Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Sosiaalityö ja yhteiskuntatieteet

Koulutuksellani on hyvin vähän tekemistä työssäni tarvittavien tietojen ja taitojen kanssa, vaikka olen kouluttautunut nimenomaan tähän ammattiin. Sosiaalityöntekijän muodollinen pätevyys ei todellakaan tarkoita käytännön ammatillista pätevyyttä. Koulutuksessa pitäisi olla mahdollisuus ja mielellään pakko suuntautua, erikoistua johonkin osa-alueeseen. Nykyinen koulutus on aivan liian laaja-alainen ja yleismaailmallinen. Minut koulutettiin yhteiskuntatieteilijäksi, ei sosiaalityön käytännön ammattilaiseksi. 

Olen kohdannut monta kollegaa, joilla on erittäin puutteelliset vuorovaikutustaidot. Se, että osaa kirjoittaa hyviä esseitä ja tenttivastauksia ei kerro vielä mitään siitä, miten opiskelija osaa käyttäytyä vuorovaikutustilanteissa, ihmissuhdetyössä. Asiakasta ei paljon lohduta lause, jota sosiaalityöntekijät hokevat opiskelijoille: työssä oppii. Totta kai oppii ja niin pitääkin, kukaan ei tule koskaan valmiiksi ja täydelliseksi, mutta koulutuksen pitäisi tuottaa vähintään perustaidot ja -tiedot. 

Jos minä saisin päättää, sosiaalityön koulutukseen sisältyisi myös jokaisen henkilökohtainen terapiaprosessi niin kuin terapeuttien koulutuksiin. Jokainen sosiaalityöntekijä on erilainen eikä asiakas saa valita työntekijäänsä. Meistä jokainen kantaa menneisyyttään mukanaan ja omat pelot, kokemukset, käsitykset ja tunteet todellakin vaikuttavat siihen, miten sosiaalityöntekijä käyttäytyy, kirjoittaa, harkitsee ja päättää. Työntekijän on varmasti vaikeaa kohdata jotakin sellaista, mitä hän ei ole omassa elämässään vielä käsitellyt ja hyväksynyt.

Kaikkeen koulutukseen pitäisi mielestäni sisältyä työelämän pelisääntöihin tutustumista ja työelämän harjoittelemista. Ehdoton edellytys työelämässä pärjäämiselle on taito ja kyky pitää puolensa. Työelämästä ei selviä, jos työntekijä ei tunnista ja tiedosta jaksamisen rajojaan ja pidä niistä kiinni. Menestyminen työssä edellyttää myös sitä, että työntekijä tietää ja myöntää oman tietotaitonsa ja kykyjensä rajallisuuden. On vain ja ainoastaan tyhmää esittää osaavansa tai tietävänsä jotain, mitä ei osaa tai tiedä. Siitä jää aina kiinni. Kiinnijäämishetki ei ole kiva.