Toivottomuus

Hän kaipaa energiaa, jotain toimintaa nyt. Mutta samalla hän haluaisi degeneroitua meritähdeksi ja vajota merenpohjaan…

Miki Liukkonen kuvasi edellä oivallisesti korkean toimintakyvyn masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön ytimen teoksessaan Vierastila. Kokonaisuutena se on varsin paska kirja, mutta siinä on monia niin hyviä virkkeitä ja lauseita, että olen onnistunut rämpimään jo yli puolivälin. Se on Liukkosen lyhin teos. 

 

On raskasta kuunnella lähes joka päivä itseään käskemässä, toteamassa, kehottamassa tai kysymässä: Tapa ittes. Kipu lähtee kuolemalla. Lopeta syöminen. Ei kukaan halua elää sun kanssa. Olet liikaa. Olet liian vähän. Et ole tehnyt riittävästi. Olet menetetty tapaus. Et kelpaa tänne. Olet vitun ruma. Taas olet lihonut. Todellakin olisi laihtumisen varaa. Voisit lopettaa syömisen. Kukaan ei koskaan valinnut sua tänne, ei susta tuollainen pitänyt tulla. Olet vääränlainen, viallinen, niin paljon huonompi kuin muut. Kipu loppuu, jos tapat ittes. Ei kukaan rakasta sua ehdoitta. Olet ihan yksin, tulet aina olemaan. Painu vittuun. Olet vain taakaksi muille. Sua ei tarvita täällä. Kuolisit jo. Tajua nyt, ettei kukaan halua sua. Mitä sä täällä vieläkin teet? Miksi enää luottaisit mihinkään? Miksi kukaan haluaisi sut puolisokseen? Miksi olet vieläkin täällä? Miksi aina pilaat kaiken? Miksi aina aiheutat pettymyksen toisensa perään? Mikä on elämän tarkoitus? 

Yhtä huonosti, kuin minuun tehoaa neuvo ajatella, etteivät kaikki ajatukseni ole totta (kaikki ihmistoiminta perustuu ajatuksiin, mikä niistä sitten on otaksuttava todeksi ja mikä ei), minuun uppoaa neuvo puhua itselleni kuin ystävälle tai välttää sanomasta itselleni mitään, mitä en sanoisi ystävälle. Minä olen minä, ystäväni ovat ystäviäni — miten voisin pitää näitä asioita toistensa synonyymeina tai allegorioina. Ainoa toimiva vastalause itsevittuilulleni on se, että lapseni tarvitsee minua ja hänen biologisena äitinään olen kirjaimellisesti korvaamaton. Se on ainoa syy elää.

Kävin kaksi kertaa psykiatrilla työterveyshuollon lähetteellä. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, että minusta ei päällepäin huomaisi, että olen masentunut ja ahdistunut ja kärsin kivuista, jos en olisi kertonut. Samoin helmikuussa, kun tapasin veljeni kahvilassa, hän kysyi kuulumisiani ja totesi minun näyttävän hyvinvoivalta. Kerroin mätäneväni kotona sairauslomalla. Tilannettani tuskaillessani psykiatri myös totesi, että niin no onhan joillain vaikkapa diabetes eikä siihenkään ole mitään parantavaa hoitoa, vaan sen kanssa täytyy vaan oppia elämään. No olen tässä nyt opetellut jo 20 vuotta omien sairauksieni kanssa. Vissiin olen huono oppimaan. Ennen psykiatrin toista tapaamista täytin pitkät oirekyselylomakkeet. Toisella käynnillä psykiatri vaikutti empaattisemmalta ja ilmeisesti ymmärsi paremmin, miten huonosti voin. Lopuksi hän totesi: ”Toi sun katkeroituminen ja kyynistyminen vaikuttaa kyllä tosi pahalta, vaikka ihan realististahan se sun kokemusten perusteella on. Mut ilman toivoa paraneminen on aika mahdotonta.” Mistähän sitä toivoa sitten voi ostaa? Miten pystyisin taas näkemään ja tuntemaan toivoa? Mikä saisi minut uskomaan toivoon? Miten voisin taas omaksua sen? 

Miki Liukkonen, Vierastila: Sitä tulee tietoiseksi ympäristöstään, kaikesta, eikä mikään ole niin hirveää kuin tietoisuus, läsnäolo. Niin: hän ei voi käsittää tätä nykyajan trendiä, jossa ihmisiä kehotetaan tietoiseen läsnäoloon. Hän haluaa tiedostamatonta läsnäoloa. Kuka helvetti haluaa tietoista läsnäoloa?

