Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Ajankäyttö

Hain pari viikkoa sitten kaikki 14 päiväkirjaani varastosta vanhempieni luota. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteikäisestä lähtien ja että kaikki päiväkirjani ovat tallessa. Mikä aarreaitta! Varsinkin, kun en tosiaan muista paljonkaan yksittäisiä asioita ja tilanteita elämästäni ennen yläastetta. Kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa, mutta saman asian on ajanut nyt vuoden verran tämä blogi. En ole vielä saanut aikaiseksi lukea päiväkirjojani, koska haluaisin tehdä sen kokonainen kirja kerrallaan rauhassa, kiireettä ja keskeytyksettä. Rauhassa syventyen ja eläytyen niihin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet minulle joskus ajankohtaisia, voimakkaita ja tärkeitä. Osa on varmasti sitä edelleen. Hmm, milloinkohan sellainen pitkä, rauhallinen hetki olisi tarjolla..?

Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.

Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.

Muisti ja muistot

Haluaisin muistaa kaiken yksityiskohtaisesti, kuin videona. En ymmärrä alkuunkaan, miksi jotkut kasvot, nimet, tilanteet ja tapahtumat unohtuvat ja jotkut muistan tarkkaan. Monista tilanteista muistan vain omat tunteeni tai aistimani tunnelman. Haluaisin muistaa paljon enemmän lapsuudestani. Ajasta ennen 13 ikävuotta muistan todella vähän: vaikka kuinka pinnistän, en esimerkiksi nyt saa mieleeni yhtään muistoa ajalta ennen yläastetta. Sitä paitsi monia muistoja on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa alkuperäisiksi, koska ne voivatkin olla sekoitus näkemiäni valokuvia ja kuulemiani kertomuksia. Toki tiedän paljonkin asioita, mitä nuorempana tein ja mitä tapahtui, mutta en pysty näkemään tapahtumia mielessäni. Perheelläni ei ollut videokameraa enkä tiedä päätyneeni kenenkään muunkaan kotivideoille.

Aina näin keväisin minulle tulee elävästi mieleen rakas muisto 8. luokan keväästä, kun olin parhaan ystäväni kanssa Kansallisteatterissa tutustumassa työelämään (TET) ja kävelimme ympäri Helsingin keskustaa viemässä Kansallisteatterin ohjelmistoesitteitä eri paikkoihin, kuten Bio Rexin aulaan ja Pohjoisesplanadin turisti-infoon. Vaikka moni kevät on varmaan sen jälkeenkin ollut lämmin ja aurinkoinen, niin minkään muun kevään aurinko ja lämpö ei ole jäänyt mieleeni yhtä hyvin. Kuljimme ulkona lyhythihaisissa paidoissa riemuissamme säästä, onnistuneesta työhöntutustumispaikan valinnasta ja yhdessäolosta. Muistaakseni silloin oli vasta huhtikuu. Se oli yksiselitteisesti varsinaisen lapsuuteni viimeinen kevät, viimeinen naurun ja huolettomuuden kevät.

Ystävyys, parisuhde ja oma itse

Jotkut kuvailevat ystäväpiiriään toiseksi perheekseen. En ole koskaan kokenut niin. Minua on aina harmittanut, ettei kukaan ole koskaan pyytänyt minua mukaan kaverimatkoille mökille tai ulkomaille. Tietääkseni kaikki kaverini ja ystäväni ovat olleet muiden kavereidensa kanssa reissussa. Se kertoo paljon minusta. Olen kontrollifriikki synkistelijä, jota ei kannata ottaa vaivoikseen, kun tarkoituksena on pitää hauskaa ja ottaa rennosti. Tuntuu, että kaikilla muilla on hauskoja yhteisiä muistoja. Kerran olin kaveriporukalla Provinssissa 18-vuotiaana ja voinen sanoa, että muilla olisi ollut hauskempaa ilman minua. Minusta siellä oli lähinnä ahdistavaa ja epämukavaa. Eniten nautin pienissä kokoonpanoissa ja kahdenkeskisissä tapaamisissa, mutta se johtunee osittain siitä, etten ole tottunut viettämään aikaa porukassa. Haaveilen siitä, että joku pyytäisi minua mukaan kaverireissuun.

