Asenneongelma

Maaret Kallion kolumni asenteesta:

http://vaestoliitonblogi.com/2014/04/07/minulla-on-asenneongelma/

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.