Mitä pidempään sairauslomani a.k.a työttömyyteni kestää, sitä heikommaksi luottamukseni parempaan tulevaisuuteen käy. Kun kärsin kokopäiväahdistuskohtauksista ja kokopäivävatsakrampeista ihan vaan vapaalla ollessanikin, niin mitenköhän ihmeessä selviäisin työelämästä, jonka näen sivusta katsoen uuvuttavan ja murtavan pienestä ystäväpiiristänikin yhden toisensa jälkeen, kun se on ensin tehnyt sen toistuvasti minulle? Näen ympärilläni voittopuolisesti peiteltyä, piiloteltua kärsimystä. Sellainen on maailmankatsomukseni, aivoihini porautuneet synkänharmaat silmälasini.

Psykiatri kirjoitti Kelaan lausunnon sairauslomani jatkamiseksi syyskuun loppuun asti ja Kela myönsi sen. Jatkan työnhakua koko ajan, mutta jos en saa sopivaa työtä sairauspäivärahan päättymiseen mennessä, niin en tiedä, millä taloudellisella tuella elätän itseni ja lapseni. Vaihtoehdot ovat kaiketi määräaikainen työkyvyttömyyseläke tai uusi hakemus Kevaan uudelleen kouluttautumisen tukemisesta. Jos irtisanoudun virastani, niin TE-toimisto voisi myöntää työttömyysetuutta opiskeluun, mutta irtisanoutuminen voi johtaa ensin etuuden karenssiin enkä tiedä, millä sen ajan eläisin. Ja irtisanoutuminen tarkoittaisi tietysti työterveyshuollosta luopumista. Kaikkiin tukihakemuksiin voin aina saada myös kielteisen päätöksen eli kaikki on joka tapauksessa epävarmaa. Työkyvyttömyyseläkettä en tietenkään haluaisi, vaan uudelleen kouluttautua hierojaksi ja työllistyä, jos en kerran valtiotieteiden maisterina nykyisessä työmarkkinatilanteessa työllisty.

Ystäväni kertoi, että kun hänen puolisonsa oli 3 viikkoa työmatkalla ja hän itse siitä ajasta suurimman osan sairaana ja etätöissä, niin hän oli tulla jo niin hulluksi itsensä kanssa kahdestaan kotona ajatuksissaan velloessa, että maksoi mielellään 300 euroa päästäkseen pidennetyksi viikonlopuksi ulkomaanmatkalle toisen ystävänsä kanssa. Eikä tällä ystävälläni edes ole ikinä ollut varsinaisia mielenterveysongelmia. Lienee turhaa kertoa, miltä tuntuukaan olla sairaana 6 kuukautta kotona ilman työtä ja puolisoa. Onneksi sentään saan olla lapseni kanssa reilu puolet ajasta.

Kuin pilaillakseen tai ärsyttääkseen Kela (siitä instituutiosta voi puhua kuin yksittäisestä henkilöstä, sillä sen viesteissä ei koskaan lue edes virkailijan etunimeä — vain Terveisin Kela) ehdotti minulle mielenterveysongelmista kärsivien Silmu-kuntoutuskurssille hakemista. Vastasin kysymällä a) Miksi Kela haluaa minun osallistuvan toisen kerran kuntoutuskurssille, vaikka olen jo osallistunut Kelan ja ammattijärjestöni yhteiseen monivaiheiseen kuntoutuskurssiin, joka oli niin huono tai huonosti minun tarpeisiini soveltuva, että jätin sen lopulta kesken käytyäni 2/3? b) Miksi Kela mieluummin kustantaa minulle sairauspäivärahaa tai mahdollisesti täysin turhaa kurssia kuin uuden ammatin opiskelua, jonka hakemuksen Kela aiemmin hylkäsi? Totesin, etten usko hyötyväni mitenkään Silmu-kurssista, kun olen jo käynyt kaksi pitkää Kelan psykoterapiaa, pitkiä hoitosuhteita psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja sen umpisurkean kuntoutuskurssin. Tähän viestiin Kela vastasi yhdellä lauseella: ”Ammatillisen kuntoutuksen vastuu on KEVALLA.”  

Miki Liukkonen, Vierastila: Se, että jokin tarkoittaa jotain, oli aina herättänyt Renissä epäilyn, että tuo jokin oli aina jotain muuta, kuin mitä sen annettiin ymmärtää olevan.

