Ulkopuolisuus

”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”

Stephen Fry 

Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.

”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.

Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan: 

Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?

Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani. 

Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.

Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?

Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa. 

Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?

”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.

Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.

Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan. 

Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?   

”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.

Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat? 

”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?” 

Marjo Niemi: Kuuleminen

Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)

Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään

”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”

Jenni Rotonen

Ajatuksia

Löysin yllättäen sielunsisaren, Anna-Leena Härkösen. Luin hänen haastattelunsa Gloriasta ja kuuntelin hänen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjansa Loppuunkäsitelty. Äänikirjan lukija oli niin hyvä, että kuvittelin kuuntelevani Anna-Leenaa itseään. Olen aina samaistunut voimakkaammin itseäni vanhempiin ihmisiin ja kokenut, ettei todellinen ikäni vastaa psyykkistä ikääni. Anna-Leena on minua 23 vuotta vanhempi. Olisi jotakuinkin yllättävää, jos kokisin sielunsisaruutta itseäni nuorempaan ihmiseen. Yksi meitä erottava tekijä tosin lienee hengellisyys. Anna-Leena etsi lohtua sisarensa itsemurhaan myös uskonnosta. Tässä tekstissä lainaan Anna-Leenan sanoja, joihin samastun voimakkaasti.

Kestokykyni on haurastunut ja olen entistä herkempi ilkeilylle.

Olen yhä hengissä. Se on mielestäni merkittävä saavutus jokapäiväisten sairauksien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa eläessä. Varmaan ajattelet, että liioittelen sanoessani ”jokapäiväisten”, mutta en — valehteleminen ei kuulu tapoihini. Anna-Leenan sisarella oli ollut kaksi kertaa keskivaikea masennus, minulla on ollut vaikea masennus viimeiset 3 vuotta ja on ollut aiemminkin. Silti olen yhä täällä, hip-hip-hurraa. Yleensä lyhyistä normaaliolotilan keskeyttävistä hetkistä puhutaan ahdistus- tai paniikkikohtauksina, mutta koska elän ahdistuksen kourissa lähes kaiken hereilläoloaikani, normaaliolotilani keskeytyksiä ovat ne lyhyet lepohetket, kun pystyn hengittämään huomaamattani, rintaani ei purista enkä tiedosta kivuliasta suolistoni toimintaa. Yllätyn suuresti, jos en saa ensimmäistä sydänkohtausta tai vatsahaavaa alle 50-vuotiaana. Tällaisella stressin ja ahdistuksen määrällä on varmasti seurauksensa.

Joka vuosi talven kylmyyttä ja pimeyttä tuntuu minusta yhä mahdottomammalta sietää. En ymmärrä, miten vielä 15 vuotta sitten pystyin harrastamaan avantouintia. Joka talvi mietin, kuinka monta näitä on vielä jäljellä. Kesällä puolestaan mietin, kuinka lyhyt se onkaan ja kuinka vähän aikaa on enää talveen. Ääreisverenkiertoni on surkea ja vihaan jokatalvista käsien kuivumista. Kumpikaan ei ole ongelma muina vuodenaikoina. Sormeni viilenevät sisätiloissakin niin, että usein talvella ulos lähtemisen ajatus johtaa ajatukseen kylmistä sormista ja lopulta päädyn jäämään sisälle. Kesäisin en tahtoisi muualla ollakaan kuin ulkona, yöllä nukkumista lukuun ottamatta. Nautin siitä, kun kaikki lyhyet matkat voi kävellä ja pyöräillä. Liikunta on myös paljon parempi suolistolleni kuin autossa tai sohvalla istuminen. Talvipyöräily sen sijaan on hullua. Olen jo vakavasti alkanut harkita Etelä-Eurooppaan muuttamista talvikuukausiksi lapseni täysi-ikäistymisen jälkeen. Tätä kirjoittaessani tunnen huonoa omaatuntoa, koska joillakin muilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia. Huono ääreisverenkierto ja ikävä sää eivät ihan vedä vertoja esim. nälänhädästä kärsimiselle tai sotarikoksen uhriksi joutumiselle. 

