100

Sata ajatustani satavuotiaan lapsuudennaapurini (kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Erikiksi) hautajaisissa:

1. Erikiä ei enää ole.
2. Veljeäni ei enää ole.
3. Kunpa edesmennyt veljeni olisi täällä.
4. Veljeni hautajaisista on kulunut yli 8 vuotta.
5. Minulla on niin ikävä veljeäni.
6. Millaisen elämän veljeni olisi elänyt, jos hänkin olisi saanut elää satavuotiaaksi?
7. Mitäköhän Erik ajatteli veljeni itsemurhasta?
8. Olikohan Erikillä koskaan itsetuhoisia ajatuksia?
9. Veikö hän salaisuuksia mukanaan hautaan? 
10. Mitä jos hän olisikin kuollut taistellessaan toisessa maailmansodassa?
11. Miltäköhän hänen vaimostaan tuntuu nyt ja mitä vaimo ajattelee heidän yhteisestä elämästään? 
12. Miltähän hänen lapsistaan, lapsenlapsistaan, lapsenlapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsenlapsistaan tuntuu nyt?
13. Kateus siitä, että joillakin on ollut 50 vuotta elämästään isovanhemmat.
14. Kateus siitä, että jotkut ovat saaneet tuntea isovanhempansa tai jopa isoisovanhempansa edes lapsena.
15. Vanhempani ajattelevat nyt varmaan paitsi veljeni niin omien vanhempiensa elämää ja hautajaisia.
16. Mitenköhän monet hautajaiset Ukrainan ja Venäjän sotilaille onkaan tähän mennessä pidetty?
17. Mitäköhän Putin ajattelee kaikista sodan uhreista ja heidän läheisistään? 
18. Mitäköhän venäläiset sotilaat ajattelevat tappaessaan ukrainalaisia?
19. Miten saatanan turhaa ja järjetöntä on sota.
20. Tuleekohan Suomeenkin kohta sota?
21. Joudunko vielä hautaamaan toisenkin veljeni, jos Venäjä hyökkää Suomeen ja hän joutuu rintamalle?
22. Miten onnekkaita toisaalta olemmekaan saadessamme elää nykyaikana ja Suomessa verrattuna Erikin nuoruuteen tai vaikkapa Ukrainaan tällä hetkellä. 
23. Miten epäonnekkaalta silti tuntuukaan elää nykyaikana.
24. Mitä ihmiskunta muka on oppinut historiasta? 
25. Jotkut valtionpäämiehet eivät selvästikään mitään.
26. Miksi ihmiset täällä itkevät niin vähän tai huomaamattomasti?
27. Hävettää itkeä näin paljon, enemmän kuin Erikin perhe ja lähisukulaiset.
28. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksi vollotan näin, vaikka perheeni oli vain Erikin naapuri.
29. Ihan typerää joutua tuntemaan häpeää hautajaisissa itkemisestä.
30. Itkeminenhän on mitä luonnollisin reaktio ihmisen kuolemaan.
31. Miksi ihmeessä suomalaisissa hautajaisissa aina pyritään pidättämään tai vähintäänkin hillitsemään luonnollisia reaktioita? 
32. Jos ja kun joskus järjestän hautajaiset, niin haluan, että kaikki saavat häpeilemättä purkaa tunteitaan avoimesti. 
33. Miten se tehdään, sanonko aluksi kaikkien edessä: Täällä ei sitten tarvitse yrittää hillitä itkuaan tai muita reaktioitaan, sellaista ei tänään tarvitse miettiä — tämä on kaikille turvallinen tila.
34. Jos nämä ihmiset tietäisivät, mikä kaikki minua itkettää nyt ja miten harvoin onnistun itkemään, niin eivät he ihmettelisi ollenkaan.
35. Mitä muut täällä olivat tietävät minusta ja perheestäni?
36. No mutta onhan kaikilla muillakin täällä kaikenlaisia surun ja pettymyksen aiheita elämässään ja muistoja muiden läheistensä hautajaisista.
37. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksei minulla ole puolisoa ja missä lapseni isä on.
38. Luuleekohan joku, että lapseni isä on kuollut ja siksi näin vollotan?
39. Suru siitä, että minulla ei ole puolisoa tukemassa, kun vanhempani kuolevat.
40. Kuka minua lohduttaa, kun vanhempani kuolevat?
41. Pettymys siitä, että minulla ei ole puolisoa.
42. Tekisi mieli halata uudestaan Erikin puolisoa.
43. Toivottavasti hän ei joudu kokemaan yksinäisyyttä.
44. Kuinkahan kauan hän jaksaa vielä elää?
45. Haluaakohan hän enää elää?
46. Ymmärrän hyvin, jos hän ei enää haluaisi elää.
47. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, että minua olisikin saattamassa elämäni rakkaus.
48. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, ettei minua ole saattamassa puoliso vaan ainoastaan ainoa lapseni.
49. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa lapseni isän kanssa, niin että emme olisikaan koskaan eronneet.
50. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa viimeisimmän seurustelukumppanini kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
51. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa elämäni rakkauden kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
52. Ketkä ystävistäni tulisivat nyt hautajaisiini?
53. Tulisivatko nekin, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin, vaikka minä olen osaltani yrittänyt ylläpitää ystävyyttä mutta uupunut sitten sen yksipuoleisuuteen?
