6. viikko

Kolme viikkoa odotin erikoissairaanhoidon ajanvarauskirjettä. En saanut ajanvarausta vaan kirjeen, jossa todetaan: ”Lähetetietojen perusteella on arvioitu, että sairautesi ei vaadi erikoissairaanhoitoa”. Olin juuri ehtinyt käyttää kaksi viikkoa uutta mielialalääkettäni ja tuntenut ahdistukseni vähentyneen parina päivänä, kunnes kirje sai ahdistukseni taas ampaisemaan kattoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lähete voitaisiin enää tässä vaiheessa hylätä. Ihmettelen suuresti, eikö silläkään ole mitään merkitystä, että minulla on pieni lapsi ja työelämää potentiaalisesti jäljellä vielä noin 35 vuotta. Kirjeessä todetaan, että hoitoni jatkuu työterveyshuollossa tai terveysasemalla. Juupajuu, as if. Toisaalta petyin kenties turhaan, sillä olen ammattilaisilta kuullut, ettei erikoissairaanhoidossa ole nykyisillä resursseilla tarjota juuri sen kummempaa hoitoa - tai siis ”hoitoa” - kuin perusterveydenhuollolla tai työterveyshuollollakaan. Työterveyshuollosta voisi olla enemmän apua, jos työnantajani tarjoaisi siitä laajempaa versiota. Ja sitten on vielä sekin näkökulma, että kun edes lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon ei ole lähimainkaan tarpeeksi resursseja, niin miten minulla on otsaa aikuisena ihmisenä heidän edelleen yrittää kiilata. Eri yksiköistä on kyse, mutta kaikkihan tässä samoja sote-budjetteja kulutetaan. Sopii toivoa, että lasten ja nuorten palveluissa on paremmat resurssit sitten, kun minun lapseni kokee tarvetta käsitellä  elämäänsä mielivammaisen äitinsä kanssa. 

Niin, työelämää jäljellä vielä noin 35 vuotta ja takana vasta 8, jos kesätöitä ja opiskeluajan ilta- ja viikonlopputöitä ei lasketa. Aloin pohtia viime viikolla sitä mystistä sykliä, jota työkykyni vaikuttaa kulkevan. Ensimmäisessä kokopäiväisessä työsuhteessa olin 1,5 vuotta, minkä jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa olin 1,5 vuotta, kunnes sairastuin työuupumukseen ja olin 1,5 kuukautta sairauslomalla sekä kuukauden osasairauslomalla. Puoli vuotta sen jälkeen vaihdoin taas työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa ehdin olla 1,5 vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa, jossa olin 3 kuukautta, seuraavassa 4 kuukautta. Nykyisessä työpaikassani ehdin olla - ylläripylläri - 1,5 vuotta, kunnes taas jäin pitkälle sairauslomalle. Jos olisin edelleen parisuhteessa, olisin varmaankin - niin toivoin - äitiyslomalla toisen lapsen kanssa. 35 vuotta tuntuu aivan tajuttoman pitkältä, kun sen pätkii 1,5 vuoden sykleihin. En ymmärrä, miksi aina juuri 1,5 vuotta. Ihan tosissani kuvittelin nuorempana, että viihtyisin samassa työpaikassa aina vähintään 10 vuotta putkeen, eikä skenaarioissani tietenkään esiintynyt työkyvyttömyyttä. 

