Muutos

Minä: Anteeksi, että mä oon puhunu sulle välillä vihaisesti ja oon kiukkunen. Se johtuu siitä, että oon väsynyt ja huolissani asioista tai jokin harmittaa mua enkä jaksa olla kärsivällinen. Mua myös ärsyttää se, kun sä et aina tottele ja vastustat ja valitat.

Lapseni: Joo, saat anteeks. En mäkään jaksa usein olla kärsivällinen. Se tarkottaa sitä, ettei jaksa oottaa jotain tai että … Niin anteeks.

Minä: Mistä anteeks? Ei sun tarvitse pyytää anteeks. Sä oot vielä lapsi eikä sun tarvitsekaan olla aina kärsivällinen tai aina totella. 

Lapseni: Niin mut mun pitäis olla kyl enemmän tavallinen.

Minä: Miten niin? Sä oot just hyvä sellaisena, kuin olet. Ei sun tarvitse olla mitenkään tavallisempi, sä oot ihan tavallinen lapsi.

Lapseni: Niin, mut sit jos mä oisin tavallisempi niin mä oisin kyl aika erilainen.

Minä: Olet vaan oma itsesi. Vaikka mä puhun sulle välillä vihaisesti, niin se ei tarkoita, että sä olisit jotenkin huono. Mä rakastan sua koko ajan ja aina yhtä paljon kaikesta huolimatta. 

Lapseni: Joo, mä tiedän. 

Ruuhkaisella uimarannalla lapseni huusi minulle vedestä kummastuneena: ”Äiti, miks sä hymyilet?” Niin harvinaista hänelle on nähdä minun hymyilevän, että sitä täytyy ääneen ihmetellä. Joitakin viikkoja edellisen keskustelun jälkeen lapseni alkoi kutittaa minua lukiessani hänelle iltasatua. Aloin refleksinomaisesti nauraa, mistä hän nautti niin valtavasti, ettei meinannut malttaa millään lopettaa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja sanoi: ”Sun nauru kuulostaa niin kivalta, etten halua lopettaa!” Oli tietysti myös ihanaa nauraa ja ennen kaikkea nähdä lapseni ilo. Hetken tunsin itseni onnelliseksi, kunnes aloin miettiä, miten surullista on, kuinka harvinaista lapselleni on nähdä äitinsä nauravan tai edes hymyilevän. Haluaisin olla nauravainen äiti, mutta sellaiseksi ei voi tuosta noin vaan ryhtyä. Sellaiseksi synnytään ja kasvetaan, sellaisia ollaan tai ei olla. 

Kirjailija Hanna Kuuselan sanoin: ”Enää en muista, mistä silloin olin vihainen. Muisti on niin lyhyt, katkeruus pitkä.”  

On se kummallista, miten lukkoon läheisetkin ihmiset menevät mielenterveysongelmaisen seurassa. Miten jossakin pienessä tilassa röhnöttää virtahepo, jota kukaan ei ole näkevinään tai ainakaan sanallakaan mainitse. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Ymmärrän vallan mainiosti tilanteen ahdistavuuden, mutta koen sen äityvän sitä ahdistavammaksi mitä sinnikkäämmin virtahevosta vaietaan. Ahdistavuutta nimenomaan vähentäisi havaintojen, ajatusten ja tunteiden sanottaminen ääneen. Masennuksen, ahdistuksen ja kipujen kourissa eniten kaipaisin näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista sekä rakastavaa kosketusta. Jostain syystä näissä tilanteissa saatankin sen sijaan saada tavanomaista lyhyemmän ja etäisemmän halauksen. Oletan sen johtuvan siitä, että hohkaan ympärilleni negatiivista energiaa, jonka ihmiset tulkitsevat niin, että en pidä heistä tai haluan olla omissa oloissani.

