Koe

Jos nyt kirjoitan sen tähän eli puolijulkisesti, niin ehkä vihdoin saan sen myös toteutettua. En kehtaa pyörtää julkaistua suunnitelmaa.

Huhtikuussa selvitän käytännössä paljonko minulla menee rahaa, jos en käy lainkaan ravintoloissa, kahviloissa, teatterissa, keikoilla, leffoissa tms. enkä osta vaatteita, asusteita, kenkiä, meikkejä tms. Tulee olemaan ankeaa ja vaatimaan vitusti itsekuria, mutta kai siitä tulee jälkikäteen hyvä fiilis. Onnistumisesta, mielitekojen vastustamisesta. Saanko mitään säästöön ja jos, niin kuinka paljon? Kaiken järjen mukaan saan.

Lähes poikkeuksetta olen tähänkin asti syönyt ravintoloissa ja ostanut vaatteita tms. puoleen hintaan tarjouksista ja alennusmyynneistä ja Cityshopparilla sekä aiemmin Groupon-diileillä. Hyvin harvoin ostan mitään tai käytän muuten rahaa normaalihinnalla. En ole koskaan ostanut mitään varsinaisia merkkituotteita, lukuun ottamatta yhtä Guessin mekkoa 60% alennuksella. Merkkituotteella tarkoitan kalliita, oikeasti kalliita tuotteita - esim. Michael Kors tai Louis Vuitton. Heräteostoksia teen harvoin.

No niin, nyt se on sanottu. Tulee kiristämään hermoja paljon, kun joutuu kieltäytymään mielihyvää tuottavista asioista mutta ehkä se kompensoituu sillä, ettei tarvitse stressata rahanmenosta. Huhtikuuta odotellessa...

Elintaso

Mahdollinen elintason lasku huolestuttaa minua, koska joutuisin luopumaan löytöretkeilystä. Löytöretkeily on tuonut elämääni paljon sisältöä ja intohimoa. En vaan pysty kokemaan elämäniloa ilman, että tutustun ympäristööni ja maailman monimuotoisuuteen ja nautin sen antimista.

Löytöretkeilyllä tarkoitan kaikkea uuden kokemista kodin ulkopuolella. Rakastan löytää uusia kahviloita, ravintoloita, putiikkeja, puistoja, museoita, teattereita yms. ja käydä itselleni vieraissa paikoissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Maistaa, nähdä ja kuulla.

Mutta raha. Puistoja ja joitain harvoja museoita lukuun ottamatta juuri mitään ei voi kokea ilman rahaa. Jos en seuraisi mediaa enkä kävisi koskaan keskustassa, niin ei kai mielitekojakaan heräisi kovin usein. Mutta kun löytöretkeilyn makuun on päässyt, niin elämä tuntuu aika tylsältä ilman sitä.

Äitiyslomalla ja hoitovapaallakaan en haluaisi jäädä pieneen elämänpiiriin, vaan jatkaa löytöretkeilyä lapsen kanssa. Lapsi ei sitä mielestäni kokonaan estä ja voi olla toisinaan läheisten hoidettavana. Äitiysloman ja hoitovapaan aiheuttama tulotason lasku kuitenkin stressaa minua jo etukäteen. Siihen vielä asuntolaina päälle, niin voi löytöretkeilyn hetkeksi unohtaa.

Se, että saan lapsen, on todellakin tärkeintä ja peittoaa kaikki muut halut ja haaveet. Halusin tässä vaan avoimesti kertoa, mitä kaikkea päässäni liikkuu. Ristiin rastiin. Varmaan en ole ainoa, joka tuotakin asiaa miettii ja murehtii.

