Valoa

Voin paremmin. Ihanaa pystyä sanomaan näin sen jälkeen, kun olen ollut niin syvissä vesissä, etten ole pystynyt näkemään valon pilkahdustakaan. Sen jälkeen, kun olen ollut varma, etten enää ikinä voi voida paremmin. 

On ollut musertavaa tajuta, etten todennäköisesti voi koskaan elää ilman mielialalääkitystä. Lääkkeettömyyskokeilun jälkeen olen joutunut toteamaan, ettei se ole enää vaihtoehto, jos haluan pysyä toimintakykyisenä tai edes elossa. Brintellix alkoi vaikuttaa muutamassa viikossa, ja ainakin toistaiseksi 15 mg vaikuttaa sopivalta annokselta. Alussa havaitsemani sivuvaikutukset, yöhikoilu ja makeanhimo, loppuivat parissa viikossa. Psyykkisen voinnin parantumisen myötä ruokahaluni on parantunut ja olen nukkunut paremmin. Himoitsen leipää ja suklaata. Nukahtaminen on välillä tuottanut edelleen vaikeuksia ja herään vähintään kahdesti yössä, mutta nukahdan nopeasti uudelleen. Töihin paluuni jälkeen eli viimeisten parin viikon aikana olen ottanut joinakin iltoina melatoniinia, parina iltana Ketipinoria ja joinakin iltoina en mitään. Eilen sunnuntaina, kun olin yksin ilman lastani, koin taas heti herättyäni ahdistusoireita enkä saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua myöhempään. Noustuani ylös olo helpotti. Kiire ja siksi esimerkiksi aamut ovat edelleen vaikeita ja aiheuttavat minulle ahdistusta.

Toisaalta, Brintellixin kanssa olen taas siinä samassa tilanteessa kuin edellisen, pitkäaikaisen mielialalääkkeeni kanssa, etten liikutu juuri mistään. On ehdottoman myönteistä, etten ole pohjattoman surullinen ja epätoivon syövereissä, mutta ei kykenemättömyys liikuttua tai tuntea surua ja ikävää poista tarvetta kokea niitä. Liikuttua voi myös myönteisistä asioista. Kertaalleen olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt ja kunnolla itkinkin, kun onnistuin taas kolaroimaan autoni. Itkin pettymystä itseeni ja taloudellisen tilanteeni tiukkenemista entisestään. Pettymystä itseeni, koska minähän en saisi tehdä virheitä. Taloudellisen tilanteen takia jouduin taas pyytämään rahaa vanhemmiltani, mikä tuntuu joka kerta epäonnistumiselta. Jälleen kerran itkeminen tuntui hyvältä, vaikka sinänsä oloni oli erittäin paska. 

Viime perjantaina teatterissa Miiko Toiviaisen monologinäytelmässä nauroin kunnolla ääneen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Nauruherkkyyteeni saattoi vaikuttaa osittain se, etten lainkaan etukäteen tiennyt näytelmässä olevan mitään komediallisia elementtejä enkä siis osannut odottaa niitä. Muutamaa viikkoa aiemmin, ilman lääkitystä, en olisi nauranut.

