Ulkopuolisuus

”Ainoa syy, miksi useimmat eivät tiedä paljonkaan, on se, että he eivät välitä tietää. He ovat välinpitämättömiä. Välinpitämättömyys tiedosta on oudoin ja typerryttävin ihmisen ominaisuus.”

Stephen Fry 

Työelämän ulkopuolella oleminen pitkäaikaisesti on syventänyt masennustani ja yksinäisyyttäni. Tuntuu yhä vaikeammalta kuvitella itseni työelämään, vaikka haluaisin käydä töissä ja tehdä muutakin merkityksellistä kuin olla äiti. Haluaisin kuulua työyhteisöön. Kun sivusta seuraa ja lehdistä lukee juttuja siitä, miten sairas työkulttuuri nykyään monin paikoin on, en kuitenkaan voi olla pelkäämättä sinne palaamista.

”Te haluatte kenties tarjota ihmisille rauhallisen retriitin, jotta heidän voimansa riittäisivät jatkossakin ja he pystyisivät antamaan työssään yli voimavarojen, kuluttamaan yli kestokyvyn ja kestämään hirveitä parisuhteitaan, vapaata kasvatuslinjaansa, kantamaan liikaa kaikkea? Ajatus hengähdyksestä on kaunis, mutta oletko ollenkaan miettinyt, että joskus on hyvä antaa ihmisen ajaa päin seinää oikein urakalla ja huomata, etä suuntaa olisi muutettava?”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Emilia Laatikainen kuvaa omaelämäkerrallisessa sarjakuvakirjassaan Ei ois susta uskonu, kuinka päihderiippuvainen turruttaa ja neutraloi tunteensa päihteillä ja kuinka sairaudesta toipuminen edellyttää sitä, että päihteen käytön lopettamisen myötä ihminen kohtaa tunteensa sellaisinaan. En tiedä, tarjotaanko päihderiippuvaisille sitten mitään psyykenlääkkeitä — ainakin päihdekuntoutuksessa usein jaetaan potilaille jotain lääkkeitä, mitä lie — mutta kovin päinvastaiselta kuulostaa siis päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien hoitologiikka. Siitä huolimatta, että päihderiippuvuuskin mielen sairaus, mielen ja kehon niin kuin esimerkiksi syömishäiriö. Minulle on määrätty vuosikymmenestä toiseen mielialalääkitys, joka nimenomaan turruttaa tunteitani ja siten pitää minut edes jotenkin toimintakykyisenä, kun taas ilman kyseistä lääkitystä tunteeni todistetusti moninkertaistuvat voimakkuudeltaan ja joutuisin kohtaamaan ne sellaisinaan. Kukaan psykiatrian ammattilainen ei ole koskaan ehdottanut minulle, että lopettaisin lääkityksen. Epäloogista. Keskeytin lääkityksen kerran ihan omasta aloitteestani enkä uskalla tehdä samaa toiste, vaikka ystäväni kyllä suositteli juuri kohtaamaan surun silmästä silmään sen sijaan, että annan sen muuttua vihaksi. Hänelle surun sureminen oli ainoa keino selvitä, elää ilman katkeruutta.

Laatikainen myös kirjoittaa sen, mitä olen pohtinut vuodesta toiseen puhuttuani lukuisten eri terapeuttien ja muiden ammattilaisten kanssa yhteensä ainakin 8 vuoden ajan: 

Mutta kun se puhuminen ei auta mitään. Puhun avoimesti kaikesta, mutta mitä hittoa sen jälkeen? Mitä pitäis tapahtua? Puhun, puhun ja puhun, mutta se ei helpota. Se ei auta mitään. En tiiä, mitä teen niillä asioilla tai tunteilla! Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie eteenpäin. Mitä mä teen kaikille mun tunteille?