Haaveilen myös siitä, että minulla olisi edelleen paras ystävä. Niin läheinen kuin lapsuudessa ja vielä lukioikäisenä. Onhan joillain sellainen vielä aikuisenakin ja perheellisenä. Nuorempana omistauduttiin yhdelle tai korkeintaan muutamalle ystävälle, mutta aikuisten ystävyydet tuntuvat jakautuvan useamman kesken eikä kenenkään kanssa olla niin läheisiä, että voitaisiin luontevasti soitella tai viestitellä niitä näitä. Aikuisena väliin ilmestyy jokin ihme muuri. Niin ainakin minulle on käynyt. Kaikilla on niin paljon harrastuksia ja töitä ja kavereita ja kaiken maailman murheita. Mielestäni ystävyyssuhteiden ei tarvitsisi juurikaan muuttua parisuhteen takia, mutta niinkin tuntuu helposti käyvän.

Olen usein miettinyt, mikä on oma itse. Mistä tiedän itsekään, milloin olen oma itseni, mitä se tarkoittaa? Toisaalta koen olevani oma itseni iloisena ja puuhakkaana, määrätietoisena ja ahkerana, avuliaana ja puheliaana. Toisaalta silloin, kun haluan vetäytyä kotiin, en jaksa puhua enkä halua nähdä ketään tai korkeintaan puolisoni enkä kykene näkemään tulevaisuutta. Faktahan on se, että kaikki ihmiset ovat erilaisia eri ihmisten seurassa ja eri mielentiloissa saati eri voinnissa. Tietysti silloin, jos joudun esittämään pirteää ja puuhakasta, kun oikeasti olen masentunut ja haluaisin vetäytyä nukkumaan keskellä päivää, oma itseni on noista jälkimmäinen. Mutta voidaanko sanoa, että tämänhetkinen ahdistunut, uupunut, masentunut minä ei ole oma itseni? Viitataanko termillä oma itse persoonan parhaisiin puoliin eli myönteisimpään ilmenemismuotoon? Siihen, millainen ihminen on voidessaan hyvin, onnellisena. En tässä nyt mieti mitään sivistyssanakirjan määritelmää, vaan sitä miten ihmiset käytännössä termiä käyttävät ja tulkitsevat.

Edelliseen liittyen olen parisuhteeseen ja viime aikoina myös kaverisuhteisiin liittyen miettinyt, missä määrin ja missä asioissa on tervettä ja kannattavaa muuttua ja missä ei. Kaikkialla puhutaan siitä, että parisuhteen eteen on työskenneltävä ja on oltava valmis muuttamaan toiminta- ja ajattelutapojaan parisuhteen hyväksi. Jos jokin toimintatapani ärsyttää toista, niin pitäisikö minun muuttaa sitä vai onko se alistumista ja oman itsen kadottamista? Kuinka pitkälle omasta itsestä on syytä pitää kiinni? Olen myös ihmetellyt, miksei ystävyyssuhteiden eteen työskentelemisestä koskaan puhuta. Kukaan ei varmasti toivo ystävyyksiensä päättyvän eroon, mutta en itse ainakaan ole käynyt ystävieni kanssa sen tyyppisiä keskusteluja kuin mitä puolisoni kanssa parisuhteesta. Ehkä se johtuu juurikin siitä, ettei minulla ole niin läheisiä ystäviä, että siihen olisi tarvetta.

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Nauru ja nauruttomuus

Tahtoisin nauraa enemmän. Nauran kunnolla tosi harvoin, ehkä kerran kuussa. Kunnolla nauramista minulle on se, kun silmäni kostuvat ja vatsalihaksissa tuntuu lämmin rutistus. Viimeksi nauroin sillä tavalla, kun katsoin puolisoni kanssa Ihmebantu-sarjaa, sketsiä miehestä, joka huusi ja lauloi vainajille hautoihin omaisten viestejä. Kunnolla nauraessa tunnen suunnatonta mielihyvää ja vapautta. Lapsena ja teininä nauroin kunnolla lähes päivittäin. Sitten kaikki muuttui vakavaksi ja vaikeaksi.

