Ystävyys, parisuhde ja oma itse

Jotkut kuvailevat ystäväpiiriään toiseksi perheekseen. En ole koskaan kokenut niin. Minua on aina harmittanut, ettei kukaan ole koskaan pyytänyt minua mukaan kaverimatkoille mökille tai ulkomaille. Tietääkseni kaikki kaverini ja ystäväni ovat olleet muiden kavereidensa kanssa reissussa. Se kertoo paljon minusta. Olen kontrollifriikki synkistelijä, jota ei kannata ottaa vaivoikseen, kun tarkoituksena on pitää hauskaa ja ottaa rennosti. Tuntuu, että kaikilla muilla on hauskoja yhteisiä muistoja. Kerran olin kaveriporukalla Provinssissa 18-vuotiaana ja voinen sanoa, että muilla olisi ollut hauskempaa ilman minua. Minusta siellä oli lähinnä ahdistavaa ja epämukavaa. Eniten nautin pienissä kokoonpanoissa ja kahdenkeskisissä tapaamisissa, mutta se johtunee osittain siitä, etten ole tottunut viettämään aikaa porukassa. Haaveilen siitä, että joku pyytäisi minua mukaan kaverireissuun.

Haaveilen myös siitä, että minulla olisi edelleen paras ystävä. Niin läheinen kuin lapsuudessa ja vielä lukioikäisenä. Onhan joillain sellainen vielä aikuisenakin ja perheellisenä. Nuorempana omistauduttiin yhdelle tai korkeintaan muutamalle ystävälle, mutta aikuisten ystävyydet tuntuvat jakautuvan useamman kesken eikä kenenkään kanssa olla niin läheisiä, että voitaisiin luontevasti soitella tai viestitellä niitä näitä. Aikuisena väliin ilmestyy jokin ihme muuri. Niin ainakin minulle on käynyt. Kaikilla on niin paljon harrastuksia ja töitä ja kavereita ja kaiken maailman murheita. Mielestäni ystävyyssuhteiden ei tarvitsisi juurikaan muuttua parisuhteen takia, mutta niinkin tuntuu helposti käyvän.

Olen usein miettinyt, mikä on oma itse. Mistä tiedän itsekään, milloin olen oma itseni, mitä se tarkoittaa? Toisaalta koen olevani oma itseni iloisena ja puuhakkaana, määrätietoisena ja ahkerana, avuliaana ja puheliaana. Toisaalta silloin, kun haluan vetäytyä kotiin, en jaksa puhua enkä halua nähdä ketään tai korkeintaan puolisoni enkä kykene näkemään tulevaisuutta. Faktahan on se, että kaikki ihmiset ovat erilaisia eri ihmisten seurassa ja eri mielentiloissa saati eri voinnissa. Tietysti silloin, jos joudun esittämään pirteää ja puuhakasta, kun oikeasti olen masentunut ja haluaisin vetäytyä nukkumaan keskellä päivää, oma itseni on noista jälkimmäinen. Mutta voidaanko sanoa, että tämänhetkinen ahdistunut, uupunut, masentunut minä ei ole oma itseni? Viitataanko termillä oma itse persoonan parhaisiin puoliin eli myönteisimpään ilmenemismuotoon? Siihen, millainen ihminen on voidessaan hyvin, onnellisena. En tässä nyt mieti mitään sivistyssanakirjan määritelmää, vaan sitä miten ihmiset käytännössä termiä käyttävät ja tulkitsevat.

Edelliseen liittyen olen parisuhteeseen ja viime aikoina myös kaverisuhteisiin liittyen miettinyt, missä määrin ja missä asioissa on tervettä ja kannattavaa muuttua ja missä ei. Kaikkialla puhutaan siitä, että parisuhteen eteen on työskenneltävä ja on oltava valmis muuttamaan toiminta- ja ajattelutapojaan parisuhteen hyväksi. Jos jokin toimintatapani ärsyttää toista, niin pitäisikö minun muuttaa sitä vai onko se alistumista ja oman itsen kadottamista? Kuinka pitkälle omasta itsestä on syytä pitää kiinni? Olen myös ihmetellyt, miksei ystävyyssuhteiden eteen työskentelemisestä koskaan puhuta. Kukaan ei varmasti toivo ystävyyksiensä päättyvän eroon, mutta en itse ainakaan ole käynyt ystävieni kanssa sen tyyppisiä keskusteluja kuin mitä puolisoni kanssa parisuhteesta. Ehkä se johtuu juurikin siitä, ettei minulla ole niin läheisiä ystäviä, että siihen olisi tarvetta.

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.