Minua on aina kehuttu siitä, miten osaan kuvailla ja analysoida asioita, tilanteita, ajatuksia ja tunteita. Mitään hyötyä siitä ei kuitenkaan näytä olleen. Tai no ehkä se, että olen yhä elossa. Viimeisimmässä terapiassani terapeutti vain totesi, että ”ai sä ajattelet silleen, no sehän selittää sun kokemuksen”. Ei terapia saanut minua mitenkään muuttamaan ajatteluani. 

Lisäksi Laatikainen kuvaa, että hänestä ei tullut kokemustensa myötä ujoa vaan äärimmäisen varautunut. Juuri näin minäkin kuvailisin itseäni. En ole koskaan ollut ujo ja rohkeaksihan ihmiset minua yleensä kuvailevat, mutta elämän vastoinkäymisten myötä olen muuttunut varautuneeksi. Varautuneisuus saattaa joskus näyttää ujoudelta. Toisaalta se liittyy myös huonoon itsetuntoon. Pystyn helposti ja nopeasti ottamaan itsevarman roolin, maskaamaan olevani vaikka kuinka bitch ja boss, mikä välillä yllättää itsenikin. Yli-itsevarma käytös tosin saattaa varmaan herättää epäilyn esittämisestä — onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi kovisroolia esittävillä kiusaajilla on pohjimmiltaan varsin heikko itsetunto. Ihmisiä kannustetaan löytämään syitä pahoinvointiinsa olosuhteistaan, ihmissuhdekokemuksistaan ja yhteiskunnallisista rakenteista sen sijaan, että syyttäisi itseään kaikesta, koska kaikki ei ole itsestä kiinni. Kuitenkin samaan aikaan paheksutaan sitä, jos syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita ja vaaditaan ottamaan vastuu omasta tarinastaan. Hieman on hankalaa löytää kultainen keskitie näiden välistä.

Kysyin itseltäni tässä yhtenä päivänä: Muistatko, kun vielä parikymppisenä useat ystäväsi kehottivat soittamaan milloin vaan, jos koet olosi yksinäiseksi tai haluat seuraa? Miksei kukaan ole sanonut niin enää yli kymmeneen vuoteen? Eikö minun enää haluta tekevän niin, vai oletetaanko, että kun en tarttunut tarjoukseen silloin, niin en tule tarttumaan jatkossakaan? Jos minun ei haluta tekevän niin, johtuuko se minusta vai ystävieni elämäntilanteista?

Tunnen vihaa, kun ihmiset eivät reagoi Whatsapp-viesteihini mitenkään. Ymmärrän, ettei viesteihin pysty aina reagoimaan heti, mutta mielestäni jonkinlaisen vastauksen voi ihan kohtuudella odottaa saavansa parin vuorokauden kuluessa. Lukuun ottamatta niitä paria ystävää, jotka ovat pahoitelleet viivästyksiä mutta luvanneet vastata aina, niin että olen voinut luottaa siihen. Monilta en saa mitään reaktiota tai vastausta lainkaan, vaikka viesti on luettu. En tiedä, ärsyttääkö minua vähemmän vai enemmän ne, jotka eivät halua muiden näkevän, ovatko lukeneet viestin vai ei. Olen yrittänyt olla välittämättä ja vetämättä siitä johtopäätöksiä, mutta en vaan pääse tunteistani ja ajatuksistani yli enkä ympäri. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos ystäväsi ei reagoisi mitenkään, kun olet kirjoittanut hänelle, että sinulla menee tosi huonosti? Olen odottanut jo kaksi kokonaista viikkoa. 