Päällimmäiseksi Hesarin toimittajan haastattelusta mieleeni jäi se, että hän ihmetteli, miten voin haluta ryhtyä hierojaksi, kun pidän ammatinvalinnassa ehkä tärkeimpänä asiana työn merkityksellisyyttä. Hämmennyin, miten kukaan voi edes ajatella, etteikö hieronta olisi merkityksellistä. No enää ei tarvitse kenenkään sitä pohtia, koska palaan sittenkin sosiaalityöhön, joskin eri asiakasryhmän pariin. Totesin, että 85 hylätyn työhakemuksen jälkeen minun on kai vaan hyväksyttävä kohtaloni ja kärsittävä tuomioni, kun menin kouluttautumaan alalle. Siis työskenneltävä sosiaalityöntekijänä koko se työura, mitä nyt työkykyä enää on jäljellä ja yrittää jaksaa ainakin muutama kuukausi kerrallaan, ennen kuin olen taas ihan loppu ja sairausloman tarpeessa. En usko jaksavani vuotta pidempään kerrallaan ilman sairauslomaa varsinkaan täyttä työaikaa, kun en ole ennenkään jaksanut eikä terveystilanteeni ole mitenkään kohentunut. Onhan se traagista tai tragikoomista, että jo kandidaatintutkintoa opiskellessa mietin psykiatriseen sairaalaan jouduttuani, että onkohan minusta sittenkään sosiaalityöntekijäksi. Ihan tosissani jo silloin selvittelin, miten voisin opiskella pintakäsittelyalan tutkinnon eli käytännössä ryhtyä maalariksi. Ystäväni totesi muutama viikko sitten, että olisihan sekin uravalinta saattanut mennä päin persettä — olisin voinut vaikka loukkaantua työssä fyysisesti tai saada jonkin rasitusvamman. Uudesta työpaikasta läheisille kertoessani sain onnittelujen lisäksi sellaisia kommentteja kuin ”mahtavaa” ja ”loistavaa” ja ”superhienoa” ja ”jeeee” ja ”wuhuu”. Ne olivat kieltämättä mukavia ja ihania viestejä, mutta en minä asiaan liittyen sen nimisiä tunteita tunne. Päin vastoin, päällimmäisenä minua hirvittää. 

En todellakaan haluaisi olla sairauslomalla mutta en myöskään täysiaikaisessa työssä enkä missään kovin kuormittavassa sellaisessa. Miksi osatyökykyisen on niin vaikeaa työllistyä työkykynsä mukaiseen työhön? Pelkään, miten paljon joudun istumaan asiakastapaamisissa ja palavereissa, koska suolistoni tulee siitä sietämättömän kipeäksi hyvin nopeasti. Pelkään, miten pystyn feikkaamaan pitkät työpäivät ahdistustani ja todellisia ajatuksiani ja tunteitani. Se väkisin hymyileminen ja kivun ja epämukavan olon peitteleminen on vastenmielisimpiä ja kuormittavimpia asioita, mitä tiedän. Pelkään, etten siedä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä ja asioiden toteuttamista typerästi ja mitä todennäköisimmin liiallista työmäärää ja hankalia asiakkaita ja mahdollisesti hankalia työtovereita tai esihenkilöä. Pelkään pimeitä ja kylmiä aamuja, jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös. Pelkään, että ahdistun ja kuormitun alta aikayksikön. Pelkään, että joudun kokemaan ties kuinka monennen kerran uupumisen ja epäonnistumisen, kaiken siihen liittyvän syyllisyyden ja häpeän.

Tunnen kuitenkin myös hieman kiinnostusta uutta työtä kohtaan ja motivaatiota tehdä jotakin merkityksellistä sekä huojennusta siitä, että taloudellinen tilanteeni kohenee ja pääsen täältä syrjäytyneisyydestä takaisin ns. kunnon kansalaisten keskiluokkaan. Lapseni voi taas ylpeästi kertoa äitinsä olevan töissä ja vieläpä niin merkityksellisessä työssä, eikä hänen kanssaan tarvitse jatkuvasti puhua siitä, miten kallista jokin on.

Olen tässä kohta 10 kuukauden mittaisella sairauslomalla ajatellut kymmeniä kertoja vaatehuoneen laatikoissa lojuvia päiväkirjojani ja 10 vuoden blogitekstejäni. Sitä, kuinka voisin käydä ne läpi ja toteuttaa ikiaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta niiden pohjalta. Voisin mutta en saa aikaiseksi. Ja soimaan siitä itseäni harva se päivä. Nyt kun palaan töihin, mistään ylimääräisestä tavoitteellisesta tekemisestä on turha haaveillakaan. Tavoitteeni on pysyä hengissä ja työsuhteessa yli koeajan.