Hurahdukset ja intohimot

Olen hurahtanut viimeisen vuoden aikana vaatteisiin ja muotiin uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aina olen toki kiinnittänyt huomiota vaatteisiini, mutta viime vuosina olen ostanut vaatteita oikeasti vain tarpeeseen enkä ole saanut nautintoa shoppailusta ja vaatteiden katselusta esimerkiksi netissä. Ei ole kiinnostanut. Kirppareilla ja secondhand-liikkeissä olen alkanut käydä oikeastaan vasta tänä vuonna. Erityisesti olen hulluna mekkoihin, alusvaatteisiin, korkokenkiin ja laukkuihin. Varsin tavallista naiselle, tiedän, mutta minulle uutta. Mekko- ja sandaali-intohimoni ei vaan oikein sovi yhteen Suomen paskan ilmaston kanssa. Kesäisin voin kukoistaa, mutta suurimman osan vuodesta lempivaatteeni ja kenkäni odottavat tyhjänpanttina hyllyillä ja kaapeissa.

Tämä uusi intohimoni näkyy valitettavasti tililläni, vaikka ostoksistani 90% on alennustuotteita ja kirppari-/secondhand-löytöjä. En näe mitään järkeä ostaa kalliita tuotteita normihinnalla, tai toisaalta halpoja huonolaatuisia tuotteita, kun varsinkin verkkokaupat ovat jatkuvasti pullollaan aletuotteita ja käytetyt tai jopa käyttämättömät tuotteet odottavat löytäjäänsä kirppareilla ja secondhandeissa. Saan laatua yhtä halvalla kuin ostaisin H&M:sta samankaltaiset vaatteet uutena mutta huonolaatuisena. Jos olisin rikas, ostaisin toki mielelläni laadukkaita vaatteita ihan normaalihinnalla, koska se on yritysten ja kansantalouden kannalta parempi. Ja mahdollisimman paljon suomalaista, etenkin Suomessa valmistettua. 

Hullaantumiseni muotiin on johtanut myös tilanpuutteeseen kotona. Voi kuinka haaveilenkaan isommasta asunnosta! Haaveilen myös sisustamisesta, mutta se mahdollistuu kunnolla vasta, kun muutamme.

Minulla on aina ollut todella vahva halu tukea yrittäjiä. Haluaisin ostaa tuotteita ja palveluita varsinkin kaikilta pienyrittäjiltä. Senkin takia käyn paljon ravintoloissa ja kahviloissa ja kauneushoitoloissa ja usein eri paikoissa. Ei se tietenkään ole pääsyy (pääsyy on nautinnonhaluni) mutta ehdottomasti aina mielessä. Harmi vaan, että pienyrittäjien tuotteet ja palvelut ovat yleensä pirun kalliita, varsinkin Helsingissä. Siksi käytän heidän palveluitaan lähes aina Cityshoppari- tai Groupon-tarjouksilla eli tosi harvoin normaalihinnalla. Jos minusta tulee rikas, niin ostan kaiken pienyrittäjiltä, tuotteet ja palvelut. Haluan niin kovasti, että he kaikki menestyisivät! Voin vain kuvitella, kuinka musertavaa on joutua konkurssiin tai luopumaan unelmansa toteuttamisesta. Varmaan sympatiani yrittäjiä kohtaan juontuu osittain siitä, että haaveilen yrittäjyydestä itsekin. Siihen tarvitaan helvetisti rohkeutta ja riskinsietokykyä, jota minulla ei ainakaan vielä ole tarpeeksi.

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut ihan viime viikkoina, on Pinterest. Olen järjestyksen ja listojen ystävä ja aika visuaalinen ihminen, ja Pinteresthän vastaa näihin tarpeisiin vallan mainiosti. Siihen voi tosin jäädä koukkuun siinä missä Facebookiinkin, johon en puolestaan ole liittynyt sitten 2010 sieltä lähdettyäni. Rakastan upeita valokuvia ja kauniita, iloisia asioita. Minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli seikkaillessani Pinterestin positiivisessa maailmassa. Aiemmin olisin ajatellut, että kissa- ja koirakuvien katseleminen on ajan hukkaa (on tärkeämpääkin tekemistä, ei minulla ole aikaa sellaiseen), mutta nykyään ajattelen, että kaikki, mikä saa minut hymyilemään ja tuntemaan myönteisiä tunteita on tarpeellista ja tärkeää. Nautin myös paljon siitä, kun saan Pinterestissä jakaa mielihyvää tuottavia kuvia ja asioita muille, ympäri maailman. Hassua, miten joku toisella puolen maailmaa katsoo kuvaa tai klikkaa linkkiä, jonka juuri pinnasin, ja tuntee samaa mielihyvää kuin minä hetkeä aiemmin.