Miksi kirjallinen vuorovaikutus eroaa niin paljon kasvokkaisesta? Eihän kukaan kasvokkaisessakaan vuorovaikutuksessa olisi kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen juuri sanoi? Miksi se on niin tavallista viestittelyssä? Siitä tulee valtavan yksinäinen, tyhmä ja arvoton olo: Eivät viestini ole edes reagoimisen saati kommentoimisen arvoisia tai ne ovat niin tyhmiä tai epämieluisia, että ne halutaan jättää lojumaan omaan paskaansa, mitättömyyteensä. Kun viestiin ei reagoida ryhmächatissä, se herättää ekstrahäpeää. Noin tuhat kertaa viikossa mieleni tekisi poistaa koko Whatsapp-sovellus tai heittää koko kännykkä roskiin. Se, että jotkut harvat ystäväni reagoivat jokaiseen viestiini kohtuullisessa ajassa, tuntuu vastapainoksi erityisen hyvältä ja saa minut päättelemään, että ehkä he ihan oikeasti välittävät minusta ja ovat kiinnostuneita ajatuksistani. Silloin harvoin, kun tapaan elämäni ihmisiä kasvokkain, yllätyn joka kerta, kuinka he sittenkään eivät vaikuta halveksivan ja vihaavan minua. Veljenikin halasi minua käsittämättömän rakastavasti siihen nähden, mitä luulen hänen minusta ajattelevan ja minua kohtaan tuntevan. Tajuaakohan kukaan ystävistäni, miten paljon ajattelen tätä kaikkea? Ajatteleeko kukaan muu?

”Vaikka kaikesta kivusta jää lopulta vain pieni jälki lihaan, mieleen nämä toistuvat ruhjonnat alkavat muodostaa arpikudosta, joka ei koskaan poistu.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Onko ihan tavallista kokea eläneensä näin monissa kokemusmaailmoissa lyhyen elämänsä aikana? Olen kai ollut koko ajan sama henkilö, yksilö ja persoona mutta koen eläneeni jo monta elämää. Välillä mieleeni nousee muistoja niin sanotuista aiemmista elämistä ja minun on vaikeaa uskoa ja käsittää, että olen sama henkilö kuin se, joka muistoissani esiintyy. Tästä herää kysymys, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa ja tuntuuko tämäkin hetki joskus epätodellisen kaukaiselta ja kuin eri henkilön elämältä.

Kokemus erillisistä todellisuuksista ei edes aina edellytä eri elämänvaihetta, vaan hyvän seksin jälkeen tunnen olevani hetken ihan eri ihminen eri elämässä. Oloni on itsevarma, näytän mielestäni hyvältä, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Lapseni kanssa olemisen lisäksi elämä on tuntunut viime aikoina elämisen arvoiselta vain noina hetkinä. En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut mieluummin masturboivat kuin näkevät vaivaa tavatakseen jonkun seksin merkeissä. Paljon mieluummin laittaudun ja matkustan, käytän kymmenkertaisesti aikaa jonkun tapaamiseen kuin masturboin. Sooloseksistä saamani nautinto on voimakkuudeltaan ja kestoltaan korkeintaan 10% siitä, mitä se voi olla toisen ihmisen kanssa. Minulta on myös kysytty useita kertoja, miksen alkaisi tehdä seksityötä, kun nautin seksistä, olen siinä monen mielestä hyvä, se on Suomessa laillista ja siitä voisi saada paljon rahaa. En ala.

Toisinaan minut valtaa aivan loputtoman syvä väsymys kesken päivän, vaikken ole tehnyt mitään ihmeellistä ja olen nukkunut kohtuullisen hyvin. Sellainen, että esimerkiksi omenan kuoriminen tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta ja pelkästään sen ajatteleminen uuvuttaa. Suolistovaivat liittyvät väsymykseen aina. Tuntuu todella raskaalta pettyä itseensä lähes päivittäin siinä, miten suuri kuilu on todellisuuden ja sen välillä, millaista seuraa haluaisin olla lapselleni. Ja sitten joku ehdottaa, että hakisin töihin päiväkotiin. Mitenköhän siitä suoriutuisin, en uskalla edes ajatella. Tulen todellakin yllättymään, jos lapseni ei sairastu koskaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön tai johonkin muuhun vastaavaan vietettyään lapsuutensa minun kanssani. Hieman alkoi jo hirvittää, kun varhaiskasvatuksen opettaja kertoi lapseni olevan tehtävissä monin verroin huolellisempi ja perusteellisempi kuin ikätoverinsa ja totesi hänessä olevan ”perfektionistisia piirteitä”. Kuusivuotiaana!?! Perfektionistigeenit ja perfektionistiäiti tuskin johtavat ainakaan huolettomuuteen ja suurpiirteisyyteen. Toki tiedostan, että lapsestani voi periaatteessa tulla ihan minun vastakohtani ja onhan hänen isänsä monin tavoin juuri sitä. Siinäpä vasta kriisin aihe, en osaa kuvitellakaan. 

