Vanhemmuus

- Äiti, mikä toi on?

- Se on mun lääke.

- Mikä lääke?

- No lääkettä otetaan yleensä, jos on jokin sairaus.

- Mikä sairaus sulla on?

- Sen nimi on masennus.

- Mikä se on?

- Tarkoitatko, että mitä se aiheuttaa?

- Joo, mitä se tekee?

- Se aiheuttaa pahan mielen tai siis että on usein paha mieli.

- Paraneeko se tolla lääkkeellä?

- No kyllä se ainakin vähän auttaa.

Jotkut varmaan tässä kohtaa miettivät, eikö minua huolestuta, että lapsi kertoo asiasta päiväkodissa. Kertokoon — ei se minua haittaa tai liikuta pätkääkään. En halua kasvattaa häntä salaisuuksien kulttuuriin, niin kuin aiemmat sukupolvet kasvatettiin. Lapsellani on oikeus kertoa kotielämästään päiväkodissa. 

Viisivuotias lapseni on tiennyt suolistosairaudestani (IBS) niin kauan, kuin pystyy muistamaan, mutta masennuksestani tulin kertoneeksi hänelle ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Suolistosairaudestani hän tietää, että sen takia vatsani on usein tosi kipeä ja ettei sairaudesta voi parantua. Hän on tietenkin kysynyt, voiko se tarttua, ja puolivalheellisesti olen vastannut kieltävästi. Eihän se tartu niin kuin tartuntataudit, mutta alttius varmasti periytyy.

Esimerkiksi psykiatrian poliklinikan omahoitajani, jota tapaan pari tuntia kuussa ja joka ei ole tavannut lastani koskaan, ja ystäväni, jota tapaan harvakseltaan ja joka on tavannut lapseni näiden viiden vuoden aikana vain muutaman kerran, ovat kehuneet minua tosi hyväksi äidiksi. En tajua, millä perusteella. Olen masentunut ja ahdistunut, syömishäiriöinen, osatyökyvytön ja vaativasta persoonallisuudesta kärsivä äiti. Miten sellainen voisi olla hyvä? 

Lapseni on kyllä kehittynyt erinomaisesti, hänellä on ikäisekseen hyvät tunnesäätely- ja vuorovaikutustaidot ja olen aktiivinen vanhempi eli teen hänen kanssaan paljon kaikenlaista lähtökohtaisesti kivaa. Mutta ei lapseni hyvä kehitys ole vain minun ansiotani, ei alkuunkaan. Hänen elämässään on monta muutakin läheistä ja tärkeää aikuista, hän elää isänsä kanssa lähes puolet ajasta, viettää kolmena arkipäivänä viikosta noin 8 tuntia päiväkodissa ja isoäitinsä kanssa vähintään 8 tuntia viikossa. Lisäksi lapsellani on geenit ja ihan oma temperamenttinsa, joihin minulla sen enempää kuin muillakaan ei ole vaikutusvaltaa. Ehkä lapseni nyt vaan on hyvä tyyppi. Ei se minun ansiotani ole tai ei ainakaan yksin minun. 

Uskon lapseni valitettavasti muistavan vielä aikuisenakin, kuinka masentunut, ahdistunut ja fyysisesti kipeä olin hänen lapsuudessaan, mutta sen lisäksi toivon hänen muistavan ainakin iltarutiinimme. Ei sitä, kuinka television katselusta, yövaatteiden vaihtamisesta ja hampaidenpesusta riideltiin, vaan sen, kuinka joka ilta kerroin rakastavani häntä, toivotin hänelle hyvää yötä ja kerroin, millainen hän mielestäni on: ihana, rakas, tärkeä, avulias, reilu, fiksu, älykäs, nopea, vahva, rohkea, hauska, huumorintajuinen, sinnikäs, sisukas, mukava, kiva, kekseliäs ja nokkela. En koskaan ole halunnut sanoa täydellinen, koska se on minulle kirosana. 

Ongelmani sekä vanhempana että ihmisenä ylipäätään on se, että tiedän kyllä teoriassa, miten kannattaisi käyttäytyä ja hoitaa asiat, ja osaan ilmaista ajatukseni hienosti ja vakuuttavasti, mutta arjessa sairaalloisten tunteideni ja ajatusteni ottaessa vallan ei järkeilylle jää sijaa. Teorialla ja hienolla ulkokuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä arjen todellisuuden kanssa. Tiedän lapseni rakastavan minua mutten ole olleenkaan vakuuttunut siitä, tykkääkö hän minusta. Ajattelen olevani huonoa seuraa.

Masennus minussa toteaa usein, että on vain ajan kysymys, milloin lapseni ilmoittaa haluavansa elää suuremman osan ajasta isänsä kanssa. Mietin usein, miten lapseni kokee sen, miten muutun silmänräpäyksessä sosiaalisten tilanteiden ja kahdenkeskisen aikamme välillä. Sosiaalisissa tilanteissa pakottaudun hymyilemään ja piristymään, mutta kahden kesken en jaksa pinnistellä. Hän on aivan satavarmasti pannut muutoksen merkille, ja se herättää hänessä jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Vielä en ole uskaltautunut kysymään asiasta suoraan. 

