Parempaa

Olen voinut nyt reilun kuukauden ajan paremmin kuin edelliset yhdeksän kuukautta. Ero sairauslomaa edeltäviin viikkoihin on valtava. Olen pystynyt keskittymään, hymyilemään ja nauttimaan. Tulokseni masennuskysely BDI:stä ovat laskeneet toukokuusta heinäkuuhun 36 pisteestä 18:aan eli vaikeasta masennuksesta keskivaikean masennuksen alarajalle. Suurin syy tähän on Librax, joka on vähentänyt suolistovaivojani noin puoleen siitä, mitä ne ovat pahimmillaan olleet. Sairauslomaa edeltävät viikot ovat mielessäni pelkkää sumua ja tuskaa. Tuntuu tietysti aika katkeralta, että vasta nyt 12 vuoden sairastamisen jälkeen sain kuulla Libraxista, vaikka se on ollut markkinoilla vuosikymmeniä. Olen kuitenkin ollut tekemisissä lääkäreiden kanssa joka vuosi. Työterveyslääkärini mukaan Libraxkaan ei toimi kaikilla.

Libraxia saa käyttää kerrallaan vain korkeintaan 8–12 viikkoa riippuvuuden ehkäisemiseksi ja se pitää lopettaa vähitellen vieroitusoireiden välttämiseksi. Työterveyslääkärini mukaan viikon tauko kerrallaan riittää ja sitten lääkettä voi taas syödä sen 12 viikkoa ennen seuraavaa viikon taukoa. Se on kolmiolääke eli sen kanssa ei voi juoda alkoholia eikä ajaa autoa ja se aiheuttaa väsymystä. Otan kuitenkin sata kertaa mieluummin väsymyksen kuin jatkuvan kivun, turvotuksen, kuvotuksen yms. Kun olen juonut alkoholia ja jättänyt siksi Libraxin ottamatta, niin vatsavaivat ovatkin olleet heti taas kamalat. Riippuvuuden riski suurenee annoksen suurenemisen ja hoidon keston pitenemisen myötä, joten olisi tietysti hyvä, jos joskus voin luopua siitä. Olen nyt syönyt Libraxia reilut kahdeksan viikkoa.

Aloitin kesäkuussa psykiatrian poliklinikan arviossa työterveyslääkärin lähetteellä tarkoituksena saada keskusteluapua ja konsultaatiota mahdollisesta mielialalääkkeen vaihtamisesta. Psykoterapeuttini on kesälomalla eri aikaan kuin minä, joten terapiassa tulee 8 viikon tauko. Poliklinikalta ei kuulemma mitään säännöllistä keskusteluapua saa arviointijakson jälkeen, joten minun täytyy odottaa se 1,5 vuotta pääsemistä uudestaan Kela-terapiaan. Jos sitten olen vielä sen tarpeessa. Minun on kyllä hyvin vaikea kuvitella, etten olisi. 

Aiomme alkaa hankkia lasta vuoden kuluttua. Siihen liittyen olen jo alkanut ahdistella itseäni pohtimalla lääkkeiden vs. lääkkeettömyyden vaikutuksia sikiöön. Libraxin käyttöä ei suositella raskauden eikä imetyksen yhteydessä, ja pari viikkoa sitten luin Hesarista, että tutkimusten mukaan mielialalääkkeidenkin käyttö raskauden aikana vaikuttaa vauvan aivotoimintaan. Ei niin, että siitä tulee nero. Toisaalta tutkimusten mukaan myös äidin raskaudenaikainen masennus ja ahdistus yms. voivat aiheuttaa lapselle myöhemmin käytöshäiriöitä ja tarkkaavaisuusongelmia yms. Näistäkö minun (tai siis meidän) pitää valita? Eihän minulla ole hajuakaan siitä, miten raskaus vaikuttaa psyykkeeseeni ja ärtyvän suolen oireyhtymääni. Voi olla, että olen koko 9 kuukautta onneni kukkuloilla tai yhtä hyvin saatan kärsiä hirveästä ahdistuksesta, masennuksesta ja pelkotiloista. 