Työnantajallani ei ole edelleenkään tarjota minulle mitään muuta kuin asiakassosiaalityötä. Urapolkutukea se tarjoaa vain lähihoitajille tai muille alemman koulutustason hoitotyön tekijöille, jotka tarvitsevat jotain lisäkoulutusta edetäkseen urallaan tai voidakseen tehdä joitain toimenpiteitä, joihin peruskoulutus ei anna pätevyyttä. Työterveyshoitaja puolestaan ei selvästikään ole perehtynyt taustatietoihini ja tilanteeseeni alkuunkaan, kun hän ehdotti, että hakisin töitä päiväkodeista varhaiskasvatuksen avustajana tai hakeutuisin vammaissosiaalityöhön. Vastasin, että en viitsi edes vaivautua vastaamaan tuollaisiin ehdotuksiin.

Kävin myös tapaamassa TE-toimiston ammatinvalintapsykologia, koska sitä minulle TE-toimistosta suositeltiin. Tapaaminen oli vain samaa iänikuista voivottelua, että onpa typerää, kun alanvaihtoa ei tueta mistään, ja onpa harmi, kun kilpailevia hakijoita on työmarkkinoilla nyt niin paljon. Psykologi totesi, että palvelu on tarkoitettu niille, jotka eivät tiedä, mitä haluaisivat tai voisivat tehdä, ja jotka voivat saada tukea uudelleen kouluttautumiseen, tai joille muuhun työhön työllistyminen on helpompaa. En siis ollut kohderyhmää, mutta virkailijan mielestä kaikki ilmaiset palvelut kannattaa ottaa vastaan. Toisin sanoen sekä asiakkaan että työntekijän aikaa kannattaa tuhlata turhuuksiin.

En voi käsittää, miten jotkut eivät koe vastustamatonta tarvetta turruttaa mieltään ja sekoittaa päätään edes joskus elämänsä aikana. Tunnen ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole koskaan olleet humalassa tai kokeilleet huumeiksi luokiteltavia aineita riippumatta traumaattisista kokemuksistaan. Aika rautaista. Onko kaikki tuntemukset tarkoitus sietää sellaisenaan? Nousuhumala on onnellisempia olotiloja, mitä tiedän, ja ilman tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkitystä (jota katukaupassa eli väärin käytettynä myydään huumeena) en ole vuosikausiin uskonut pysyväni hengissä. Lasku alkoholin käytöstä on tietysti yleensä liian iso sen hetkelliseen positiiviseen vaikutukseen nähden, mutta eihän ihminen sellaista jaksa aina ajatella päihtymistarpeen tai nousuhumalan aikana. Käytän alkoholia vain vähän krapulaoireiden, lihottavuuden, univaikutusten ja terveyshaittojen takia. Toleranssini on niin pieni, että tulen humalaan jo neljästä annoksesta. Mutta en pysty kuvittelemaan elämää kokonaan ilman sitä. Varsinkaan sitä, etten olisi koskaan humalaa kokenutkaan. Se kokemus kuuluu mielestäni yleissivistykseen yhteiskunnassa, jossa alkoholi näyttelee varsin merkittävää roolia. Jos se olisi laiton aine, tilanne olisi tietysti toinen. Yhtä lailla, jos kannabis olisi laillista, mielestäni kuuluisi yleissivistykseen kokeilla sitä. Lapseni läsnäollessa en juo pisaraakaan, se on periaatteeni ja periaatteistani koen suhteellisen helpoksi pitää kiinni. 

Hesarissa oli uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin, että kohtuullinenkin alkoholin kulutus jättää jälkensä aivoihin ja myös vain vähän alkoholia käyttäneillä oli aivomuutoksia kolme kertaa todennäköisemmin kuin absolutisteilla. Tämä tieto tuskin tekee kovinkaan monesta absolutistia, kun eihän juuri kukaan käyttäisi alkoholia alkuunkaan, jollei sillä olisi jonkinlaisia vaikutuksia aivoihin. Se on koko homman juju — on ihan paskapuhetta, että monikin joisi viiniä tai olutta ihan pelkästään sen hyvän maun vuoksi. Yhtä hyvin voisi juoda sitten vaikka mehua, maistuuhan sekin hyvältä. Jokainen täysjärkinen aikuinen ymmärtänee, että mikäli jokin aine vaikuttaa aivoihin, kuten alkoholia käyttävä ihminen sen toivoo tekevän, niin ne vaikutukset saattavat olla myös kauaskantoisia. Toisaalta tutkija totesi uutisen lopussa, että jos juominen pysyy pienenä ja kohtuullisena, siitä ei todennäköisesti ole merkittävää haittaa.