14. ikävuoteni jälkeen olen hymyillyt ihan liian vähän. Sitä on kai aikuisuus, monille, ehkä useimmille ihmisille. Kauan roikuin siinä haaveajatuksessa, että voisin palata lapsuuteen (leikki-ikään) ja jäädä siihen loppuiäksi, en koskaan kasvaa aikuiseksi. Se oli selviytymiskeinoni pahimman masennuksen ja ahdistuksen alla. Onneksi en enää tarvitse sitä. Nyt keskityn olemaan aikuinen, joka hymyilee ja nauttii aikuisuuden luomista mahdollisuuksista.

Haaveet

Olen joutunut luopumaan - ainakin toistaiseksi - haaveesta tehdä päätyöni ohessa töitä jumppaohjaajana. Haaveilin siitä ensimmäistä kertaa jo 15-vuotiaana, kun olin alkanut käydä jumppatunneilla. Silloin se oli vielä ihan realistinen unelma, mutta sairastuttuani ärtyneen suoliston oireyhtymään, en olisi voinut enkä voi edelleenkään sitoutua fyysiseen ja ylipirteyttä vaativaan työhön. Lähes joka kerta, kun jumpassa käyn, muistan unelmani ja minua vituttaa.

Olen myös haaveillut romaanin kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Aloitin kirjoittamaan sitä Jyväskylässä asuessani noin kuusi vuotta sitten. Kirjoitin vain silloin, kun inspiraatio iski ja pystyin keskittymään, rauhoittumaan kirjoittamiseen. Minulla on kasassa 80 A4-kokoista sivua, mutta kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut. Ei ole ollut energiaa ja aikaa. Eihän sitä ole ollut kahteen vuoteen romaanien lukemiseenkaan. 

Luen lähinnä vain Hesaria ja sen liitteitä sekä katson tv-sarjoja, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja elokuvia. Viimeksi lukemani kirja oli Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedisin elämäkerta, lainasin puolisoltani. Kirja oli niin hyvä, että ihmettelen, miten olen voinut olla lukematta sittemmin. Sitä ennen luin psykiatrisessa sairaalassa ollessani Jens Lapiduksen Stockholm Noir -sarjan ensimmäisen osan Rahalla saa. Sekin puolisoni kirja. Miten olen voinut olla lukematta jatko-osia? Eikä kyse ole todellakaan siitä, ettenkö haluaisi lukea. Joka kerta, kun yritän, en pysty keskittymään. Tv:n ja elokuvien katsominen on niin paljon helpompaa. Ei minulla ole koskaan tainnut olla ongelmaa niihin keskittymisessä. Elokuvien osalta pidän lähes poikkeuksetta tositarinoihin perustuvista käsikirjoituksista. Ja kuinka paljon onkaan olemassa kiinnostavia elämäkertakirjoja ja muita tositarinaromaaneja! 

Ehkä vielä joku päivä toteutan ainakin jälkimmäisen unelmistani. Olen kirjoittanut runoja kuutisen vuotta ja osallistunut Otavan kaunokirjallisuuskilpailuun kahdella runokokoelmalla. Julkaisen runojani toisessa blogissa. Kustannussopimuksen saaminen Suomessa tai ainakaan tunnetun kustannusyhtiön kanssa on helvetin vaikeaa, mutta omakustanteen voisin teettää vaikka heti, jos olisi ylimääräistä rahaa. Varmaan romaaninkin kirjoittamiseen saisin lisäpuhtia, jos tietäisin voivani julkaista sen milloin vaan. Toistaiseksi minulla ei ole tarpeeksi rahaa ja pienet säästöt haluan kohdistaa pääosin matkailuun ja asunnon hankintaan.

Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.