Asia ei ole ajankohtainen, mutta kamppailen jatkuvasti sen kanssa, onko näin sairaana ihan vastuutonta ja ristiriitaista haaveilla toisesta lapsesta. Edelleen haave liittyy ensisijaisesti siihen, että haluaisin lapselleni edes yhden sisaruksen ja että vauva-aika oli tähänastisen aikuiselämäni parasta aikaa. En ikinä lakkaa kaipaamasta imettämistä ja vauvan tuoksuttelua sekä sitä, kun suolistoni ei vuoteen oireillut lainkaan. Lapseni on ollut aika helppo tapaus — emme esimerkiksi sairastele kuin tosi harvoin eikä hänellä ole ilmennyt mitään neuropsykiatrisia erityispiirteitä. En tiedä, miten selviäisin siitä, jos toinen lapseni olisikin erityistarpeinen, sairas tai erityisen vaativa eikä minulla olisi enää edes vanhempiani tukenani. Yksin en ole lasta joka tapauksessa hankkimassa, koska se ei istu eettisiin periaatteisiini eikä minulla olisi voimavaroja huolehtia hänestä täysin yksin.

Kun suurin osa länsimaisista ihmisistä suomalaisen yhteiskunnan päättäjät mukaan lukien ei käytännössä välitä paskaakaan lasten ja nuorten tulevaisuudesta, niin miksi uskoisin parempaan tulevaisuuteen. Osallistuin valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselontekoon keskustelemalla tulevaisuudesta muiden kanssa ja uskoni koki noin miljoonannen kolauksen, kun jälleen kerran joku viittasi tieteellisiin, ympäristön tilaa koskeviin tosiasioihin mielipiteinä. Jos nyt edes siitä voitaisiin ihmiskuntana olla yksimielisiä, että tieteelliset faktat eivät ole mielipideasioita, niin voisin ehkä mahdollisesti suhtautua tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. 

Vantaan kouluampuminen järkytti minua erittäin paljon, mutta on suorastaan surkuhupaisaa, miten kukaan voi väittää sen olleen yllättävä tapahtuma viimeisen vuosikymmenen kehityskulku huomioiden. Ilmeisesti jotkut ihmiset vaan kykenee elämään laput silmillä kuin ravihevoset eivätkä näe yhteyksiä aikuisten toiminnan ja nuorten pahoinvoinnin välillä. Se on varmaan hulvattoman huoletonta elämää. Kaikki tieto ja keinot on tiedossa lasten ja nuorten pahoinvoinnin vähentämiseksi ja maapallon pelastamiseksi, mutta ei aikuisia kiinnnostele tarpeeksi. Kiinnostavampaa monelle on esimerkiksi oman egon ja valta-aseman pönkittäminen, jonkun hömppäpömppäjulkkiksen somefiidin seuraaminen, sisäfilepihvillä herkutteleminen tai uusimman älypuhelinmallin ostaminen. Sellaista on länsimaalaisen, virheellisesti ihmiseksikin kutsutun tuholaishyönteisen elämä. 

Lopuksi vielä keskusteluni lapseni kanssa veljeni sairaudesta ja kuolemasta:

- Äiti, mihin sun veli kuolikaan?

- Hän kuoli sairauteen.

- Mihin sairauteen, oliko se syöpä?

- Ei, se ei ollut syöpä. Se oli sellainen mielen sairaus.

- Miten se vaikutti?

- Noh. Se aiheutti sellaista, että hänellä oli niin paha mieli koko ajan, ettei hän pystynyt enää elämään.

- Voiko se tarttua?

- Ei, se ei voi tarttua.

- Kävikö hän lääkärissä? Eikö siihen ollut lääkettä?

- Hän kävi lääkärissä, mutta siihen ei ollut sopivaa lääkettä.

Otan avosylin vastaan vinkit, miten korjata tilanne. Ensin kerroin sairastavani sellaista sairautta, joka aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitten kerroin veljeni kuolleen sellaiseen. Vanhemmuuden ja patologisen avoimuuteni ja rehellisyyteni yhdistäminen on osoittautunut vaikeaksi. Saatan tarvita apua.

Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita. 

Missikisat tukevat vaarallista kauneusihannetta

Kirjoitin tämän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin vuonna 2009 ja se julkaistiin. Onneksi kauneusihanteet ovat vihdoin alkaneet vähitellen muuttua laveammiksi ja terveemmiksi. Toivottavasti siihen ei tule takapakkia.

18,5; 18,3; 18,0; 17,6; 16,8. Siinä Miss Suomi 2009 –kilpailusta poimittuja esimerkkejä aikuisen naisen ihanteellisesta painoindeksistä.

Sairastuin syömishäiriöön 15-vuotiaana. Vasta viime keväänä tajusin ongelmani ja hakeuduin hoitoon viiden vuoden kamppailemisen jälkeen. Nyt, kun vihdoin olen alkanut päästä eroon itseni jatkuvasta vertailemisesta muihin, silmiini osui Miss Suomi –ehdokkaiden mitat Helsingin Sanomissa 28.2.09. Tuntui kuin joku olisi iskenyt päin kasvojani. Olin systemaattisesti karttanut näkemästä ehdokkaiden kuvia, mutta numerot osoittautuivat vielä vaikuttavammiksi.

Painoindeksi ei luonnollisesti kerro suoraan ihmisen laihuudesta tai lihavuudesta, mutta kukaan 181 cm pitkä ei voi perustella 60 kg painoaan siroilla luillaan. Eikö missikisojen idea ole etsiä kauneusihanne? Kauneus jos mikä kiinnostaa nuoria tyttöjä ja naisia. Missien ja mallien vyötärön ja reisien ympärysmitat ovat kasvavien naisten silmissä kuin salainen resepti elämässä pärjäämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.

Miss Suomen valintakriteereissä mainitaan ikä, naimattomuus ja lapsettomuus. Jos kauneuskilpailujen järjestämiseen erikoistuneella Finnartist Oy:lla olisi vähänkään selkärankaa, se lisäisi listaan normaalin painoindeksin. Se ei kerro kaikkea, mutta antaisi itsetuntonsa kanssa kamppaileville nuorille selvän signaalin siitä, että kauneuden kriteerinä ei voida pitää ihon läpi loistavia kylkiluita.

Nimim. Pettynyt