Luin ahmien myös Leea Lakan väitöskirjaan perustuvan tietokirjan Kapina pulpetissa, ja oivoi miten se saikaan minut itse asiansa lomassa palaamaan ulkopuolisuuden tunteeni alkulähteille yläasteelle. En vieläkään pysty ymmärtämään takarivin tyyppejä ja keskiverto-oppilaaseenkin koen vaikeuksia samastua. Miksei joku ole kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja halua suoriutua parhain mahdollisin arvosanoin?   

”Tarkoitan vain tätä valtavirran loisketta ja koskenlaskua siinä, kuin pieni irtokynsi olen viuhtonut alas tätä perkeleen saatanan ränniä, vai olisiko kelkkamäki parempi kuva tälle liukkaudelle, laskulle syntymästä kuolemaan, vauhdikkaan liu’un aikana ihmisestä höylätään kaikki unelmat ja raha mitkä irti saadaan ja sitten sitä lumpsahdetaan johonkin jätteidenkäsittelylaitokseen… oih.”

Marjo Niemi: Kuuleminen

Miten tästä syöksykierteestä pääsee pois? Miten nämä rattaat saa pysähtymään? Miten tästä liimapaperista pääsee irti? Elämässä pitäisi aikuisena ilmeisesti vaan pärjätä yksin eikä yksilön pitäisi tarvita kumppania ollakseen onnellinen ihan vaan itsensä kanssa. En pärjää, en ole.

Tiedän vallan hyvin, ettei näistä asioista kuulu puhua ääneen tai kirjoittaa avoimesti, mutta juuri siksi teen niin. En ole koskaan ymmärtänyt teeskentelyn ja teennäisyyden tarvetta, sen verran autistia minussa on. Ahmin Ylen uuden ihanan dokumenttisarjan Kun saa rakastaa ja hetkellisesti pystyin pitkästä aikaa hetkellisesti näkemään valoisamman tulevaisuuden. Mutta en pysty mitenkään käsittämään, miten joku ei 80 ikävuoteen ja vuoteen 2024 mennessä ole kyennyt paljastamaan seksuaalista suuntautumistaan sisaruksilleen. Kaikissa suvuissa lienee erakkoja, joiden suuntautumista kukin pienessä mielessään spekuloi, minunkin suvussani. Miksei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en ole koskaan voinut käsittää. Eikö asioista voitaisi puhua avoimesti ja suoraan sen sijaan, että maksetaan ulkopuoliselle terapeutille niiden kuuntelusta ja spekuloidaan hänen kanssaan, mitä muut niistä ajattelevat? 

”Jos asia kuitenkin on olemassa, tuleeko siitä sen vaarallisempi, jos sen lausuu ääneen turvallisessa ympäristössä? Normalisoituuko hirviö? Vai alkaako sitä elossa pitävä pimeys haihtua ja sen mukana se menettää voimiaan?” 

Marjo Niemi: Kuuleminen

Lukusuosituksia: Vahva (Eevi Sjöholm) ja Väsyneet naiset (Hanne Kettunen)

Podcast-suositus: Vegaaneista tykkään

”Mä oon itse lapseton ihminen ja mä mietin välillä, että miten hullua on, että kaikki ihmiset joilla on lapsia, ei ole jo jossain barrikadeilla, koska tässä puhutaan heidän lastensa, heidän kalleimpiensa tulevaisuudesta. Mä toivoisin, että jokainen ihminen tekisi Sitran Elämäntapatestin edes joskus, koska mun omalla kohdalla sillä on ollut todella iso vaikutus mun toimintaan.”