Ei liene varsinaisesti tarpeellista rankata ystäviä paremmuusjärjestykseen, mutta asia nyt vaan on niin, että minulla on paras ystävä, vaikken itsekään ymmärrä, miksi juuri hän. En saa häneltä läheskään sellaista vastakaikua kuin toivoisin enkä varmasti ole hänen paras ystävänsä ja hän on sitä paitsi tosi erilainen kuin minä. Olen miettinyt, onko kyse siitä, että olisin ihastunut tai rakastunut häneen, mutta en ole. Tämä on mysteeri. Ehkä kyse onkin siitä, että haluaisin olla hänen kaltaisensa. Hän on minua älykkäämpi, terveempi ja itsevarmempi. Toisaalta hänellä on erilaiset unelmat ja erilainen elämäntyyli — en minä unelmoi lapsettomasta kaupunkielämästä. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. Se korostuu, kun ei ole kumppania. Onnekseni olen saanut viime vuosina kaksi uutta ystävää töiden kautta. Lähinnä kommunikoimme viestein, tapaamme harvakseltaan. Tunnistin itseni White Lotus -sarjan kolmen ystävyksen riidasta: ”When you know someone long enough you start to see certain patterns. It’s like the source of your disappointment changes but the constant is that you’re always disappointed.” Kerroin tästä ystävälleni ja hän vain tuumasi, ettei ole ajatellut niin minusta. Se vain vahvisti arvaustani, koska hän ei kiistänyt itse asiaa.

Eräs ystäväni kehui minua viestissään kauniiksi, huumorintajuiseksi, nokkelaksi keskustelijaksi, hyväksi pukeutujaksi ja aivan ihanaksi ihmiseksi — kuulemma vain muutamia hyviä ominaisuuksia mainitakseen. Hänen mielestään minun ei tarvitsisi olla koskaan epävarma itsestäni, koska olen todennäköisesti jokaisessa huoneessa sen huoneen älykkäin ja kyvykkäin tunnistaen samalla oman kapasiteettini ja ollen riittävän nöyrä tunnistaakseni, milloin tarvitsen apua, ja pyytääkseni sitä. Enpä muista koskaan kuulleeni näin upeaa ylistystä. Ystäväni arveli, että muut eivät vaan ole koskaan uskaltaneet sanoa, mitä ajattelevat, koska minussa on tietty päättäväinen kuumottavuus, ja koska he olettavat, että minä tiedän tämän kaiken jo, koska olen niin kuumottava bosslady. Tunnistan itsessäni kuumottavuuden ja olen aina pelännyt sen näyttäytyvän ylimielisyytenä, kohtuuttomuutena ja kylmyytenä — toisin sanoen juuri niinä ominaisuuksina, joita muissa ihmisissä inhoan. Ystävälleni kuumottavuuteni ei kuulemma ole välittynyt sellaisena ollenkaan, mutta hän arveli, että ehkä jotkut muut, jotka eivät kykene ajattelemaan yhtään syvällisemmin, tulkitsevat sen vain pinnan tai kokemansa ensireaktion perusteella, eikä heidän tulkinnoillaan ole väliä. Olen toivonut kuumottavuuden näyttäytyvän rehellisyytenä ja suorapuheisuutena, uskollisuutena arvoilleni ja periaatteilleni sekä rohkeutena haastaa ja kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Minusta on kuitenkin vaikeaa kokea itseni ihanaksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi, kun olen niin vaativa, synkkä ja vihainen koko ajan. En todellakaan usko olevani erityisen nokkela keskustelija tai älykäs ja kyvykäs, tiedän paljon nokkelampia ja älykkäämpiä ja ennen kaikkea kyvykkäämpiä. Mutta tuntuuhan se hyvältä, että edes joku ajattelee minusta niin edes päihtyneenä. Kauneus ja pukeutumistyyli ovat tietysti kivoja mutta ei niin merkityksellisiä asioita. Eipä niistä ole näyttänyt pariutumisen kannalta olevan paljon hyötyä. Pidän tietysti itse pukeutumistyyliäni hyvänä, kun olen sen itse valinnut. Kauniina en itseäni pidä, se on tainnut jo tulla selväksi. On toki joitakin yksittäisiä hetkiä, jolloin yllätyn peilikuvastani — yksi sellainen oli hyvän seksin jälkeinen hetki mukavan ihmisen seurassa, joten olen miettinyt hormonitoiminnan vaikuttavan merkittävästi siihen, miten aivot tulkitsevat näköaistimuksia. Erään toisen henkilön seurassa huonomman seksin jälkeinen tulkintani peilikuvastani oli varsin toisenlainen, kun seksikumppanini ihmetteli, miksen käy plastiikkakirurgilla. 

Miki Liukkonen, Vierastila: Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.

