Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.