En tavoittele pitkää ikää, koska en usko sopeutuvani minkään palvelutalon sääntöihin. Tosiolemukseni ydin on on kirkastunut: ei kova eikä pehmeä vaan erityisen herkkä.

10 kuukautta erikoissairaanhoidossa käytyäni täytin uudestaan hoidon alussa täyttämäni oirekyselyt. Tulos oli kokonaisuudessaan vielä huonompi kuin hoidon alussa, mikä terapeuttini arvion mukaan johtuu siitä, että olen yhä samassa työssä. Hän uskoo, että alan parantua päästyäni paremmin hyvinvointiani tukevaan työhön. Itse en enää tiedä, mihin uskoa. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tietokoneeni ruudulle ilmestyi kyselyn päätteeksi tällainen ohje:

Kun en tiedä, itkeäkö vai nauraa, päädyn vitutukseen. Mitä hyötyä on ollut tuosta yhteydenotosta ammattihenkilöön eli erikoissairaanhoidon terapeuttisista keskusteluista? Terapeutti on kehottanut minua puhumaan itselleni nätimmin ja olemaan itselleni armollinen. Sama kasetti soi joka tapaamisella, on kuin hän ei muistaisi, mitä puhuimme viime kerralla. Sehän nimenomaan on ongelman ydin, etten pysty armollisuuteen ja itsemyötätuntoon! Vaikka kuinka monta kertaa kehotetaan ja käsketään. Juuri siitä on kyse persoonallisuushäiriössäni, luulisi ammattilaisen tietävän. Olen käynyt jo tätä ennen 5 vuotta viikoittaisessa psykoterapiassa, joten olen ehkä mahdollisesti saattanut saada samat neuvot noin miljoona kertaa. Pitäisikö toiston tepsiä, en tiedä. Ehkä en vain tarpeeksi yritä parantua, ehkä minulla on asenneongelma. Sairauksista kärsiminen kun on niin helvetin mukavaa. 

Oirekyselyjeni tulokset nähtyään terapeuttini totesi, että muut saman pistemäärän saaneet potilaat eivät todellakaan käy töissä, lähinnä makaavat sängyssä. Mitä minun oli tarkoitus kommentista päätellä? Tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, lakata käymästä töissä, mennä sänkyyn makaamaan? Taputtaa itseäni olalle ja kehua, että olen parempi mielenterveyspotilas, kun sairauteni sattuu olemaan erilainen kuin joillakuilla muilla?

Epätodellisuuden tunne voimistuu taas. Ei niin hauska ihminen voi kuolla. Totta kai voi. Kuka tahansa voi kuolla. Ei voi. Ihminen, joka nauraa niin paljon, ei voi tappaa itseään. Ihminen, joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni ydinoire on juurikin se, etten kykene pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle ja siksi sängyssä yksin makaaminen on kutakuinkin viimeinen asia vaihtoehtojeni listalla. Minun on paettava, joka hetki. Paettava todellisuutta, jota on mahdoton sietää. Harhautettava mieltäni tekemällä koko ajan jotakin, kokemalla itseni hyödylliseksi ja tekemiseni merkityksellisiksi, että hengittämisessä olisi edes hitusen järkeä. Minun tekisi usein mieli vajota peiton alle makaamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi, mutta en kykene siihen. Ristiriita on tuskallinen. 

Seksihaluilla ja masennuksella on tapauksessani päin vastainen yhteys, kuin yleisesti tavataan olettaa. Seksi on niitä harvoja asioita, joista useimmiten kykenen nauttimaan — tilanteita, joissa pystyn elämään hetkessä ja itsetuntoni on hyvä. Terapeuttini mukaan olen vaikuttanut viime kuukausina vähemmän vihaiselta kuin viime vuoden alkupuolella. Hän viettää kanssani noin kaksi kertaa tunnin kuukaudessa. Itse en koe olevani vähemmän vihainen enkä usko läheisteni tai kollegojeni havainneen sellaista muutosta. Pohdin, luuleeko terapeuttini oikeasti mielipiteillään olevan jotakin merkitystä minulle? Hänen mielestään (hän on itse lihava) minulla ei esimerkiksi ole yhtään varaa laihtua. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen eli lääketieteellisestikin kyllä minulla on. Mielipideasioista on turha kiistellä, joten en ole jaksanut väittää hänelle vastaan. 