Vanhemmuus on mystinen juttu: Yhtaikaa pidän sitä maailman merkityksellisempänä ja ihanimpana asiana enkä voisi kuvitella lapsetonta elämää, mutta toisaalta ihmettelen, miten kukaan koskaan on uskaltanut hankkia lapsia ottaen huomioon kaikki siihen liittyvät riskit ja huolet kuten pelon lapsen menettämisestä. Onnellisuuden tuntemuksia olen kokenut ollessani lapseni kanssa, ystävieni seurassa tai elämäni rakkauden kanssa, liikuntaa harrastaessani (erityisesti tilanteissa joissa en näe itseäni peilistä) ja nousuhumalassa. Ehkä kaikkein syvintä onnellisuutta ikinä olen kokenut erinäisissä ihokontakteissa, lapseni ja muiden rakkaitteni kanssa. Maaret Kallio tiivisti sinkkuuden synkkyyden ja surkeuden hyvin Sari Valton haastattelussa mielenrauhasta ja selitti samalla, miksi psykoterapia ei todellakaan aina auta tai ainakaan riitä: 

Koskettaminen on semmoinen, joka meidän mielelle kertoo kehon kautta, että kaikki on ihan hyvin. Ja jos ajatellaan, että meillä on vaikka vauva, joka itkee, niin ei siihen riitä, että menee sanomaan kehdon viereen, että nyt on hyvä ajatella, että asut Suomessa, tilanne on aivan hyvä, ei ole mitään vaaratekijöitä läsnä, sinulla on turvallinen kiintymyssuhde. Tämä ei auta yhtään mitään, vaan vauva otetaan syliin, vauvaa vähän keinutellaan, sille ehkä hyräillään tai taputetaan peppua ja tulee röyhtäys ja niin edespäin. Eli tämä kehon muistaminen myös toisten kanssa. Psykoterapeuttina se ei ole niin kehollista tietenkään suhteessa toiseen, mutta ei aina tarvitakaan psykoterapiaa, läheskään aina. Mutta me kaikki tarvitaan läheisiä. Ja voidaanko me pyytää vaikka, että hei, halaatko sinä minua vähän aikaa? Tai katsotaanko vaan rauhallisesti vaikka auringonlaskua tai järvenpintaa tai telkkua vierekkäin. Ja se hengitys tasaantuu toisen hengityksen tahdissa. Eli rauhallinen toinen, ei vain neuvoin ja sanoin — ne on usein aika merkityksettömiä — vaan kehollisesti ja olemuksellisesti, on hyvin ratkaisevaa.

Ystäväni totesi, että onneksi vain pieni osa ihmisistä on tolvanoita. Se lienee mielipidekysymys ja mielipiteeni on erilainen — Kun esim. suurin osa yhdysvaltalaisista on äänestänyt presidentikseen Trumpin ja suomalaisista hallitukseen Perussuomalaiset ja Kokoomuksen ja parin ihmisen auto-onnettomuus länsimaissa saa moninkertaisesti mediatilaa verrattuna ympäristökriisiin ja vuositolkulla kestäneisiin nälänhätiin ja sotiin ja ihmiskunta on yhteistuumin tuhoamassa ilmastoa ja luontoa elinkelvottomaksi ja esim. Suomen ja koko maailman vuosittainen ylikulutuspäivä oli huhtikuun alussa eli luonnonvarat on tältä vuodelta jo käytetty, niin päättelen suurimman osan ihmiskunnasta olevan tolvanoita. Lienee turhaa tavoitella ihmislajin evolutiivisen voittokulun jatkumista tällä menolla. Tuli lunta tupaan ja jäitä porstuaan ja vietiin tuhkatkin pesästä. Leo Straniuksen viisaat sanat Vegaaneista tykkään -podcastissä: Me kerrotaan itsellemme ja lapsillemme satuja. Ajattelen, että se on hirvittävä karhunpalvelus, koska nykytiedon valossa me tiedetään esimerkiksi tosi hyvin, että eläinperäisen ruoan syöminen ei tee hyvää ilmastolle, ei eläimille eikä meidän omalle terveydelle. Me tiedetään myös se tosi hyvin, että miten vaikeaa ruokatottumuksia on muuttaa ja miten pitkäjänteistä työtä se vaatii. Silloin jos me totutetaan ja opetetaan meidän lapset syömään sitä eläinperäistä ruokaa tässä maailman ajassa tämän tiedon valossa, niin miten julmaa se on lapsia kohtaan siinä maailmassa, jossa on päivänselvää, että siitä eläinperäisestä tuotannosta pitää kuitenkin luopua.