Hanna Kuusela sen sanoi fantastisessa kirjassaan Syytös: ”Ei auta kuin nousta maasta entistä vittumaisempana.”

Kesällä ja etenkin heinäkuun ihanilla helteillä voin vähän tavanomaista paremmin. Kesällä on helpompaa olla työelämän ulkopuolella, kun muutkin ihmiset lomailevat ja kavereita voi tavata päiväsaikaankin. Voi hetken kuvitella olevansa itsekin vaan kesälomalla eikä syrjäytynyt epäonnistuja. Rakastan kesää, aurinkoa ja lämpöä. Haaveilen siitä, että lapseni täysi-ikäistyttyä voisin asua Etelä- tai Keski-Euroopassa aina marraskuusta maaliskuuhun. Mutta tuskin minulla sellaiseen tulee olemaan taloudellisesti varaa.

Kuitenkin olen myös kärsinyt niin jäätävästä ahdistuksesta, että olen ollut vähällä soittaa psykiatriseen päivystykseen, kunnes olen muistanut, että eihän siellä kiinnostuta ihmisestä, ennen kuin hän on jo yrittänyt itsemurhaa tai vahingoittanut itseään tai toisia ulkoisesti ja vakavasti. Eräänä sunnuntaina jaksoin kestää oloani iltaseitsemään asti, kunnes otin lopulta bentson, kun ahdistuksen takia rintaani puristi sietämättömästi, vatsa ja hartiat olivat kipeät, minua pyörrytti ja oksetti ja tärisin enkä meinannut saada hengitettyä ja nielaistua. Olin jo yrittänyt taltuttaa ahdistusta tukistamalla itseäni ja puristamalla itseäni niin, että kynnet painautuivat ihooni. Mieleni teki viillellä, mutta sitä olen kyennyt vielä vastustamaan pysyvien jälkien takia. Jäihän siitä puristelustakin mustelmat mutta ne haihtuvat melko nopeasti. Ihon rikkominen raapimalla kävi mielessä, mutta siitäkin jäljet paranevat hitaasti jos lainkaan kokonaan enää tässä iässä. Kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden lisäksi koin voimakasta tarvetta rangaista itseäni siitä, etten kyennyt kokemaan iloa ystävieni uudesta onnesta. Koin pelkkää kateutta. Minähän olen ihan paska ystävä. Miten se muka on minulta pois, jos he saavat jotakin, mistä minäkin haaveilen? Tarkemmin ajateltuna tunnen myös mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuutta, koska enää vain yksi ystävistäni on sinkku. Kolme ystävääni ovat löytäneet rakkauden viime kuukausien aikana. Toisin sanoen vertaistukea, vertaisuuden kokemuksia on enää varsin vähän saatavissa sillä saralla. Kosminen yksinäisyyteni ja eksistentiaalinen ahdistukseni syvenivät entisestään. Kävin saunassakin siinä toivossa, että siellä olisi helpompi rentoutua. Ei ollut. 

Jos elämäni rakkaus ei olisi jättänyt minua, meillä olisi ollut tänään ensitapaamisemme kolmas vuosipäivä. Kirjoitin ikävän ja ahdistuksen puuskassa eräänä yönä runon, jonka julkaisin runoblogissani eilen. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ottanut häneen yhteyttä ja yritän olla ottamattakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, koska hän kyllä olisi yhteydessä minuun, jos haluaisi palata yhteen. Minä olen tahtoni ilmaissut jo tarpeeksi monta kertaa, ja olisi kai lapsellista kääntää veistä haavassa. Joku voisi väittää, että itsensä ja tunteidensa ilmaiseminen taiteen keinoin helpottaa oloa. Ei helpottanut. Lopulta otin taas bentson, kun ajattelin etten selviä seuraavasta päivästä kahdestaan lapsen kanssa, jos en saa tarpeeksi unta. Ja sellainen ajatushan sitten vaan karkottaa unta entisestään. Bentsodiatsepiini onneksi toimii aina.

