Pitkävihaisuus vs. ratkaisukeskeisyys

Olen ollut aina suhteellisen pitkävihainen. Parisuhteessa se on aiheuttanut hankaluuksia. Puolisoni on tässä suhteessa tosi erilainen, hänen suuttumuksensa haihtuu yleensä erittäin nopeasti. Olen todella tyytyväinen itseeni siinä, että olen sinnikkäällä yrittämisellä pystynyt muuttumaan tässä asiassa parempaan suuntaan. Pitkävihaisuus ja jumittuminen on itse asiassa varsin lapsellista.

Nykyään pystyn päästämään irti suuttumuksesta, ärtymyksestä, loukkaantumisesta ja pettymyksestä huomattavasti sukkelammin kuin vielä vuosi tai puoli vuotta sitten. Se on vapauttavaa. Aiemmin linnoittauduin negatiivisiin tunteisiinsa enkä päässyt ulos, vaikka olisin halunnut. Järjellä tiesin, ettei murjottaminen ratkaise mitään. Silti vaadin ylhäisessä hiljaisuudessani, että minua tullaan halaamaan ja hellästi kutsumaan takaisin aurinkoon.

Vasta ihan viime kuukausina olen kyennyt tekemään itse aloitteen, kysymään puolisoltani: voitaisko halata? Olen kysynyt itseltäni, millä perusteella minun on näissä tilanteissa oltava aina saamapuolella. Olen kysynyt, mitä pahaa voi tapahtua, jos nyt luovun negatiivisista tunteista ja teen aloitteen kohti ratkaisua ja parempaa mieltä. Entä mitä hyvää siitä voisi seurata? Näihin kysymyksiin on ollut helppo vastata.

Riitely ja suuttumus

Pakenen ristiriitatilanteita. Kun koen, että minua kritisoidaan tai tahtomattani loukkaan toista tai minun ja toisen välille on muuten kehittymässä riita, minulle tulee voimakas tarve paeta. Jos en voi tehdä sitä, kivetyn eikä minuun saa todellista yhteyttä. Saatan itkeä ja väittää vastaan tai vaihtoehtoisesti lakonisesti myötäillä toista. Elämä ja parisuhde olisi paljon helpompaa, jos pystyisin kohtaamaan riitatilanteet ja negatiiviset tunteet paremmin. Tähänastisella kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän niitä pelkää, sitä enemmän niitä tulee.

En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän. 

Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.

Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.