Hurahdukset ja intohimot

Olen hurahtanut viimeisen vuoden aikana vaatteisiin ja muotiin uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aina olen toki kiinnittänyt huomiota vaatteisiini, mutta viime vuosina olen ostanut vaatteita oikeasti vain tarpeeseen enkä ole saanut nautintoa shoppailusta ja vaatteiden katselusta esimerkiksi netissä. Ei ole kiinnostanut. Kirppareilla ja secondhand-liikkeissä olen alkanut käydä oikeastaan vasta tänä vuonna. Erityisesti olen hulluna mekkoihin, alusvaatteisiin, korkokenkiin ja laukkuihin. Varsin tavallista naiselle, tiedän, mutta minulle uutta. Mekko- ja sandaali-intohimoni ei vaan oikein sovi yhteen Suomen paskan ilmaston kanssa. Kesäisin voin kukoistaa, mutta suurimman osan vuodesta lempivaatteeni ja kenkäni odottavat tyhjänpanttina hyllyillä ja kaapeissa.

Tämä uusi intohimoni näkyy valitettavasti tililläni, vaikka ostoksistani 90% on alennustuotteita ja kirppari-/secondhand-löytöjä. En näe mitään järkeä ostaa kalliita tuotteita normihinnalla, tai toisaalta halpoja huonolaatuisia tuotteita, kun varsinkin verkkokaupat ovat jatkuvasti pullollaan aletuotteita ja käytetyt tai jopa käyttämättömät tuotteet odottavat löytäjäänsä kirppareilla ja secondhandeissa. Saan laatua yhtä halvalla kuin ostaisin H&M:sta samankaltaiset vaatteet uutena mutta huonolaatuisena. Jos olisin rikas, ostaisin toki mielelläni laadukkaita vaatteita ihan normaalihinnalla, koska se on yritysten ja kansantalouden kannalta parempi. Ja mahdollisimman paljon suomalaista, etenkin Suomessa valmistettua. 

Hullaantumiseni muotiin on johtanut myös tilanpuutteeseen kotona. Voi kuinka haaveilenkaan isommasta asunnosta! Haaveilen myös sisustamisesta, mutta se mahdollistuu kunnolla vasta, kun muutamme.

Minulla on aina ollut todella vahva halu tukea yrittäjiä. Haluaisin ostaa tuotteita ja palveluita varsinkin kaikilta pienyrittäjiltä. Senkin takia käyn paljon ravintoloissa ja kahviloissa ja kauneushoitoloissa ja usein eri paikoissa. Ei se tietenkään ole pääsyy (pääsyy on nautinnonhaluni) mutta ehdottomasti aina mielessä. Harmi vaan, että pienyrittäjien tuotteet ja palvelut ovat yleensä pirun kalliita, varsinkin Helsingissä. Siksi käytän heidän palveluitaan lähes aina Cityshoppari- tai Groupon-tarjouksilla eli tosi harvoin normaalihinnalla. Jos minusta tulee rikas, niin ostan kaiken pienyrittäjiltä, tuotteet ja palvelut. Haluan niin kovasti, että he kaikki menestyisivät! Voin vain kuvitella, kuinka musertavaa on joutua konkurssiin tai luopumaan unelmansa toteuttamisesta. Varmaan sympatiani yrittäjiä kohtaan juontuu osittain siitä, että haaveilen yrittäjyydestä itsekin. Siihen tarvitaan helvetisti rohkeutta ja riskinsietokykyä, jota minulla ei ainakaan vielä ole tarpeeksi.

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut ihan viime viikkoina, on Pinterest. Olen järjestyksen ja listojen ystävä ja aika visuaalinen ihminen, ja Pinteresthän vastaa näihin tarpeisiin vallan mainiosti. Siihen voi tosin jäädä koukkuun siinä missä Facebookiinkin, johon en puolestaan ole liittynyt sitten 2010 sieltä lähdettyäni. Rakastan upeita valokuvia ja kauniita, iloisia asioita. Minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli seikkaillessani Pinterestin positiivisessa maailmassa. Aiemmin olisin ajatellut, että kissa- ja koirakuvien katseleminen on ajan hukkaa (on tärkeämpääkin tekemistä, ei minulla ole aikaa sellaiseen), mutta nykyään ajattelen, että kaikki, mikä saa minut hymyilemään ja tuntemaan myönteisiä tunteita on tarpeellista ja tärkeää. Nautin myös paljon siitä, kun saan Pinterestissä jakaa mielihyvää tuottavia kuvia ja asioita muille, ympäri maailman. Hassua, miten joku toisella puolen maailmaa katsoo kuvaa tai klikkaa linkkiä, jonka juuri pinnasin, ja tuntee samaa mielihyvää kuin minä hetkeä aiemmin.