Sairauslomani ensimmäiset neljä viikkoa kärsin päivittäin sietämättömästä ahdistuneisuudesta ja syvästä masennuksesta. Nukuin huonosti: Unensaantiin meni yleensä pari tuntia, heräsin monta kertaa yössä ja usein ahdistuskohtaus alkoi saman tien aamulla herättyäni. Käytettyäni uutta mielialalääkettä kaksi viikkoa ja tuplattuani aloitusannoksen 1,5 viikon jälkeen ahdistuneisuus väheni merkittävästi kahtena päivänä. Viime keskiviikkona mieleni oli yhtäkkiä vähän valoisampi kuin pariin kuukauteen. Tämä kuulostaa oudolta, mutta minusta tuntui, kuin näköaistinikin olisi ollut erilainen. Kaikki näytti kirkkaammalta, värikkäämmältä ja teräväpiirteisemmältä. Näin itseni peilissä jopa jokseenkin kauniina. Tunsin voimakkaan myönteisiä tunteita lastani kohtaan ja pystyin iloitsemaan hänen kanssaan. Yhtäkkiä ajatus töihin paluusta ja uuden parisuhteen etsimisestä ei tuntunutkaan niin tuhoon tuomitulta tai mahdottomalta. Nukuin kolme yötä paremmin kuin syyskuun jälkeen yhtenäkään yönä. Mutta tätä kesti vain sen yhden päivän. Loppuviikon mieleni olin jälleen maassa, olin ahdistunut ja nukuin huonosti, aloin taas yöhikoilla. Mielialalääkkeen sivuvaikutusvaroituksissa ei mainita libidon heikkenemistä, mutta eilen en pystynyt nauttimaan edes seksistä. Sivuvaikutuksina olen huomannut selvästi makeanhimon ja nyt epäilen myös yöhikoilun johtuvan lääkkeestä. Samoihin aikoihin uuden lääkkeen kanssa aloin syödä myös luontaistuotteena myytävää Ashwagandhaa, joten nyt en sitten oikein osaa arvioida, kumpi vaikuttaa minkäkin verran. Enemmän luotan mielialalääkkeen vaikutuksiin. Unensaantivaikeuksiin olen ottanut satunnaisesti eli 1-2 kertaa viikossa Ketipinorin, jolla nukahdan tunnissa. Useammin en sitäkään uskalla käyttää, koska pelkään, etten saisi sitten enää ikinä unta ilman sitä, ja koska se tekee aamuista tahmeita. Viime perjantaina aloin syödä melatoniinia ensimmäistä kertaa elämässäni. Yritän sen avulla välttää Ketipinorin tarpeen. Kysyin lokakuussa farmaseutilta, onko viime vuosina kehitetty mitään uusia reseptittömiä lääkkeitä ilmavaivoihin. Ei ole. Viime viikolla aloin syödä pitkästä aikaa maitohappobakteereita pillereinä. 

Päätin viime viikolla, että palaan marraskuussa töihin kokeilemaan korvaavan työn mallia eli kevennettyä työnkuvaa 100% työajalla sosiaalityöntekijän palkalla. Korvaavan työn jakso kestää kaksi kuukautta, minkä jälkeen minun pitäisi palata omaan työnkuvaani. Pelkään pahoin, etten kykene 100% työaikaan riippumatta työnkuvan kevennyksestä, mutta olisi typerää jättää kokeilematta sitä mahdollisuutta. Sairauslomalla kahta tuntia pidemmät, aikataulutetut, muiden ihmisten kanssa sovitut ohjelmanumerot ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, etukäteisuupumusta ja unettomuutta, sekä tietysti näihin liittyen vatsavaivoja. Tähän suhteutettuna jokapäiväinen 8 tunnin aikataulutettu, muiden ihmisten kanssa sovittu ohjelma tuntuu jokseenkin ylivoimaiselta. Osallistuin viime viikolla työpaikkani työhyvinvointipäivään, jossa onneksi koin oloni tervetulleeksi ja sain kuulla, kuinka minua on kaivattu ja odotettu takaisin töihin. Jos oikein ymmärsin, niin paitsi jakamaan järjettömän suurta työkuormaa, niin myös ihan minua henkilökohtaisesti työkaverina ja osana yhteisöä. Hyvin vaikea käsittää, miksi kukaan kaipaisi näin synkkämielistä ja vaativaa ihmistä, mutta yritän uskoa. 