Mielialalääkkeen lisäksi työterveyslääkärini määräsi minulle päivittäin otettavaksi pitkävaikutteista bentsodiatsepiinia tupla-annoksella verrattuna siihen lyhempivaikutteiseen, jota olen ottanut vain tarvittaessa. Lääkärin mielestä tarvittaessa ottamani annos 0,25 mg on niin pieni, että sitä voi verrata luontaistuotteeseen. Suhtauduin uuteen bentsodiatsepiiniin varauksella, mutta koska Brintellix ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa tarpeeksi ja sen annostus oli nykyistä pienempi, ja koska sairausloma läheni pelottavasti loppuaan, päätin kokeilla. Viisi päivää koin olevani kuin psyykkisesti puudutettu tai elävä kuollut. Totesin, että sellaisessa mielentilassa olen yhtä työkyvytön kuin sietämättömän ahdistuneena, joten lopetin kokeilun. Perehdyin tarkemmin bentsodiatsepiinin Käypä hoito -suosituksiin, ja tulkintani mukaan työterveyslääkärini ei noudattanut niitä. Hän oli vakuutellut minulle, ettei 0,5 mg:n annostukseen jää koukkuun, mutta kyllä minusta jo muutaman päivän jälkeen tuntui pelottavalta jättää lääke aamulla ottamatta. Lähetin lääkärille sähköpostiviestin, jossa totesin Käypä hoito -suositusten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoi tapaamisellamme. Suositusten mukaan bentsodiatsepiinia käytetään ensisijaisesti vain tarvittaessa, päivittäistä käyttöä tulisi välttää riippuvuusriskin minimoimiseksi ja käyttö tulisi rajata korkeintaan 2-4 viikon ajaksi riippumatta annostuksesta. Lääkäri vastasi, ettei näe asiassa ristiriitaa, koska yksilöllisen lääkevasteen perusteella bentsodiatsepiinia voi käyttää pidempiä jaksoja ja koska niiden tarve toivon mukaan vähenee, kun mielialalääkkeeni vaste paranee. Sittemmin olen ottanut taas vain tarvittaessa lyhempivaikutteista Xanoria pienimmällä mahdollisella annostuksella. Edelleen se on toiminut ja riittänyt estämään ahdistuksen äitymisen ahdistuskohtaukseksi tai saamaan ahdistuskohtauksen hiipumaan.

Töissä olen toistaiseksi jaksanut olla ja suoriutua yhtä tehokkaasti kuin ennen sairauslomaanikin. Totta kai työn imu on valtava, kun on kutsumusammatissa. Työpaikalla ei mikään tietenkään ole muuttunut paremmaksi, mutta en sitä odottanutkaan kokemuksesta viisastuneena. Ensimmäiset työpäivät olivat ahdistavia ja vaikeita, mutta sitten oloni on ollut levollisempi. Se johtunee siitä, että a) työnkuvani on kaksi kuukautta tavallista kevyempi, b) siitä, että minulla ei ole ollut kuin pari asiakastapaamista, ja c) siitä, ettei kukaan tai mikään ole painostanut ja hengittänyt niskaani sen suhteen, mitä pitäisi saada tehdyksi missäkin ajassa. Asetan odotuksia itse itselleni aivan tarpeeksi ja sen paineen vielä jotenkuten kestän. Lisäksi tein ennen töihin paluutani päätöksen, että menen arkisin jatkossa aina nukkumaan yhtaikaa lapseni kanssa, silloin kun hän on luonani. Se on ihan elinehto jaksamiselleni etenkin nyt pimeään vuodenaikaan. Lapseni nukahtaa yleensä klo 21-21:40, joten mistään hurjan aikaisesta nukkumaan menosta ei edes ole kyse. Käytännössä siis huolehdin siitä, että minulla on edes teoriassa mahdollisuus nukkua 8 tuntia. 

Sosiaalinen kanssakäyminen työkavereiden kanssa on tukenut psyykkistä hyvinvointiani, vaikka häpeän ja huonommuuden tunteet jatkuvasti nostavatkin päätään. Ensimmäistä kertaa muuten joku täysin tilanteestani tietämätön kommentoi laihtumistani. Taukohuoneessa lounaalla kollega, joka oli nähnyt minut viimeksi alkuvuodesta, totesi yhtäkkiä ääneen, että ”sä oot laihtunut tosi paljon”. Vastasin vaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että ”joo niin oon”. Hän ei kysynyt enempää, mutta jäin miettimään, mitä olisin vastannut, jos hän olisi kysynyt laihtumisen syytä. Olisin varmaan sanonut sen johtuvan sairaudesta, ja hän todennäköisesti olisi ajatellut jotakin fyysistä sairautta. Joka tapauksessa, hänen kommenttinsa ei millään tavoin loukannut tai tuntunut tungettelevalta. Otin sen välittämisen eleenä, tulkitsin sen huolen ilmaukseksi.