Minähän siis oikeasti ajattelen, että kaikilla laihoilla ja lihavilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Surkuhuvittaa, kun ihmiset, jotka ei tiedä syömishäiriöstäni, ihailevat kehoani. Uskon, että vain keskipainoisilla ihmisillä on terve suhde ruokaan ja liikuntaan. Tiedostan, ettei asia välttämättä näin ole, mutta en silti pääse eroon ajatuskuviostani. Tuntuu absurdilta, että pystyin hyväksymään 16 kiloa lihavamman kehoni ja jopa pitämään siitä vielä muutama vuosi sitten. Kun katson sen aikaisia valokuvia, en tunnista itseäni psyykkisesti. Tavoitteeni on olla jokaisen huoneen hoikin, tai ei tavoite vaan tarve. Kuulostaa lapselliselta, tiedän. Mutta ei se ole lapsellista, se on sairasta.

Sain yllätyksekseni myönteisen päätöksen työeläkeyhtiöstä syyskuussa. Ehkä se johtui siitä, että olin päässyt erikoissairaanhoitoon ja saanut persoonallisuushäiriödiagnoosin. Marraskuusta lähtien olen siis tehnyt 60% työaikaa osa-aikaisella, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja etsinyt työkokeilupaikkaa. Työeläkeyhtiö lupasi tukea työnantajaani taloudellisesti toisenlaisten, terveydentilaani soveltuvien työtehtävien järjestämiseksi minulle organisaation sisältä. Työnantajani ilmeisen motivaation puutteen takia työkokeilupaikkaa ei ole järjestynyt, joten sain tammikuussa työeläkeyhtiön kautta työuravalmentajan, joka auttaa minua löytämään työkokeilupaikan jostakin muusta organisaatiosta. Hain lähes vuoden ajan aktiivisesti uutta työpaikkaa avoimilta työmarkkinoilta, mutta jätin sen homman sikseen saatuani työeläkeyhtiön myönteisen päätöksen. Jos työkokeilupaikkaa ja sen myötä uutta työsuhdetta ei löytyisi mistään, niin työeläkeyhtiö voisi maksaa minulle kuntoutustukea uudelleen kouluttautumisesta korkeintaan 4 vuoden ajan. 

Ottaen huomioon, että edelleen töitä voi Suomesta löytää jopa pelkällä peruskoulutodistuksella, niin voisi kai olettaa, että niitä voisi löytää myös valtiotieteiden maisterin tutkinnolla ja yli 10 vuoden työkokemuksella vaativasta asiantuntija-, viranomais- ja vuorovaikutustyöstä — sairauksistani huolimatta. Työeläkeyhtiön mukaan kuntoutukseni tulee tähdätä terveydentilan kannalta soveltuvassa työssä jatkamiseen työkokeilun tai työhönvalmennuksen kautta ja kuntoutuksen tavoitteena tulee olla kokopäivätyö. Työeläkeyhtiössä uskotaan, että näillä toimenpiteillä eli muutaman kuukauden osa-aikaisuudella ja 3 kuukauden työkokeilulla sekä sitä mahdollisesti seuraavalla 3 kuukauden työhönvalmennuksella toisenlaisiin tehtäviin kykenen palaamaan kokoaikatyöhön. Se on myös oma toiveeni, mutta toiveen toteutuminen tuntuu erittäin kaukaiselta ottaen huomioon 20 vuoden pitkäaikaissairastamiseni. 