Jenni Rotonen

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

Syksy

Kesä tuli ja meni. Jos mahdollista, niin minusta tuntuu, että nopeammin kuin koskaan. Saatuani lääkereseptin (Librax) suolistosairauteeni toukokuussa ja vatsaoireiluni vähennyttyä sen myötä jaksoin töissä ja voin pitkästä aikaa hyvin kesä-heinäkuun. Elokuun olin lomalla ja se sujui pääosin tosi kivasti. Ensimmäisen viikon töissä loman jälkeen jaksoin ja viihdyin hyvin, toisenkin vielä ihan hyvin. Sitten huomasin, kuinka työt taas alkoivat kertyä ja alkoi tuntua siltä, että kaikki karkaa käsistä, en millään pysy perässä. Työntekijöiden vaihtuvuus kuormittaa ja harmittaa minua valtavasti, vaikka sinänsä on tietysti kiinnostavaa tutustua uusiin ihmisiin. Vatsavaivani ovat lisääntyneet parin viime viikon ajan ja ensi viikolla minun on selvittävä kokonaan ilman lääkettä. Ensimmäisen taukoviikon pidin heinäkuussa ja maanantaista keskiviikkoon voin vielä hyvin, mutta torstaista sunnuntaihin olin tuskissa. Oireet palasivat yhtä pahoina, kuin mitä ne olivat vielä keväällä. Se tietysti auttoi kestämään ne, että tiesin saavani lääkettä taas maanantaina. Taukoviikko on kuitenkin pidettävä, koska Librax on bentsodiatsepiini ja aiheuttaa voimakasta riippuvuutta.

Kun huomasin maahan ilmestyneen yhtäkkiä kasoittain kuivia lehtiä, tunsin syvän synkkyyden aallon pyyhkäisevän ylitseni. Se oli ensimmäinen ja niitä riittänee pitkälle kevääseen asti. Ajatus syksyn ja talven pimeydestä ja kylmyydestä on niin raskas ja vastenmielinen, että en oikein kykene edes käsittelemään sitä. Yritän vaan olla ajattelematta asiaa, koska en ainakaan toistaiseksi ole pystynyt muuttamaan ajatteluani siitä positiiviseksi. Samoin lähenee joulu, johon liittyen en koe mitään muuta iloista, kuin sen että saan taas keksiä, ostella ja antaa lahjoja. Annanhan niitä pitkin vuotta mutta jouluna se on jotenkin hyväksyttävämpää. Toisinaan koen lahjovani läheisiäni pysymään rinnallani siten, että annan heille lahjoja. Koska kuten olen aiemmin kirjoittanut, minun on usein helvetin vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi olla kaverini saati puolisoni. Taas syntymäpäiväjuhlieni yhteydessä sisäinen kriitikkoni vakuutti minulle, että yli puolet kutsutuista ei osallistunut juhliin, koska eivät tykkää minusta. Toki kaikki perustelivat minulle, miksi eivät pystyneet tulemaan, ja on täysin ymmärrettävää, että ihmisillä on päällekkäista ohjelmaa. Kun juhliin sitten tuli alle puolet kutsutuista, päällimmäisenä ajattelin, että tässäkö ovat kaikki, jotka minusta oikeasti välittävät. Ja vieläpä että ehkä hekin tulivat vain siksi, ettei heillä ollut parempaakaan tekemistä juuri kyseiselle illalle. Hyvä ruoka, parempi mieli - siihen tyyliin.

Tuntuu, että putoan taas. Syyskuun ensimmäisellä viikolla psykiatrin vastaanotolla masennustestieni tulos oli ensimmäistä kertaa vuoteen vain lievän ja keskivaikean masennuksen rajalla, keskivaikean puolella. No, nyt pari viikkoa myöhemmin vastaisin kysymyksiin taas ihan eri tavalla. Instagramin mielenterveys- ja kehopositiivisuusliike on auttanut minua muutaman kuukauden ajan positiivisen ajattelun kasvattamisessa ja kriittisen minän vaientamisessa. Toisaalta olen alkanut miettiä, että vaikka seuraamani tilit ovat nimenomaan toiveikkaita ja kannustavia, niin ylläpitääkö niiden seuraaminen sairaan ihmisen identiteettiä minussa. En tiedä.