14. ikävuoteni jälkeen olen hymyillyt ihan liian vähän. Sitä on kai aikuisuus, monille, ehkä useimmille ihmisille. Kauan roikuin siinä haaveajatuksessa, että voisin palata lapsuuteen (leikki-ikään) ja jäädä siihen loppuiäksi, en koskaan kasvaa aikuiseksi. Se oli selviytymiskeinoni pahimman masennuksen ja ahdistuksen alla. Onneksi en enää tarvitse sitä. Nyt keskityn olemaan aikuinen, joka hymyilee ja nauttii aikuisuuden luomista mahdollisuuksista.

Riitely ja suuttumus

Pakenen ristiriitatilanteita. Kun koen, että minua kritisoidaan tai tahtomattani loukkaan toista tai minun ja toisen välille on muuten kehittymässä riita, minulle tulee voimakas tarve paeta. Jos en voi tehdä sitä, kivetyn eikä minuun saa todellista yhteyttä. Saatan itkeä ja väittää vastaan tai vaihtoehtoisesti lakonisesti myötäillä toista. Elämä ja parisuhde olisi paljon helpompaa, jos pystyisin kohtaamaan riitatilanteet ja negatiiviset tunteet paremmin. Tähänastisella kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän niitä pelkää, sitä enemmän niitä tulee.

En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän. 

Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.

Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.

Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.

Sairauteni

Sairastuminen, parantuminen. On päivä, jolloin olin ekaa kertaa elämässäni omaehtoisesti 12 tuntia syömättä ja tunsin itseni voittajaksi. Päivää, jolloin olin ekaa kertaa sen jälkeen terve, en osaa nimetä. Kahdeksan vuotta sairastamista lasken alkaneen vasta muutama kuukausi laihdutuspäätöksen jälkeen. Lasken sen siitä, kun olin alitajuisesti päättänyt jatkaa sillä tiellä. Siitä kun mieleni oli sairastunut. Lyhytaikainen häiriö on eri asia kuin sairaus. Parantumisen ajoitan syksyyn, jolloin aloitin elämäni ensimmäisen kokopäivätyön, omalla alallani, vakituisessa työsuhteessa. Sairaana en olisi pystynyt siihen. Pahimmillaan olin satavarma, etten tule pystymään siihen koskaan.

En halua velloa menneessä. Kirjoitan asiasta, koska haluan kertoa ihmisille kokemuksistani ja ajatuksistani, prosessoida ja jäsentää elämääni. Kirjoittaminen myös auttaa hyväksymään asioita. 

Mielestäni on ihan itsestäänselvää, etten aikanaan kertonut lähimmilleni kaikkea. Tuskin hekään minulle kaikkia asioitaan kertovat. Lapsi yleensä haluaa säästää vanhempiaan, varsinkin kun tietää, kuinka paljon huolta ja murhetta jo pelkkä osatotuuskin on aiheuttanut. Aikuistumiseen kuuluu se, ettei nuori tai nuori aikuinen kerro kaikkea vanhemmilleen. Mielestäni suhde vanhempiin olisi liian tiivis, jos kaiken kertoisi. Kaikilla ihmisillä on varmasti ajatuksia ja tunteita, kokemuksiakin, joista he eivät koskaan kerro kellekään. En halunnut enkä jaksanut aina kertoa, koska en olisi halunnut enkä jaksanut kuunnella kommentteja ja nähdä reaktioita. Itkua, kysymyksiä, pahaa mieltä ja muiden itsesyytöksiä. Se, ettei kerro kaikkea, ei tarkoita, etteikö luottaisi toiseen ja etteikö suhde olisi läheinen.