin tajunnanräjäyttävää ja yliluonnollista yhteyttä ja rakkautta, etten pysty edelleenkään uskomaan, että kukaan voisi sellaista sattua löytämään elämässään kahta kertaa. 

Olen nyt käynyt 7 kuukautta erikoissairaanhoidon kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Käytännössä se on ollut kuulumisteni raportointia ja murheissani vellomista tunnin tapaamisella joka toinen viikko. Työntekijä vain latelee samoja fraaseja, jotka olen kuullut miljoona kertaa ja jotka voisin yhtä hyvin lukea selfhelp-kirjoista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on käsittää tai varsinkaan hyväksyä maailman ristiriitaisuutta ja epäloogisuutta ja järjettömyyttä. Käyn raportoimassa yksittäiselle henkilölle tuskaani siitä, miten ihmistä musertava maailma ja esimerkiksi työni on sen sijaan, että sitä maailmaa ja työpaikkaa muutettaisiin inhimillisemmäksi ja yleisesti ihmisen hyvinvointia tukevammaksi. Reagoin eli toisin sanoen oireilen miten oireilen siksi, että se on mitä suurimmassa määrin normaalia ja inhimillistä. Olen ihminen, en kone. Työuupumus on terve reaktio sairaissa työoloissa. Olisi sairautta olla reagoimatta tähän kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu - lähellä ja kauempana. Aina kohdatessani yleispositiivisen ihmisen tuijotan häntä mielessäni suu auki ja kysyn, miten vitussa voit olla noin hilpeä, kun maailmaa ympärilläsi poltetaan ja tuhotaan päivä päivältä. Naapurissa asuu psykopaatti, joka tappaa ja kaappaa lapsia ihan vaan omaksi huvikseen. Ihmiset kiduttavat ja tappavat tuntevia ja ajattelevia eläimiä vain saadakseen nauttia hyvänmakuisesta ateriasta ja pilatakseen terveyttään. Luontoa tuhotaan vain, jotta ihminen saisi nautiskella hetken aivottomasti ja unohtaa todellisuuden. Nämä nyt vain muutaman asian mainitakseni. Yhden toimivan neuvon sentään olen saanut niin kutsutusta terapiastani: nukahtaminen on helpompaa, kun halaa pehmolelua.

Ei ketään muuta kuin läheisiäsi oikeasti kiinnosta, miten voit. Siitä hyvä esimerkki on yhteiskuntamme uusi hallitus. Juuri kun naiivisti kuvittelin, että tokihan maailmanlaajuinen pandemia ja naapurissa riehuva sota saavat päättäjät keskittämään katseensa elämän perimmäisiin ja olennaisiin kysymyksiin, niin johtoon astuvat narsistit, jotka vähät välittävät itseään huonompiosaisista. Mikä saatana siinä on, että päätöksentekijät lukevat tieteellisiä tutkimuksia yhtä valikoivasti kuin Raamattua ja heidän empatiakykynsä rajoittuu heidän omaan kuplaansa? Rakastan sosiaalityötä mutta en tekopyhää sosiaalipolitiikkaa, joka uuden vaalikauden myötä yhä paskemmaksi muuttuu. Hyvinvointialueilla kulutetaan niukkoja verotuloja mieluummin työntekijöiden pitkiin sairauslomiin ja vaihtuvuudesta johtuviin rekrytointiprosesseihin sekä näistä molemmista seuraaviin kerrannaiskustannuksiin kuin työhyvinvoinnin ja työkyvyn tukemiseen. Asiakkaat odottavat palvelua kuukausia ja joutuvat asioimaan kymmenien eri työntekijöiden kanssa, minkä jälkeen johdossa ihmetellään silmät ymmyrkäisinä, miksei asiakas sitoudu palveluun ja tyydy saamiinsa armopaloihin. Siis hakataan päätä seinään ja yllätytään, kun sitä alkaa särkeä.

Tervetuloa maailmaan, good vides only ja sitä rataa.