Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.
Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.
Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.
Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin.
Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”.
Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”.
Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.
Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.