Eniten työkykyyni ovat viime viikkoina vaikuttaneet vatsavaivat. Työterveyslääkärini suosituksesta kokeilin myös uutta, ilman reseptiä saatavaa, kallista suolistolääke Gelsectania, mutta ei silläkään ollut oireisiini minkäänlaista vaikutusta. Odotettavissa on, että palattuani normaaliin työnkuvaani ne lisääntyvät entisestään yhtaikaa stressin kanssa. Viime keskiviikkona kärsin aamusta iltaan niin tuskallisesta olosta, että harkitsin sairauslomapäivää ja mietin taas, että jos ärtyvän suoliston oireyhtymä hyväksyttäisiin työkyvyttömyyden syyksi, niin en varmaan koskaan olisi töitä tehnytkään. Ihminen oppii sietämään paljon, puskin läpi senkin keskiviikon. 

Olen monesti urani aikana ajatellut, että jos sosiaalityön koulutukseen olisi soveltuvuustestit, niin mitä todennäköisimmin en olisi niitä koskaan läpäissyt. Sosiaalityön työpaikkailmoituksissa nimenomaan edellytetään hyvää paineensietokykyä, jota minulla ei ole ollut koskaan. Todellisuudessa työnantajilla ei tosin ole työntekijäpulasta johtuen varaa edellyttää juuri muuta kuin sijaispätevyyttä. Ja jos koulutukseen olisi vielä nykyistä vaikeampi päästä, niin varmaan työntekijäpula olisi nykyistäkin suurempi. Joka tapauksessa olen aina puhunut sen puolesta, että sosiaalityön koulutukseen nimenomaan pitäisi olla soveltuvuustestit siinä missä sosionomin tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutukseenkin on. Sopii ihmetellä, miten aikoinaan pääsin sosionomikoulutukseen. Useimmissa sosionomin tehtävissä ei tarvita yhtä lailla paineensietokykyä kuin viranomaissosiaalityössä, mutta ei minulla monia sosionomin ammattiinkaan soveltuvia ominaisuuksia ole. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi keskeytin sen koulutuksen lyhyeen. Tiedostan sen vasta-argumentin sosiaalityön soveltuvuustesteille, että kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatieteellinen koulutus eikä mikään viranomaissosiaalityöntekijän ammattitutkinto. Mutta siitä päästäänkin toiseen asiaan, jonka puolesta olen aina puhunut eli erikoistumisen tarpeeseen jo opintojen aikana.

Tuntuu ehdottomasti hyvältä olla taas työkykyinen, mutta kaikista tärkeintä on se, että voin ja jaksan paremmin vanhempana. Oli hirveää pelätä työkykyni puolesta ja ihan oikeasti pitää todennäköisenä, etten enää koskaan pysty palaamaan työelämään, mutta vielä monin verroin hirveämpää oli kokea vanhemmuuden kykyjeni ja taitojeni heikkenevän ja pelätä, etten enää koskaan pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisin. Nyt taas huomaan olevani ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Ei kai lapseni siitä kovin pahasti vaurioitunut, että pari kuukautta en pystynyt olemaan. Onneksi hänellä oli sinäkin aikana korvaavia kokemuksia ihanien isovanhempiensa ja isänsä kanssa.

Mutta mikä siinä, että joutuu mahdollisesti käyttämään mielialalääkitystä koko aikuiselämänsä, on niin musertavaa? Tuntuisiko yhtä musertavalta ja häpeälliseltä joutua syömään elinkautista kilpirauhaslääkitystä tai sairastaa ykköstyypin diabetesta? Kysehän on vain omasta ja muiden (yhteiskunnan, yhteisöjen, läheisten) asenteesta ja suhtautumisesta asiaan. Jos mielialalääkitykseen suhtauduttaisiin yhtä neutraalisti kuin somaattisen sairauden lääkitykseen, niin eihän sen käyttäminen aiheuttaisi niin valtavaa häpeää. Jostain syystä aivokemian muokkaamista pidetään yleisesti varsin kyseenalaisena ja paheksuttavana, vaikka sen tarkoituksena on palauttaa ihmisen toimintakyky ja parantaa sairauksista siinä missä vaikkapa syöpälääkityksenkin.