Viime kuukaudet olen ollut kolmipäiväisen työviikkoni puolivälissä yleensä jo ihan finito. Tunnen kehossani selvästi, jos olen nukkunut yhtenä yönä alle 8 tuntia. Jos olen nukkunut niin kahtena yönä peräkkäin, niin kasvojeni iho tuntuu niin raskaalta, että melkein sattuu. Tekisi vaan mieli peittää kasvoni märällä, lämpimällä pyyhkeellä ja vajota maan alle. Masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä ja syömishäiriöstä on ainakin periaatteessa mahdollista parantua, mutta persoonallisuushäiriö ja ärtyvän suolen oireyhtymä eivät ole parannettavissa olevia sairauksia — ainakaan nykyisen länsimaisen lääketieteen keinoin. 

Halvalla ei hyvää irtoa, se on vanha totuus. Mutta tämä yhteiskunta ei suvaitse hidasta rakennustyötä, hidasta toipumista, minkäänlaista tehottomuutta. 

Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Sietokykyni niiden suhteen on olematon, vaikka olen kuinka yrittänyt sitä harjoittaa ja kasvattaa. Maailma perustuu epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Miten siis voisin kestää maailmaa?

Lapsen saatuani olen viimeistään herännyt havaitsemaan, kuinka suuri huijaus onkaan illuusio aikuisuudesta kypsyytenä. Aikuiset toimivat ja käyttäytyvät toisiaan ja maailmaa kohtaan päin vastoin kuin opettavat lapsille. On aivan sekopäistä, että aikuiset odottavat lasten käyttäytyvän hyvin ja kohteliaasti, kun he eivät pysty siihen tai eivät halua toimia siten itsekään. Ihmiset ovat ennen kaikkea kaksinaismoralisteja. Varmaan minäkin, vaikka sentään edes yritän välttää sitä kuin ruttoa. Viime viikolla viisivuotias lapseni avasi uimahallin oven ja piteli sitä kohteliaasti auki nelihenkiselle perheelle (2 aikuista, 2 lasta) eikä perheenjäsenistä yksikään sanonut hänelle kiitosta. Tämä harmitti minua päiväkausia. Aikuiset kehottavat lapsia kohtelemaan eläimiä lempeästi mutta itse osallistuvat eläinten massakidutukseen ja massamurhaamiseen joka päivä. Aikuiset odottavat lapsilta empaattista ja asiallista käytöstä muita kohtaan mutta kiusaavat ja pahoinpitelevät toisiaan kodeissa, työpaikoilla ja somessa. 

Mitä on yleissivistys? Se on eri asioita riippuen sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta. Ihan niinkuin maalaisjärki. Eräs idiootti sanoi minulle, että hänen mielestään lastenkasvatuksessa paras ohjenuora on maalaisjärki. Mikä vitun maalaisjärki? 

Miksi aina päivitellään, että maailma on NYT niin sekaisin ja maailmassa on NYT niin suuria kriisejä? Onko ollut joskus aika ilman sotia, nälänhätää, väkivaltaa ja estettävissä olevia sairauksia? Ei. Minua suuresti järkyttää, että Anna-Leenan kirjasta Loppuunkäsitelty on kulunut jo yli 10 vuotta, mutta samoja keloja luupataan yhä. En todellakaan olisi teininä yhteiskuntaopin ja historian oppikirjoja lukiessani uskonut, että joudun realistisesti pelkäämään sotaa suhteellisen lyhyen ajan päästä. Nyt Suomen varusmiespalveluksessa puhutaan alokkaille avoimesti Venäjän uhasta, ei enää jostakin nimettömästä vihollisesta kuten vuosikymmeniä tehtiin. Onneksi lapseni isällä on lähisukua Etelä-Euroopassa ja olemme voineet jo sopia, että tarvittaessa muutamme sinne. Se ajatus vähän rauhoittaa.

Varmaan ihmiset jo 1600-luvulla ajattelivat, että onpa oudot ajat, kun oli ruttoa ja nälänhätää. Maailma ei ole koskaan ollut yhtä oksettava kuin nyt. Psykopaateilla on ikävä taipumus hakeutua valtionpäämiehiksi. Ihminen on todellakin ”moraalista kiinnostunut elukka”, niin kuin sisareni on kirjoittanut. Minäkään en kestä tätä maailmaa, miten sitten sinä, joka sairastit masennusta ja täytit pääsi kidutettujen ihmisten kertomuksilla? Luulin paatuneeni iän myötä, tulleeni kovemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. On käynyt päin vastoin. Jos ennen olin herkkä, nyt olen vielä herkempi. Äitiys on siihen osasyy, sinun kuolemasi, tämä maailma, joka rypee pahuudessa ja sairaudessa. Ei yhtään tietoa enää tänne, kiitos.