Kävin puolisoni kanssa kesällä Pariisissa. Eiffel-tornin juurella aloin yhtäkkiä itkeä niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Se johtui siitä, että mieleeni palasivat ne kaikki tunteet ja ajatukset, joita kävin läpi silloin, kun viimeksi olin samassa paikassa syksyllä 2008. Lähes sama reaktio iski teatterissa, kun törmäsin väliajalla entiseen lähiesimieheeni työpaikasta, jossa olin töissä välivuoteni 2010. Ensin punastuin aivan hillittömästi, kun tajusin, kuinka paljon olen lihonut siitä, kun hän viimeksi minut näki. Karkasin tilanteesta nopeasti, vaikka hän selvästi olisi halunnut jutella pidempään. Loppuillan olin todella masentunut, mikä johtui mielestäni jälleen siitä, että sen tyypin näkeminen palautti mieleeni kaiken sen ahdistuksen ja muun, mitä niihin aikoihin koin ja viimeisimmän - toivottavasti viimeisen - itsemurhayritykseni.

Olen nyt käynyt omakustanteisessa psykoterapiassa noin 12 kertaa ja jo muutaman kerran jälkeen alkoi tuntua, ettei kyseisen terapeutin työskentelytapa sovi tarpeisiini. Hän on mukava ja osaa varmasti teoriat, mutta tarvitsen terapeutin, jonka kanssa voi vapaasti puhua siitä, mitä on tapahtunut viime tapaamisen jälkeen, mitä tunteita ja ajatuksia olen käynyt läpi. Nykyinen terapeuttini on hyvin tehtäväkeskeinen ja on monesti tapaamisen lopuksi todennut, että oli "suunnitellut, että tehdään näitä tehtäviä tällä kertaa, mutta ehtiihän ne ensi kerralla." Hän suositteli minulle heti ensimmäisellä tapaamisella hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (HOT) perehdyttävää Onnellisuusansa-kirjaa, jossa on tehtäviä ja ajatuksia, joita hän sitten toistaa terapiakäynneilläni. Minusta on aivan turhaa maksaa 80€ siitä, että teen hänen vastaanotollaan samoja harjoituksia, joita olen tehnyt kotona ja kuuntelen hänen kertomanaan samoja asioita, jotka juuri olen lukenut kirjasta. Sanoin tämän hänelle, kun viime viikolla kerroin päätöksestäni vaihtaa terapeuttia. En myöskään tunne oloani kotoisaksi hänen vastaanotollaan. En saa sellaista vaikutelmaa, että hän oikeasti olisi kiinnostunut ja välittäisi siitä, mitä minulle kuuluu. Tottakai terapia on vain hänen työtään, mutta kyllä minä sosiaalityöntekijänä mielestäni paremmin onnistun antamaan asiakastapaamisissa vaikutelman siitä, että ihan oikeasti välitän ja olen kiinnostunut. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä olenkin. Kun viime talvena etsin terapeuttia, ajattelin, että miespuolinen terapeutti voisi olla vaihteeksi hyvä idea. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että puhuisin paljon luontevammin naiselle. Vielä pisteenä i:n päälle minua on alusta asti vaivannut valtavasti se, että nykyiselle terapeutilleni pitää maksaa joka käynti käynnin päätteeksi. Se oikein korostaa sitä, että olen vain maksava asiakas. Ihan kuin kampaajalla kävisi. Edellinen terapeuttini (2009-2013) antoi aina laskun muutaman kerran jälkeen ja sain maksaa sen rauhassa kotona verkkopankissa. Tapaan nykyisen terapeuttini enää kaksi kertaa, joten uutta pitäisi alkaa etsiä. Reilun vuoden kuluttua 2018 alusta lähtien saan onneksi vihdoin uudestaan Kelan taloudellista tukea terapiaan.