Parempaa

Olen voinut nyt reilun kuukauden ajan paremmin kuin edelliset yhdeksän kuukautta. Ero sairauslomaa edeltäviin viikkoihin on valtava. Olen pystynyt keskittymään, hymyilemään ja nauttimaan. Tulokseni masennuskysely BDI:stä ovat laskeneet toukokuusta heinäkuuhun 36 pisteestä 18:aan eli vaikeasta masennuksesta keskivaikean masennuksen alarajalle. Suurin syy tähän on Librax, joka on vähentänyt suolistovaivojani noin puoleen siitä, mitä ne ovat pahimmillaan olleet. Sairauslomaa edeltävät viikot ovat mielessäni pelkkää sumua ja tuskaa. Tuntuu tietysti aika katkeralta, että vasta nyt 12 vuoden sairastamisen jälkeen sain kuulla Libraxista, vaikka se on ollut markkinoilla vuosikymmeniä. Olen kuitenkin ollut tekemisissä lääkäreiden kanssa joka vuosi. Työterveyslääkärini mukaan Libraxkaan ei toimi kaikilla.

Libraxia saa käyttää kerrallaan vain korkeintaan 8–12 viikkoa riippuvuuden ehkäisemiseksi ja se pitää lopettaa vähitellen vieroitusoireiden välttämiseksi. Työterveyslääkärini mukaan viikon tauko kerrallaan riittää ja sitten lääkettä voi taas syödä sen 12 viikkoa ennen seuraavaa viikon taukoa. Se on kolmiolääke eli sen kanssa ei voi juoda alkoholia eikä ajaa autoa ja se aiheuttaa väsymystä. Otan kuitenkin sata kertaa mieluummin väsymyksen kuin jatkuvan kivun, turvotuksen, kuvotuksen yms. Kun olen juonut alkoholia ja jättänyt siksi Libraxin ottamatta, niin vatsavaivat ovatkin olleet heti taas kamalat. Riippuvuuden riski suurenee annoksen suurenemisen ja hoidon keston pitenemisen myötä, joten olisi tietysti hyvä, jos joskus voin luopua siitä. Olen nyt syönyt Libraxia reilut kahdeksan viikkoa.

Aloitin kesäkuussa psykiatrian poliklinikan arviossa työterveyslääkärin lähetteellä tarkoituksena saada keskusteluapua ja konsultaatiota mahdollisesta mielialalääkkeen vaihtamisesta. Psykoterapeuttini on kesälomalla eri aikaan kuin minä, joten terapiassa tulee 8 viikon tauko. Poliklinikalta ei kuulemma mitään säännöllistä keskusteluapua saa arviointijakson jälkeen, joten minun täytyy odottaa se 1,5 vuotta pääsemistä uudestaan Kela-terapiaan. Jos sitten olen vielä sen tarpeessa. Minun on kyllä hyvin vaikea kuvitella, etten olisi. 