Nykyinen länsimaiden yksilökeskeinen menestymiskulttuuri syyllistää ihmisiä heidän luonnollisesta tarpeestaan saada apua ja tukea läheisiltään esimerkeiksi mielenterveytensä ja työkykynsä ylläpitämiseen. Miksi ihmisiltä odotetaan psyykkisesti omassa varassaan pärjäämistä, kun se ei ole luonnollista? Odotus on sairas, yhteiskunta on sairas. Tarvitsen toista ihmistä kannattelemaan ja tasapainottamaan itseäni. Vastavuoroisesti nautin siitä, että saan auttaa toista. Tarvitsevuus ei ole puute tai sairaus, se on tervettä ja luonnollista. Toisten auttaminen on tieteellisissä tutkimuksissakin todettu onnellisuuden edellytykseksi. En pääse tästä yksinäisyyden tunteesta varmaan koskaan. Olen jo 20 vuotta yrittänyt ja odottanut, valtaosan elämästäni. Sosiaalisissa tilanteissa usein totean mielessäni, että yksinäisyyden välttäminen taitaa edellyttää tyhjännauramista. Siihen en kykene, en ole koskaan kyennyt. Mieluummin poistun paikalta, kuin höpötän tyhjänpäiväisiä tai tekonauran hiljaisuuden välttämiseksi. Small talk on sietämätön keksintö. Menee ihan pata jumiin, kun joudun tilanteisiin, joissa minulta odotetaan sellaista.

Olen menettänyt tärkeitä ihmisiä siksi, että olen kyllästynyt olemaan se aktiivinen osapuoli. Joskus olen yrittänyt saada jonkun ihmisen takaisin, mutta toinen välirikko on ollut vielä pahempi. Isoja tilaisuuksia ja niihin liittyvää turhanpäiväistä small talkia välttelen viimeiseen asti.

Elämä on minulle kuin koulun suorittaminen. Suorituksia suoritusten perään — yksi jakso, yksi tentti, yksi todistus, yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi. Aina matkalla johonkin, ei koskaan perillä. Anna-Leena on ollut kolmesti naimisissa, ties kuinka monta kertaa parisuhteessa. Minä olen ollut parisuhteessa avioliittoni eli elämäni ensimmäisen parisuhteen jälkeen 5 kertaa. Nolottaa edes kutsua niin lyhyitä pyrähdyksiä parisuhteiksi, mutta siltä ne tuntuivat. Toisin sanoen olen eronnut yhteensä 6 kertaa. Se on tuskallisen paljon — kaikki odotukset, toiveet, haaveet, suunnitelmat. Kaikki edessä yhdessä hetkessä, kaikki paskana seuraavassa. Kenties ainoa asia, josta olen saanut varauksettomasti pelkkää myönteistä palautetta elämässäni, on seksi. Seksisuhteen päättyminen ei särje sydäntä niin kuin parisuhteen.

Uutta parisuhdetta en jaksa enää opetella. Kaikkea sitä, kun ensihuuma on ohi. Pikkuriidoistakaan en meinaa päästä yli. Sisäsyntyinen miellyttämisenhaluni on edelleen turhan vahva, mutta muiden leluksi en enää suostu. Henkinen ja fyysinen reviirini on jo aika hyvin miinoitettu. 

Yksi eniten parisuhteessa elämisestä kaipaamani asia on ihokosketus. Lapsen kosketus on maailman ihaninta, mutta se ei korvaa romanttista ja seksuaalista kosketusta kahden aikuisen, toisensa vapaasti valinneen ihmisen välillä. Lapsuudenperheessäni halattiin päivittäin ja olen aina halannut ystäviäni, joita vielä lukioiässä tapasin päivittäin. Sen jälkeen kosketus elämässäni on vähentynyt eksponentiaalisesti. Kosketus on ihmiseläimen perustarve ja sen puute on epäterve tilanne. Yksinäisyydessä pahinta on hyväksytyksi, rakastetuksi ja kosketetuksi tulemisen puute.