Ja vielä lopuksi yksi Miki Liukkosen huomio: Mutta ihmiset luottivat häneen, niin kuin ihmiset aina luottavat mieluummin siihen, joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen, joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää.

Viikko 15

Olen niin väsynyt raskauspahoinvointiin. Kuvittele olevasi vatsataudissa kolmatta kuukautta putkeen melkein joka päivä. Kuvittele, että lisäksi vatsassasi kiertää, se on turvoksissa ja siihen sattuu joka päivä. Kuvittele, että näistä oireista huolimatta teet töitä 7-8 tuntia päivässä ja vietät julkisissa liikennevälineissä 2-2,5 tuntia päivässä. Kuvittele, että tämän kaiken lisäksi taistelet lähes joka hetki masentavia ajatuksia ja tunteita vastaan, yrität pysyä positiivisena tai edes neutraalina. En kerjää sääliä - kuvailen vaan elämääni. Raskauden alussa olin toiveikas, että ehkä raskaus muuttaa elimistöäni niin, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireet vähenevät merkittävästi. Ne eivät ole muuttuneet miksikään. Sen sijaan päivittäisten vatsavaivojen lisäksi olen kärsinyt pahoinvoinnista. Ja se, että tiedän useimpien muidenkin naisten kärsivän raskauspahoinvoinnista, ei helpota oloani. Tällä viikolla oksensin yhtenä päivänä kolme kertaa ja toisena heti aamulla herättyäni, vaikka vatsani oli typötyhjä. Sisäinen kriitikkoni sanoo, että ”älä valita, itse halusit raskaaksi”. Niin halusin, haluan lapsen. Ei kukaan halua pahoinvointia, huonoa oloa, pelkoja ja uupumusta.

Aloin selata eilen äitiysvaatteita Zalandosta, mutta hetken päästä se alkoi tuntua pahalta, kun mieleni muisti muistuttaa minua siitä, että vauvahan saattaa kuolla tai raskaus voidaan joutua keskeyttämään, ennen kuin vatsa on ehtinyt kummemmin kasvaakaan. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, että kun ensimmäiset kolme kuukautta on kulunut ilman komplikaatioita ja ensimmäisessä ultrassa kaikki kohdussa on hyvin, niin pystyisin iloitsemaan täysin rinnoin. Kohtukuolema tapahtuu Suomessa noin 170 vauvalle vuodessa, eli kuolleena syntyy keskimäärin 3 lasta jokaista 1000 elävänä syntynyttä lasta kohti. Se voi tapahtua milloin vaan raskausviikon 20 jälkeen, tai kun vauva painaa yli 500 grammaa, sitä ennen puhutaan keskenmenosta. Onneksi minulla ei sentään ole kohtukuoleman useimpia riskitekijöitä: yli 35 vuoden ikä, tupakointi, ylipaino, kohonnut verenpaine ja diabetes. Olen kyllä painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen, mutta kai riskiksi lasketaan vasta suurempi ylipaino. Tosin myös raskausmyrkytys ja yliaikainen eli yli 42 viikon raskaus on riski, mutta raskausmyrkytystä voidaan hoitaa, ja voinhan kai pyytää synnytyksen käynnistämistä viikon 40 jälkeen.

Kun raskaudesta puhuu jonkun ei-niin-läheisen tutun kuten työkaverin kanssa, niin ei siinä voi ilmaista mitään kielteisiä tunteita ja ajatuksia kuten pelkoja. Pahoinvoinnista voi sentään mainita, mutta sitäkin pitää vähätellä, enkä halua mainita suolistosairaudestani. Ärsyttää, että vatsavaivat koetaan - siis myös minä koen - edelleen yleisyydestään huolimatta häpeällisiksi, eikä niistä kehdata puhua yhtä avoimesti kuin monista muista fyysisistä vaivoista. Kuitenkin kaikki sairaudet, niin fyysiset kuin psyykkisestikin, on ihan yhtä vähän eli ei lainkaan ihmisen itsensä vallassa tai syytä. No, lukuun ottamatta ehkä tupakoinnista johtuvia sairastumisia, jos ja kun tupakointia ei virallisesti pidetä samanlaisena riippuvuussairautena kuin päihteiden väärinkäyttöä. Olen aina ihmetellyt, miksei tupakkaa lasketa päihteiden kategoriaan. Vaikuttaahan sekin mieleen, miksi muuten kukaan käyttäisi sitä.