Aiomme alkaa hankkia lasta vuoden kuluttua. Siihen liittyen olen jo alkanut ahdistella itseäni pohtimalla lääkkeiden vs. lääkkeettömyyden vaikutuksia sikiöön. Libraxin käyttöä ei suositella raskauden eikä imetyksen yhteydessä, ja pari viikkoa sitten luin Hesarista, että tutkimusten mukaan mielialalääkkeidenkin käyttö raskauden aikana vaikuttaa vauvan aivotoimintaan. Ei niin, että siitä tulee nero. Toisaalta tutkimusten mukaan myös äidin raskaudenaikainen masennus ja ahdistus yms. voivat aiheuttaa lapselle myöhemmin käytöshäiriöitä ja tarkkaavaisuusongelmia yms. Näistäkö minun (tai siis meidän) pitää valita? Eihän minulla ole hajuakaan siitä, miten raskaus vaikuttaa psyykkeeseeni ja ärtyvän suolen oireyhtymääni. Voi olla, että olen koko 9 kuukautta onneni kukkuloilla tai yhtä hyvin saatan kärsiä hirveästä ahdistuksesta, masennuksesta ja pelkotiloista. 

Toinen ajatteluuni, itsetuntooni ja mielialaani vaikuttanut tekijä on ollut viime viikkoina Instagramin, Pinterestin ja Twitterin #bodypositivity-liike. Bongasin sen joskus kesäkuun puolivälissä. Ja tietysti Girls-sarjan 5. tuotantokausi! Mainitsin muutamalle puolitutulle kesäkuussa, että painoin muutama vuosi sitten 20 kiloa vähemmän kuin nyt, ja he olivat aivan ihmeissään. Samoin ystäväni, johon tutustuin vajaat kolme vuotta sitten, oli vaikea uskoa sitä todeksi. En kuulemma ole vieläkään lihava. Se on ihanaa kuulla mutta yleensä vaikeaa uskoa, kun ääni päässä ivaa, että eihän ihminen voi olla tulematta lihavaksi, jos lihoo 20 kiloa. #bodypositivity on auttanut minua kuitenkin uskomaan ja ajattelemaan, että olen hyvä ja hyvännäköinen tällaisena.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Sairauteni

Sairastuminen, parantuminen. On päivä, jolloin olin ekaa kertaa elämässäni omaehtoisesti 12 tuntia syömättä ja tunsin itseni voittajaksi. Päivää, jolloin olin ekaa kertaa sen jälkeen terve, en osaa nimetä. Kahdeksan vuotta sairastamista lasken alkaneen vasta muutama kuukausi laihdutuspäätöksen jälkeen. Lasken sen siitä, kun olin alitajuisesti päättänyt jatkaa sillä tiellä. Siitä kun mieleni oli sairastunut. Lyhytaikainen häiriö on eri asia kuin sairaus. Parantumisen ajoitan syksyyn, jolloin aloitin elämäni ensimmäisen kokopäivätyön, omalla alallani, vakituisessa työsuhteessa. Sairaana en olisi pystynyt siihen. Pahimmillaan olin satavarma, etten tule pystymään siihen koskaan.

En halua velloa menneessä. Kirjoitan asiasta, koska haluan kertoa ihmisille kokemuksistani ja ajatuksistani, prosessoida ja jäsentää elämääni. Kirjoittaminen myös auttaa hyväksymään asioita. 

Mielestäni on ihan itsestäänselvää, etten aikanaan kertonut lähimmilleni kaikkea. Tuskin hekään minulle kaikkia asioitaan kertovat. Lapsi yleensä haluaa säästää vanhempiaan, varsinkin kun tietää, kuinka paljon huolta ja murhetta jo pelkkä osatotuuskin on aiheuttanut. Aikuistumiseen kuuluu se, ettei nuori tai nuori aikuinen kerro kaikkea vanhemmilleen. Mielestäni suhde vanhempiin olisi liian tiivis, jos kaiken kertoisi. Kaikilla ihmisillä on varmasti ajatuksia ja tunteita, kokemuksiakin, joista he eivät koskaan kerro kellekään. En halunnut enkä jaksanut aina kertoa, koska en olisi halunnut enkä jaksanut kuunnella kommentteja ja nähdä reaktioita. Itkua, kysymyksiä, pahaa mieltä ja muiden itsesyytöksiä. Se, ettei kerro kaikkea, ei tarkoita, etteikö luottaisi toiseen ja etteikö suhde olisi läheinen.

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.

Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.