Tajusin jo varhain, että muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin omat tunteet. Ja koko ajan pitää olla varuillaan, mitä muut ajattelevat.

Tämän ajatusmallin eli alistamisen vastustaminen on muodostunut elämäntehtäväkseni. Ehkä juuri se johdatti minut sosiaalityön pariin. Olen sydämeltäni aktivisti, vaikken ole ikinä osallistunut mielenosoitukseen. Osoitan mieltäni jokapäiväisessä elämässäni. Katkeruus on aktivismin alalaji. On järjetöntä kuvitella, että voisin parantua pari tuntia kuukaudessa jonkun vieraan ihmisen kanssa juttelemalla, kun maailma ympärilläni on läpimätä eikä minulla edes ole syliä, johon paeta sitä.

Lopuksi ote romaanista Jinnit: 

Mitä se edes on, kuolema? Onko se niin kuin unta, mutta kestää vain kauemmin? Loputtomiin? Eikö koko elämän ajan muutenkin jatkuvasti kuolla, koska aamulla noustaan aina sängystä eri ihmisenä, päivä päivältä pelokkaampana, surullisempana, yhä vähempään uskovana? Voiko enää ikinä löytää takaisin siihen keveyteen, jota tunsi sisällään vaikkapa kymmenvuotiaana? Eikö? Missä se pieni lapsi sitten nyt on? Missä?

Soundtrack: Mä olen se tyttö by Milla Rumi

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Opetus

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.

Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus.

Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi.
Se jota ruokit, vastasi vanhus.

Itkeminen

En itkenyt neljään vuoteen. Jouduttuani toista kertaa psykiatriseen sairaalaan 2013 jokin pato murtui ja itkin silmät päästäni. Tuntui äärimmäisen ahdistavalta, että minua itketti harva se päivä, mutta kyyneliä ei vaan tullut. Itkun tilalla oli viha, möykky. Viha elämää ja maailmaa kohtaan. Johonkin se oli pakko purkaa, purin sen itseeni. Kun kykenin taas itkemään, en enää kokenut tarvetta viillellä itseäni. Itku helpottaa paljon enemmän. 

Nykyään itken lähinnä silloin, kun loukkaannun tai pelkään menettäväni jotain. Kun jokin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai kun koen epäonnistuneeni. Viimeksi itkin, kun minusta tuntui, ettei puolisoni kunnioittanut tunteitani. Sitä ennen itkin matkalla Australiasta kotiin, kun ajattelin, etten välttämättä enää koskaan tapaa australialaisia ystäviäni. He ovat noin 75-vuotiaita ja toinen fyysisesti melko huonossa kunnossa.

Itkemistä helpottaa toisen läheisyys. Yksin ollessani kyyneleet tuntuvat paljon raskaammilta ja tunne paljon epätoivoisemmalta. Puolisoni on tosi hyvä lohduttamaan. Minua tukee tieto siitä, että hän ei ole koskaan ollut valmis luovuttamaan, niin kuin minä olen ollut. Ja hän on sentään elänyt 17 vuotta enemmän kuin minä. Siihen mahtuu jo monta vastoinkäymistä.

Itsemurhayritysteni jälkeen minussa on vahvistunut ajatus, että haluan kuolla onnellisena. Toisin kuin olisin kuollut, jos olisin yrityksissäni onnistunut. Hämmennyn ja ehkä myös vähän pelästyn, kun onnellisimmissa hetkissä huomaan nykyään ajattelevani, että nyt olisi hyvä kuolla. Se ei ole itsemurha-ajatus, koska en ajattele aiheuttavani kuolemaa itse enkä toivo kuolemaa. Toivon vain, että sitten kun joskus toivottavasti vasta tosi vanhana kuolen, olen onnellinen.