Nyt kun sairauslomaa on jäljellä enää alle kaksi viikkoa, kauhistelen, miten vähän olen saanut aikaiseksi. Kurkkua kuristaa, kun näen hyllyssä yli vuoden takaiset aikakauslehdet ja monta vuotta sitten saamani kirjat odottamassa lukemista, eteisen seinät odottamassa maalaamista, lattiat odottamassa pesemistä jne. Vaivoin jaksan imuroida kahden viikon välein. Äänikirjoja ja podcasteja pystyn kuuntelemaan vaikka useamman tunnin putkeen, mutta lukemiseen en kykene keskittymään puolta tuntia kauempaa, ja sen aloittaminen on valtavan vaikeaa. Puolessa tunnissa saan luettua muutaman sivun, siinä missä ihmiset keskimäärin lukevat moninkertaisesti. 

Paluuni kokoaikaiseen työhön tekee psykofyysisen fysioterapian jatkamisen mahdottomaksi, koska fysioterapeutti työskentelee vain virka-aikaan. Ehdin käydä siellä toisen kerran ja silloin oivalsin, kuinka vihainen olen keholleni ja mielelleni. On vaikeaa yrittää kuntoutua yhdessä sellaisen kanssa, jota vastaan tuntee käyvänsä jatkuvaa sotaa ja taistelua. Ne hetket, jolloin pystyn pitämään kehoani ja mieltäni ystävänäni, ovat helpompia elää. Varmaan siitä syystä seksi onkin ollut minulle viime aikoina yksi harvoista nautintoa tuottavista asioista. Kotona olen tehnyt muutaman kerran fysioterapeutin ohjaamia EFT-harjoitteita (Emotional Freedom Techniques) ja toissapäivänä sain tehtyä TRE-harjoituksen (Trauma and Tension Release Exercise) ensimmäistä kertaa itsenäisesti toukokuun ohjauskerran jälkeen. Lisäksi olen katsonut vagushermoon liittyviä Youtube-videoita ja pari TEDx-puhetta ahdistuksesta. Youtube ja netti ylipäätään vaan ovat niin täynnä kaikkea aiheeseen liittyvää, että helpompaa on olla edes avaamatta konetta. Yhdessä videossa paheksuttiin itsesäälissä vellomista ja huhhuh, kuinka nilkassani vihlaisi. Siinäpä vasta noidankehä: säälit itseäsi ja sitten säälit itseäsi, koska säälit itseäsi.

Olen edelleen harkinnut Instagram-tilini poistamista - etenkin sen yön jälkeen, jolloin erehdyin taas selaamaan puolitutun ”elän täydellistä, onnellista elämää ja olen täydellinen, onnellinen ihminen” -feediä. Tilini poistamisen sijaan päädyin kuitenkin lopettamaan monien ihmisten seuraamisen, esim. edellä mainitun sekä julkkisten ja ala-asteaikaisten koulukavereiden. Jätin jäljelle oikeat kaverini, ystäväni ja sukulaiseni sekä organisaatiotilit. En saa elämääni mitään myönteistä siitä, että seuraan jonkun Nata Salmelan tai Sanna Marinin virtuaalipersoonaa. En tarvitse enkä halua käyttää aikaani heidän virtuaalitodellisuutensa seuraamiseen, kun olisi tässä tämä oma livetodellisuuteni elettävänä. Toinen merkittävä nettitekoni on, että irtisanoin ainakin parikymmentä uutiskirjetilausta sähköpostistani ja peruin Mol.fi:n työpaikkahakuvahdin. Yritän karsia kaikkea ylimääräistä aivokuormitusta. Jos en ehdi ja jaksa lukea itse maksamiani Image-lehtiä, niin en varmaankaan tarvitse Trendi-lehden uutiskirjettä sähköpostiini. Jos haluan (lue: jos minulla olisi rahaa) ostaa suomalaista designia, niin voin etsiä sen sitten ajankohtaisesti netistä ilman, että saan Finnish Design Shopilta mainoksia joka viikko. Työpaikkaa tai ainakaan työnantajaa kun nyt en halua enkä jaksa vaihtaa, niin en halua kuluttaa aivokapasiteettiani ja aikaani potentiaalisten työpaikkojen selailuun.