Tuntuu erittäin epämukavalta, kuinka kehoni julkinen kommentointi on ilmeisesti muuttunut viime viikkoina hyväksyttäväksi käytökseksi. Työpaikalla jo kaksi ihmistä on todennut vauvamahani näkyvän, vaikka se ei ole vielä kasvanut. He ovat vieläpä väittäneet vastaan, kun olen sen heille kertonut. Vatsani on ollut ihan samankokoinen ja -mallinen kuin ennenkin. Turvotusta minulla on ollut joka päivä koko kuluneen vuoden, kun olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani. Varmaan 90 prosentilla naisista on alavatsapömppö ja istuessa vatsamakkaroita. Vain harvan vatsa on alaosasta yhtä litteä kuin yläosasta. Eihän kenenkään vatsan kokoa ja muotoa saa kommentoida, ei oikeastaan edes katsoa. Miten siitä tulee joidenkin mielestä hyväksyttyä suunnilleen heti, kun ihminen on kertonut olevansa raskaana? Sitäpaitsi esikoisen kohdalla raskausvatsa ei yleensä ala kasvaa kovin aikaisin. Näiden itse lapsia saaneiden työkaverieni olisi pitänyt se mielestäni tietää. Minulle ei ikinä tulisi mieleenkään kommentoida toisen vatsaa, ennen kuin raskaus näkyy erittäin selvästi - enkä kyllä koe tarvetta kommentoida sitä silloinkaan. Olen kuullut, että kun vatsa on selvästi kasvanut, niin jopa täysin vieraat ihmiset voivat katsoa oikeudekseen koskettaa sitä! Sellaisessa tilanteessa löisin varmaan refleksinä tunkeilijaa naamaan. Minulla on muutenkin - varmaan introvertille luonteelle tyypillisesti - suuri oman reviirin tarve. En tykkää olla kovin lähellä vieraita ihmisiä ja inhoan ihmistungosta. Jopa Helsingin kokoisen kaupungin väkimäärä ahdistaa usein. Sitä en pidä pahana, jos joku oikeasti läheinen ihminen, kuten ystäväni haluaa koskettaa vauvamahaani. Niin olen itsekin tehnyt, kun ystäväni on ollut raskaana, mutta tietysti ensin kysynyt lupaa.

Hassua kyllä, työkaverini kommenttia seuraavana päivänä eli tänään huomasin vauvamahani kasvaneen. Kävin kuntosalilla ja näin kolmen-neljän viikon tauon jälkeen itseni kokovartalopeilistä ihonmyötäisissä vaatteissa. Kotona meillä ei ole peilejä kuin lavuaarien yläpuolella vessassa ja kylppärissä. Salilla totesin, että vatsani ei todellakaan näyttänyt samalta edellisellä kerralla. Huomasin myös, etten pysty enää vetämään vatsaa sisään niin kuin ennen. Tällä kertaa kyse ei ollut ilmavaivoista johtuvasta turvotuksesta. Olen silti edelleen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi havaita mitään muutosta vatsassani työpaikalla, koska siellä en käytä koskaan ihonmyötäisiä vaatteita. Työpaikan vessojen peileistä olen nähnyt ylävartaloni lantioon asti ja väljiin vaatteisiin pukeutuneena en ole huomannut eroa aiempaan.

Tuntuu mahtavalta, että vatsa kasvaa. Vielä kun tuntisin, missä kohtaa vauva on. Vielä kaksi viikkoa sitten neuvolassa se oli lantion korkeudella eli alhaalla. Kai vatsan kasvaminen tarkoittaa, että kohtu on alkanut kasvaa yläviistoon, ja vauva on nyt lantion yläpuolella. Seuraavalla viikolla raskaudesta on kulunut jo 40 prosenttia!

Kosketus

Kosketus on kaksipiippuinen juttu. Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että me suomalaiset olisimme yleisesti onnellisempia, jos koskettaisimme toisiamme enemmän. Käytän sanaa koskettaa, koska sanassa kosketella on häiritsevä kaiku.

Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiinia, hyvän olon hormonia, jonka on todistettu vahvistavan ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta. Havaintojeni perusteella suomalaisessa kulttuurissa ihaillaan oksitosiinin pidättelemistä aivoissa mahdollisimman pitkään. Pidättyväistä pidetään parempana kuin vapautunutta.

Esimerkiksi työpaikalla minun tekisi mieli välillä ohimennen koskettaa toista hartialle tsempiksi ja merkiksi siitä, että välitän hänen voinnistaan ja mielialastaan. Tai ihan kunnolla halata ihan vaan siksi, että tuntuu siltä. Siksi että saisin siten aikaan hyvän mielen sekä itselleni että toiselle. Avainsana on: luontevasti. En tarkoita tuntemattomien välistä koskemista.