Toinen ajatteluuni, itsetuntooni ja mielialaani vaikuttanut tekijä on ollut viime viikkoina Instagramin, Pinterestin ja Twitterin #bodypositivity-liike. Bongasin sen joskus kesäkuun puolivälissä. Ja tietysti Girls-sarjan 5. tuotantokausi! Mainitsin muutamalle puolitutulle kesäkuussa, että painoin muutama vuosi sitten 20 kiloa vähemmän kuin nyt, ja he olivat aivan ihmeissään. Samoin ystäväni, johon tutustuin vajaat kolme vuotta sitten, oli vaikea uskoa sitä todeksi. En kuulemma ole vieläkään lihava. Se on ihanaa kuulla mutta yleensä vaikeaa uskoa, kun ääni päässä ivaa, että eihän ihminen voi olla tulematta lihavaksi, jos lihoo 20 kiloa. #bodypositivity on auttanut minua kuitenkin uskomaan ja ajattelemaan, että olen hyvä ja hyvännäköinen tällaisena.

Minä ja maailma

Usein minut valtaa musertava viha ja suru siitä, millainen maailma on. Miksi vitussa raha jakautuu niin kuin jakautuu? Unelmoin yhteiskunnasta, jossa olisi tarpeeksi työntekijöitä jokaisella työpaikalla. Niin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua työelämässä ja asiakkaiden saaman palvelun laatu ei kärsisi ainakaan työntekijöiden kuormituksen takia. Vielä parempi, jos asiakkaalle voitaisiin aina järjestää sellaista palvelua, mitä hän todellisuudessa tarvitsee, ja siinä aikataulussa, jossa siitä on hänelle eniten hyötyä.

Tänään työterveyslääkärini, jota olen tavannut melkein kymmenen kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, kysyi, ovatko vatsavaivani alkaneet masennuksen myötä. Purin hammasta ja vastasin mahdollisimman rauhallisesti: ei, olen kärsinyt niistä viimeiset kaksitoista vuotta ja sain IBS-diagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Sitten lääkäri kysyi, olenko huomannut, että vatsaoireet pahenisivat ollessani psyykkisesti kuormittunut. Ei jumalauta, ajattelin ja vastasin: kyllä, nimenomaan. Ilman suolistosairauttani olisin tuskin sairastunut psyykkisesti. Olemme puhuneet vatsavaivoistani joka kerta, kun olemme tavanneet, joten olisin odottanut hänen olevan hieman paremmin kartalla. Tuntuu aika epämiellyttävältä luottaa hoitoni sellaisen ihmisen käsiin, joka ei edes muista perusongelmiani tai ehdi palauttaa niitä mieleensä ennen tapaamistamme. Kaiken lisäksi minun pitäisi mennä asiakkaaksi julkiselle psykiatrian klinikalle, jossa tiedän psykiatrien vaihtuvan jopa useita kertoja vuodessa ja jossa saatan törmätä asiakkaisiini. Yksityiset psykiatriapalvelut pitäisi kustantaa itse, eikä minulla ole sellaiseen varaa.

Tulokseni masennuskysely BDI:stä oli tänään sama kuin muutama viikko sitten edellisellä työterveyslääkärin tapaamisella, eli viittasi vaikeaan/vakavaan masennukseen. Hauskat nuo termit - onko olemassa helppoa tai hilpeää masennusta? BDI ei tosin kerro muutoksista arjen jaksamisessa. Tietenkään en ole enää sillä tavoin stressaantunut ja uupunut kuin ennen sairauslomaa ja sen ensimmäisillä viikoilla ja olen jaksanut olla esimerkiksi sosiaalisempi. Toisaalta BDI on siitä hyvä, että siitä ilmenee, ettei stressin vähentyminen ja sairausloma-arjessa jaksamisen kohentuminen muuta välttämättä mielialaa ja tunne- ja ajatusmaailmaa. Ydinasia on mielestäni se, että vaikka ihminen voisi paljonkin paremmin sairauslomalla, niin töihin palattua hänen vointinsa todennäköisesti romahtaa uudelleen, jos mikään ei ole työssä muuttunut ja ihminen kärsii edelleen samoista sairauksista kuin ennen sairauslomaa. Tästä syystä aion palata töihin ensin vain osa-aikaisesti.