Eva Wahlström totesi lokakuun Pirkka-lehdessä voivansa paremmin, kun ympäröi itsensä iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella. En jaksaisi enää törmätä yhteenkään tällaiseen toteamukseen. Kaikilla some-kanavilla, Tinderissä ja Herissä monet ihmiset korostavat ajattelevansa aina positiivisen kautta ja haluavansa olla tekemisissä vain positiivisten ihmisten kanssa tai käyttävät tunnisteita #goodvibesonly tai #positivevibesonly. Jos iloiset ihmiset kerääntyvät yhdessä iloiseen kasaan, niin mitä käy ei-niin-iloisille tai alunperin iloisille mutta elämän sittemmin murtamille? Kukin saa itse valita seuransa, eikä pakottaminen ole vaihtoehto, mutta tämä positiivisuuskupla viestii, että mielenterveysongelmista kärsivät saavat luvan pysyä omissa oloissaan. Se viesti ei ole positiivinen. Ilmiö muistuttaa nimbyä (not in my backyard) mutta vielä kokonaisvaltaisemmin: not in my life. En ole koskaan ajatellut haluavani ympäröidä itseäni vain iloisilla ihmisillä ja positiivisuudella - päin vastoin olen aina inhonnut jeesjees-tyyppejä, joita pidän ennen kaikkea epärealistisina, pinnallisina ja teennäisinä. Mutta olenkin synkkämielinen ja ammatikseni hakeutunut huonosti voivien ihmisten keskelle. Viimeistään veljeni kuoleman jälkeen lause ”kaikki järjestyy” on ollut minulle vain kaksi tyhjää sanaa. 

Olen viime viikkoina ajatellut, että minulle voisi tehdä hyvää lukea läpi kaikki blogitekstini näiden seitsemän vuoden ajalta. En kuitenkaan halua enkä uskalla tehdä sitä yksin. Haluaisin tehdä sen psykoterapeutin tuella, ketään muuta sopivaa tukihenkilöä en siihen pysty kuvittelemaan. Reilussa kolmessa vuodessa ehdinkin kirjoittaa taas paljon lisää. 

Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!

Hukassa

Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina. 

Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.

Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.

Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.

Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi. 

Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?

Asenneongelma

Maaret Kallion kolumni asenteesta:

http://vaestoliitonblogi.com/2014/04/07/minulla-on-asenneongelma/

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Turhaa?

Olen yllätyksekseni pystynyt pitämään sellaisiakin asioita hyödyllisinä, joiden olisin aiemmin ajatellut olleen turhaa. En olekaan saanut (sisäisiä) itkupotkuraivareita siitä, että jokin päättyi toisella tavalla kuin ajattelin. Olen esimerkiksi kirjoittanut kaksi mielipidekirjoitusta, joita en puolisoni kanssa keskusteltuani olekaan lähettänyt eteenpäin tai olen kirjoittanut töissä päätöksiä, joita ei olisikaan tarvinnut tehdä tai jotka tein väärin. Olen huomannut ajattelevani, että kaikesta oppii, kaikki kehittää, mikään ei ole täysin turhaa. 

Elämä on rajallinen ja siksi aiemmin ajattelin, että hetkeäkään ei saisi heittää hukkaan. Jos jokin vaikutti turhalta, ajattelin tuhlanneeni elämää, olleeni epätehokas, epäonnistuneeni. 

On joka kerta yhtä jännää huomata itsessään muutoksia, jotka tapahtuvat vaivihkaa. Toivottavasti tämä muutos pysyy ja pystyn ajattelemaan jatkossakin näin myönteisesti.

Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.