Hukassa

Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina. 

Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.

Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.

Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.

Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi. 

Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?

Fok_it 2

Jos tunnet minut, tiedät, kehen tällä viittaan...

Fok_it

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.