54. Täällä ei taida olla Erikin lasten saati lastenlasten ystäviä laisinkaan. 
55. Haluaisin, että läheisimmät ystäväni, jotka ovat tavanneet vanhempani, tulisivat heidän hautajaisiinsa.
56. Täällä on niin monta ydinperhettä — eikö Erikin lapsenlapsista kukaan ole vielä eronnut?
57. Miten nämä pariskunnat ovat pysyneet yhdessä ja ovatko he aidosti onnellisia parisuhteissaan?
58. Millainen parisuhde Erikillä ja hänen vaimollaan oli?
59. Millaista on elää yhdessä saman ihmisen kanssa 80 vuotta?
60. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, että olemme eläneet vuosikymmeniä yhdessä.
61. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, ettei tieto hänen kuolemastaan ole saavuttanut minua.
62. Mielikuva isästäni äitini hautajaisissa.
63. Mielikuva äidistäni isäni hautajaisissa.
64. Mielikuva elossa olevasta veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
65. Kuvitelma edesmenneestä veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
66. Jos tuonpuoleinen on olemassa, ovatko veljeni ja Erik jo kohdanneet siellä toisensa?
67. Saisinpa minäkin jo kuolla.
68. Miksi näihin hautajaisiin on kutsuttu niin vähän ihmisiä?
69. Kiitollisuus siitä, että meidät kutsuttiin.
70. Kiitollisuus siitä, että sain tuntea Erikin. 
71. Mitä jos minullakin on vielä 64 vuotta elämää jäljellä?
72. Voisivatko minunkin vanhempani elää satavuotiaiksi?
73. Haluan toimia vanhempieni omaishoitajana, jos se joskus on tarpeen. 
74. Onneksi Erikin perheestä kukaan ei sairastunut ja joutunut jäämään pois hautajaisista.
75. Mitä jos vainajan puoliso tai lapsi on niin sairaana, ettei pysty osallistumaan hautajaisiin — voiko hautajaisia siirtää?
76. Olisi pitänyt ottaa nenäliina kukanlaskuun.
77. Kaikki tuijottavat minua.
78. Kehoni ei pidä tästä itkun pidättelystä, olen aivan jännittynyt ja jumissa.
79. Miksi joudun pidättelemään itkuani nyt, kun se kerrankin purkautuu?
80. En halua erottua joukosta. 
81. Liikutus siitä, että Erikin miespuolinen lapsenlapsi itkee niin, ettei pysty puhumaan.
82. Ihmetys siitä, että miehen vaimo pystyy puhumaan liikuttumatta.
83. Huomaan, kuinka edessäni olevalla rivillä istuva noin 12-vuotias tyttö pidättelee itkuaan.
84. Voi kunpa hänen ei tarvitsisi pidätellä.
85. Sanon mielessäni hänelle: Älä piilota tunteitasi, älä pidättele itkuasi.
86. Jos hän nyt oppii sen, niin kuinka vaikeaa siitä onkaan oppia pois.
87. Häpeä ei ole luonnonlaki, häpeä opitaan. 
88. Miten erilainen tunnelma olikaan edellisissä hautajaisissa, joissa olin.
89. Miten outoa, että me kaikki täällä olevat tunsimme Erikin mutta emme tunne toisiamme?
90. Miten voisimmekaan tuntea kaikki toisemme?
91. Mielikuva siitä hetkestä, kun Erikin vaimo joutui kuulemaan miehensä kuolemasta.
92. Mielikuva siitä, kun Erikin lapset joutuivat kuulemaan isänsä kuolemasta.
93. Mitäköhän Erik ajatteli elämänsä viimeisenä hetkenä?
94. Hän kuoli satavuotiaana ja silti olemme surullisia.
95. Uskovatko nämä kaikki ihmiset täällä Jumalaan ja Jeesukseen, oikeasti?
96. Raamattu on aikuisten satukirja — miten jotkut voivat rakentaa koko elämänsä sen ympärille?
97. Miten ja missä uskonnottomia hautajaisia järjestetään?
98. Kuka lapseni isän hautajaiset järjestää, jos hän kuolee ennen kuin lapsemme ehtii aikuiseksi ja jos hänen ainoa sisaruksensa kuolee ennen sitä? 
99. Millaiset hautajaiset minulle järjestetään?
100. Jos jumala onkin olemassa, niin hän on kyllä maailmankaikkeuden sadistisin psykopaatti. Ei siksi, että lapsuudennaapurini sai elää ilmeisesti varsin hyvinvoivana ja onnellisena satavuotiaaksi, vaan siksi, että suurin osa hänen sisaruksistaan kuoli pikkulapsina ja vanhempansakin alle viisikymppisinä. Niin kuin niin monet muutkin, sodissa esimerkiksi. Miten voi levittää armon sanomaa ja samalla antaa lasten kitua ja kuolla? Sekö on armeliasta? Ketä kohtaan?

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

Itsetuhoisuus

Muun muassa tällaisia ajatuksia päässäni puhuu harva se päivä:

Nyt ois hyvä hetki kuolla.

Kuole nyt jo.

Voisitko nyt vaan tappaa itses? Mikä siinä on niin saatanan vaikeaa?

En jaksa tätä enää.

Hukkua, nukkua pois, lakata olemasta.

Miksen vaan nyt sais tehdä sitä?

Montako vuotta tätä vielä pitää jaksaa?

Mitä jos nyt vaan menisit ja hyppäisit sillalta? Junan alle ei viitsi, koska kuljettajalle tulee trauma.

Voi kun joku tekis sen mun puolesta, tappais.

Jäisinpä auton alle.