Lääkärissä käydessä tulin taas toivoneeksi, että saisin sydänkohtauksen tai aivoinfarktin tai jotain muuta vastaavaa. Se on myös tapa ajatella itsetuhoisesti. Lääkärin tuolissa istuessani kuvittelin, kuinka menettäisin yhtäkkiä tajuntani ja kaatuisin elottomana lattialle. Kaikki kärsimys olisi ohi ja voisin syntyä uudelleen vaikkapa kotikissaksi mukavaan perheeseen. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä enkä läheisteni takia halua tehdä sitä, mutta jos olisin niin onnekas, että saisin jonkin tappavan sairauden tai kohtauksen, pääsisin täältä pois ilman, että kukaan voisi katkeroitua minua kohtaan. Pelkään tekeväni itsemurhan enkä luota itseeni, vaikka olen päättänyt, etten sitä tee. Siksi en käy yksin ulkoilemassa enkä lähde yksin millekään lomareissulle, vaikka haluaisin.

Toki jotkin sairaudet ovat suhteellisen itseaiheutettuja ja esimerkiksi keuhkosyöpään kuoleminen voi olla hidastettu ja ei-psyykkiseen-sairauteen-liittyvä itsemurha. Tupakoidessa kun tappaa koko ajan omaa terveyttään. Maksasairauksiin kuoleminen on sekin usein tavallaan itsemurha, mutta siihen liittyy kyllä myös psyykkinen sairaus. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksei tupakkariippuvuutta pidetä päihderiippuvuutena ja diagnosoida lääketieteellisesti riippuvuussairaudeksi. Tupakka on ihan yhtä vähän ravintoa ja ihan yhtä lailla myrkkyä kuin alkoholi ja huumeet tai huumeina käytetyt lääkkeet yms. Minulle on joskus selitetty, että päihderiippuvuus tarkoittaa riippuvuutta päihtymyksen tunteeseen ja tupakka ei sitä kriteeriä täytä. Mutta miksi kukaan tupakoisi, jos ei siitä saisi rauhoittavaa tai muuten hyvää fiilistä? Jos ei jonkinasteisen päihtymyksen, niin minkä takia tupakkaa poltetaan? Ajattelen, että ottaen huomioon sen kaikki huonot puolet pahasta hajusta lähtien, siitä täytyy saada aika helvetin hyvät kiksit, että haluaa polttaa ja että lopettaminen on monille niin vaikeaa. Moni sanoo olevansa riippuvainen tupakointiin liittyvistä sosiaalisista tilanteista kuten tupakkatauoista, mutta kyllä jutella voi kahvikupinkin ääressä. Tupakkapäihtymys ei toki ole siten ulkoapäin havaittavissa kuin humala tai huumepäihtymys, mutta vieroitusoireita polttamisen lopettamisesta tulee ihan selvästi. Eikä huumeidenkaan vaikutusta aina huomaa, sillä yllättävän paljon on ihmisiä, jotka käyvät töissä huumeiden vaikutuksen alaisena eikä kukaan huomaa mitään.

Niin että Nestori Syrjälän installaatiossa Helsingin taidemuseo HAMissa on aika osuva teksti: If you want to fix me you have to first fix the whole world. Siitähän mielenterveysongelmissa on pikälti kyse.

Riippuvuus

Kaikilla on riippuvuuksia, monet rutiinit esimerkiksi. Omista riippuvuuksista puhuessani tarkoitan, että ilman jotakin eläminen vituttaa ja hermostuttaa. Siitä seuraa puolestaan keskittymiskyvyttömyyttä, levottomuutta ja ärsyyntyneisyyttä. Riippuvuussairaudet ovat tietenkin asia erikseen, ne saavat aikaan toimintakyvyttömyyttä ja vakavaa terveydellistä haittaa. Ei-sairaudellisten riippuvuuksien lisäksi ihminen on tietysti riippuvainen peruselinehdoistaan. Peruselinehdoilla tarkoitan paitsi perustoimintoja niin myös länsimaista elämäntapaa eli esim. kännykkää, peiliä ja julkisia liikennevälineitä.

Olen riippuvainen eli en oikein kestä ainakaan viikkoa kauempaa ilman...

...suklaata
...kahvia
...Myrttisen valkosipuli-suolakurkkuja
...lihaa, kalaa tai kanaa
...pähkinöitä
...nettiyhteyttä
...Pinterestiä
...tv:tä
...Helsingin Sanomia
...halausta tai muuta kosketusta
...hikiliikuntaa
...musiikkia
...ajatusteni kirjoittamista.