Fok_it 2

Jos tunnet minut, tiedät, kehen tällä viittaan...

Fok_it

Asenneongelma

Maaret Kallion kolumni asenteesta:

http://vaestoliitonblogi.com/2014/04/07/minulla-on-asenneongelma/

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.