Keväällä ja kesällä kokeilin palata kahteen eri deittisovellukseen, mutten kestänyt siellä kuin pari viikkoa. Ihmisten määrä, swaippaamispäätökseen kasautuvat paineet, vastausten odottaminen ja ihmisten epähuomaavainen ja itsekeskeinen käytös ahdistivat minua niin jumalattomasti, että jopa yksinäisyys tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olen harkinnut monta kuukautta Tinderiinkin palaamista, mutta en yksinkertaisesti kykene siihen. Se on niin vastenmielinen areena. Pystyn kuvittelemaan kumppanin löytämisen enää vain yhteisen harrastuksen tms. spontaanin kohtaamisen tai yhteisten kavereiden kautta, vaikka tiedän monien löytäneen kumppanin Tinderistä. Jotkut jopa löytävät rakkauden samalta asuinalueelta. 

Henrika de Kermadec väitti: ”Vaikka elämä ei muutoksen myötä veisikään sinne, minne oli ajatellut, se avaa aina oven jonnekin. Ja aina voi palata tai valita uuden suunnan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yhteen rooliin, eikä itsestään ole pakko rakentaa ehjää.” Sanoisin elämänkokemukseni perusteella, että ei itsestään pysty rakentamaan ehjää. Psykoterapeutti Philippa Perrykin vetää mutkat suoriksi ja väittää kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) — sivumennen sanoen kenties maailman itsevarmin kirjan nimi —, että ”jos puemme pelkomme sanoiksi, se häviää”. Ai siis miten? Jälleen kerran ihmettelin, miten se minua auttaa, että niin hienosti osaan tunnistaa ja tunnustaa tunteeni. Olen kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani satoja jollen tuhansia sivuja ja puhunut niistä satoja jollen tuhansia tunteja. Eivät ole pelot ja muut negatiiviset ajatuskierteet ja tunteet hävinneet mihinkään. Maailma on ahne, itsekäs ja julma. Ihminen on ahne, itsekäs ja julma. Miten nämä asiat ja kokemukset katoavat sanomalla ne ääneen?

Eräs kaverini, joka ei tunne minua kovin hyvin, koska suhteemme perustuu lähinnä seksin harrastamiseen, kuvaili minua hiljattain näin: ”You give this impression to me that you know exactly what you want and are good at keeping boundaries and communicating in a straight way. I remember ages ago that I suggested once going for dinner and you were so straight about how that wasn’t in the realm of what you wanted to do with someone who is likely to not be here in the long run, it just seemed so mature and showed a level of self-understanding that I am not used to. I felt like I could take some notes from your book about clear communication. Also when we have spoken about the really personal difficult experiences in life, you seem to describe them in a way that you have clearly been through some super difficult times but come through it in a way that you are able to look at it calmly and have faced it, rather than bottled it up and let it overcome you.” Miten hyvä olenkaan näyttelemään ja peittelemään todellista persoonallisuuttani, ajatteluani, tunteitani ja vointiani?

Philippa Perry sanoi kirjassaan myös jotain erittäin hyvin: ”Uskon, että me kaikki tarvitsemme jonkun ei-tuomitsevan, jolle puhua, jonka kanssa voimme olla täysin ja anteeksi pyytelemättä oma itsemme.” Niinpä. Sellaisen arjen kumppanin kun löytäisi joskus elämässään, sellaisen joka pysyy rinnalla ja jonka rinnalla pysymiseen voi luottaa niin, kuin omien vanhempien voi ollessaan alaikäinen. 

Soundtrack: Elefantti huonees (jambo)

Syksy 2017

Jos elämäni menee niin kuin toivon, ja niin kuin olemme puolisoni kanssa suunnitelleet, olen ensi syksynä raskaana. Usein ajattelen, että miten voin sosiaalialan ammattilaisena ajatella, että on lapselle hyväksi syntyä näin mielenterveysongelmaisen ihmisen lapseksi.

Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.

Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.

Menestysresepti

Muista päämäärä.

Luovu kateudesta.

Käytä mielikuvitustasi.

Älä luule olevasi tärkein.

Vaali uskottavuuttasi.

Henrik Dettmann

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Opetus

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.

Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus.

Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi.
Se jota ruokit, vastasi vanhus.

Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.