Kaksimielistä kosketusta en voi sietää. Seksuaalisella tavalla minua ei saa koskettaa kuin puolisoni. Koskettelun erottaa kyllä koskettamisesta, vaikka se ulkopuolisen silmiin näyttäisi viattomalta. Sen aistii. Arvelen, että vääränlaisen kosketuksen pelko estää useimpia suomalaisia koskettamasta toisia lainkaan. Eikä kukaan halua otsaansa intimiteettireviirejä rikkovan hyypiön leimaa. Koskevasta kollegastahan voidaan tehdä ilmoitus häirinnästä.

Jos ihmiset eivät pysty luontevasti koskemaan toisiaan arjessa, vaihtoehto olisi tuoda työpaikoille lemmikkejä. Voi kuinka ihanaa olisi työskennellä huriseva kissa sylissä tai käydä kahvitauolla ulkoiluttamassa koiraa raittiissa ilmassa! Asiakkaistakin suurin osa tuntisi varmasti olonsa kotoisammaksi ja lämpimämmin tervetulleeksi, jos vastassa olisi toimiston valkoisten seinien ja kolkkojen käytävien lisäksi pehmoisia, iloisia eläimiä, jotka eivät arvostele tai tuomitse heitä. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa tiede pystyy selättämään kaikki allergiat!

Parisuhde

Uskon tietäväni, mitkä ovat onnellisen parisuhteen edellytykset. Realistiset edellytykset. Yli 10 vuotta naimisissa ollut serkkuni kertoi, että heidän parisuhteensa onnistumisen kannalta olennaisinta on olleet kaksi asiaa: joustavuus ja molemminpuolinen kunnioittaminen. Eräs ystäväni puolestaan totesi, että hänen toistaiseksi noin 15 vuotta kestäneen parisuhteensa onnellisuus on paljolti seurausta siitä, että hänellä ja hänen puolisollaan on aina ollut sekä omia että yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Näihin lisäisin vielä oman havaintoni yleisesti onnellisen elämän edellytyksistä: on osattava nauraa itselle. Jos ihminen ottaa itsensä liian vakavasti, suhtautuu yleensä toisiin samanlailla ja ikään kuin tukehduttaa ihmiset ympärillään. Itselle nauraminen ei puolestaan onnistu, jos  ihmisellä on kovin huono itsetunto. Huono itsetunto kertoo siitä, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi. Toista ei voi rakastaa terveellä tavalla rakastamatta ensin itseään - ei liian paljon eikä liian vähän.

Olen monta kertaa reilun kahden vuoden parisuhteeni aikana miettinyt, mikä jossain hankalassa tilanteessa mättää tai millä siitä päästäisiin yli. Kutakuinkin joka kerta olen päätynyt serkkuni antamaan neuvoon. Jos kunnioitan toista ja joustan ja jos puolisoni tekee samoin, suunnilleen kaikesta selvitään. Mutta kaikki mainitsemani onnellisen parisuhteen edellytykset koskevat molempia osapuolia tasavertaisesti. Parisuhde ei toimi, jos minä joustan aina enemmän, jos puolisoni kunnioittaa minun heikkouksiani ja outouksiani mutta minä en hänen, jos minulla on omia juttuja mutta puolisollani ei tai jos puolisollani on hyvä itsetunto ja hän osaa nauraa itselleen mutta minä en. Tietenkin on tilanteita ja kausia, jolloin toinen on enemmän jotain ja toinen vähemmän, mutta pidemmän päälle kokonaisuuden pitäisi olla tasavertainen. 

Itse asiassa niissä parisuhteissa, jotka ovat minun silmiini näyttäneet ainakin ulospäin onnellisilta, puolisoilla on ollut tapana vitsailla myös toistensa kustannuksella, hyväntahtoisesti. Ne pariskunnat ovat olleet jo iäkkäitä, yli 40 vuoden liittoja, joten uskon sen ominaisuuden yleensä syntyvän vasta ajan kanssa. Niillä pariskunnilla on myös ollut elämä lasten muutettua omilleen, uusi kahdenkeskinen elämä.

Ainakin toistaiseksi ajattelen, että ainoa syy eroon omassa parisuhteessani voisi olla se, jos minusta tuntuisi, ettemme ole pariskunta vaan vain kavereita tai vain vanhempia. Jos meitä yhdistäisi vain yhteinen asunto ja yhteiset lapset ja ehkä jotkin yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sen välttämiseksi tarvitaan yhteisiä haaveita ja suunnitelmia, läheisyyttä, kosketusta, romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta. Molempien aloitteesta.