Millään en vaan näytä pystyvän nauttimaan matkasta, vaan mieleni jatkaa sitten kun -ajattelua. Sitten kun minulla on paljon rahaa, sitten kun sairauteni eivät enää oireile. Luultavasti kumpikaan noista ei koskaan toteudu. Suomen syksystä ja talvesta en ainakaan pääse eroon muuta kuin muuttamalla ulkomaille, ja se ei muista syistä ole suunnitelmissani. Jos minua haluaa ärsyttää, niin kannattaa sanoa pirtsakasti: "mutta syksyllähän on niin kaunista kun on ruska ja talvella on ihana polttaa kynttilöitä ja juoda kaakaota." Kiitos informaatiosta! Tekisi mieli panna pussi päähän, ettei muiden tarvitsisi kärsiä mielialastani. Eilenkin huomasin, miten anoppinikin huomasi taas, että en saa edes yhtä hymyä muodostettua, mutta ei hän kehdannut tai halunnut kysyä siitä.

Ajankäyttö

Hain pari viikkoa sitten kaikki 14 päiväkirjaani varastosta vanhempieni luota. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteikäisestä lähtien ja että kaikki päiväkirjani ovat tallessa. Mikä aarreaitta! Varsinkin, kun en tosiaan muista paljonkaan yksittäisiä asioita ja tilanteita elämästäni ennen yläastetta. Kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa, mutta saman asian on ajanut nyt vuoden verran tämä blogi. En ole vielä saanut aikaiseksi lukea päiväkirjojani, koska haluaisin tehdä sen kokonainen kirja kerrallaan rauhassa, kiireettä ja keskeytyksettä. Rauhassa syventyen ja eläytyen niihin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet minulle joskus ajankohtaisia, voimakkaita ja tärkeitä. Osa on varmasti sitä edelleen. Hmm, milloinkohan sellainen pitkä, rauhallinen hetki olisi tarjolla..?

Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.

Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.

Muisti ja muistot

Haluaisin muistaa kaiken yksityiskohtaisesti, kuin videona. En ymmärrä alkuunkaan, miksi jotkut kasvot, nimet, tilanteet ja tapahtumat unohtuvat ja jotkut muistan tarkkaan. Monista tilanteista muistan vain omat tunteeni tai aistimani tunnelman. Haluaisin muistaa paljon enemmän lapsuudestani. Ajasta ennen 13 ikävuotta muistan todella vähän: vaikka kuinka pinnistän, en esimerkiksi nyt saa mieleeni yhtään muistoa ajalta ennen yläastetta. Sitä paitsi monia muistoja on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa alkuperäisiksi, koska ne voivatkin olla sekoitus näkemiäni valokuvia ja kuulemiani kertomuksia. Toki tiedän paljonkin asioita, mitä nuorempana tein ja mitä tapahtui, mutta en pysty näkemään tapahtumia mielessäni. Perheelläni ei ollut videokameraa enkä tiedä päätyneeni kenenkään muunkaan kotivideoille.

Aina näin keväisin minulle tulee elävästi mieleen rakas muisto 8. luokan keväästä, kun olin parhaan ystäväni kanssa Kansallisteatterissa tutustumassa työelämään (TET) ja kävelimme ympäri Helsingin keskustaa viemässä Kansallisteatterin ohjelmistoesitteitä eri paikkoihin, kuten Bio Rexin aulaan ja Pohjoisesplanadin turisti-infoon. Vaikka moni kevät on varmaan sen jälkeenkin ollut lämmin ja aurinkoinen, niin minkään muun kevään aurinko ja lämpö ei ole jäänyt mieleeni yhtä hyvin. Kuljimme ulkona lyhythihaisissa paidoissa riemuissamme säästä, onnistuneesta työhöntutustumispaikan valinnasta ja yhdessäolosta. Muistaakseni silloin oli vasta huhtikuu. Se oli yksiselitteisesti varsinaisen lapsuuteni viimeinen kevät, viimeinen naurun ja huolettomuuden kevät.