Toivottomuus

Hän kaipaa energiaa, jotain toimintaa nyt. Mutta samalla hän haluaisi degeneroitua meritähdeksi ja vajota merenpohjaan…

Miki Liukkonen kuvasi edellä oivallisesti korkean toimintakyvyn masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön ytimen teoksessaan Vierastila. Kokonaisuutena se on varsin paska kirja, mutta siinä on monia niin hyviä virkkeitä ja lauseita, että olen onnistunut rämpimään jo yli puolivälin. Se on Liukkosen lyhin teos. 

 

On raskasta kuunnella lähes joka päivä itseään käskemässä, toteamassa, kehottamassa tai kysymässä: Tapa ittes. Kipu lähtee kuolemalla. Lopeta syöminen. Ei kukaan halua elää sun kanssa. Olet liikaa. Olet liian vähän. Et ole tehnyt riittävästi. Olet menetetty tapaus. Et kelpaa tänne. Olet vitun ruma. Taas olet lihonut. Todellakin olisi laihtumisen varaa. Voisit lopettaa syömisen. Kukaan ei koskaan valinnut sua tänne, ei susta tuollainen pitänyt tulla. Olet vääränlainen, viallinen, niin paljon huonompi kuin muut. Kipu loppuu, jos tapat ittes. Ei kukaan rakasta sua ehdoitta. Olet ihan yksin, tulet aina olemaan. Painu vittuun. Olet vain taakaksi muille. Sua ei tarvita täällä. Kuolisit jo. Tajua nyt, ettei kukaan halua sua. Mitä sä täällä vieläkin teet? Miksi enää luottaisit mihinkään? Miksi kukaan haluaisi sut puolisokseen? Miksi olet vieläkin täällä? Miksi aina pilaat kaiken? Miksi aina aiheutat pettymyksen toisensa perään? Mikä on elämän tarkoitus? 

Yhtä huonosti, kuin minuun tehoaa neuvo ajatella, etteivät kaikki ajatukseni ole totta (kaikki ihmistoiminta perustuu ajatuksiin, mikä niistä sitten on otaksuttava todeksi ja mikä ei), minuun uppoaa neuvo puhua itselleni kuin ystävälle tai välttää sanomasta itselleni mitään, mitä en sanoisi ystävälle. Minä olen minä, ystäväni ovat ystäviäni — miten voisin pitää näitä asioita toistensa synonyymeina tai allegorioina. Ainoa toimiva vastalause itsevittuilulleni on se, että lapseni tarvitsee minua ja hänen biologisena äitinään olen kirjaimellisesti korvaamaton. Se on ainoa syy elää.

Kävin kaksi kertaa psykiatrilla työterveyshuollon lähetteellä. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, että minusta ei päällepäin huomaisi, että olen masentunut ja ahdistunut ja kärsin kivuista, jos en olisi kertonut. Samoin helmikuussa, kun tapasin veljeni kahvilassa, hän kysyi kuulumisiani ja totesi minun näyttävän hyvinvoivalta. Kerroin mätäneväni kotona sairauslomalla. Tilannettani tuskaillessani psykiatri myös totesi, että niin no onhan joillain vaikkapa diabetes eikä siihenkään ole mitään parantavaa hoitoa, vaan sen kanssa täytyy vaan oppia elämään. No olen tässä nyt opetellut jo 20 vuotta omien sairauksieni kanssa. Vissiin olen huono oppimaan. Ennen psykiatrin toista tapaamista täytin pitkät oirekyselylomakkeet. Toisella käynnillä psykiatri vaikutti empaattisemmalta ja ilmeisesti ymmärsi paremmin, miten huonosti voin. Lopuksi hän totesi: ”Toi sun katkeroituminen ja kyynistyminen vaikuttaa kyllä tosi pahalta, vaikka ihan realististahan se sun kokemusten perusteella on. Mut ilman toivoa paraneminen on aika mahdotonta.” Mistähän sitä toivoa sitten voi ostaa? Miten pystyisin taas näkemään ja tuntemaan toivoa? Mikä saisi minut uskomaan toivoon? Miten voisin taas omaksua sen? 

Miki Liukkonen, Vierastila: Sitä tulee tietoiseksi ympäristöstään, kaikesta, eikä mikään ole niin hirveää kuin tietoisuus, läsnäolo. Niin: hän ei voi käsittää tätä nykyajan trendiä, jossa ihmisiä kehotetaan tietoiseen läsnäoloon. Hän haluaa tiedostamatonta läsnäoloa. Kuka helvetti haluaa tietoista läsnäoloa?

Mitä pidempään sairauslomani a.k.a työttömyyteni kestää, sitä heikommaksi luottamukseni parempaan tulevaisuuteen käy. Kun kärsin kokopäiväahdistuskohtauksista ja kokopäivävatsakrampeista ihan vaan vapaalla ollessanikin, niin mitenköhän ihmeessä selviäisin työelämästä, jonka näen sivusta katsoen uuvuttavan ja murtavan pienestä ystäväpiiristänikin yhden toisensa jälkeen, kun se on ensin tehnyt sen toistuvasti minulle? Näen ympärilläni voittopuolisesti peiteltyä, piiloteltua kärsimystä. Sellainen on maailmankatsomukseni, aivoihini porautuneet synkänharmaat silmälasini.

Psykiatri kirjoitti Kelaan lausunnon sairauslomani jatkamiseksi syyskuun loppuun asti ja Kela myönsi sen. Jatkan työnhakua koko ajan, mutta jos en saa sopivaa työtä sairauspäivärahan päättymiseen mennessä, niin en tiedä, millä taloudellisella tuella elätän itseni ja lapseni. Vaihtoehdot ovat kaiketi määräaikainen työkyvyttömyyseläke tai uusi hakemus Kevaan uudelleen kouluttautumisen tukemisesta. Jos irtisanoudun virastani, niin TE-toimisto voisi myöntää työttömyysetuutta opiskeluun, mutta irtisanoutuminen voi johtaa ensin etuuden karenssiin enkä tiedä, millä sen ajan eläisin. Ja irtisanoutuminen tarkoittaisi tietysti työterveyshuollosta luopumista. Kaikkiin tukihakemuksiin voin aina saada myös kielteisen päätöksen eli kaikki on joka tapauksessa epävarmaa. Työkyvyttömyyseläkettä en tietenkään haluaisi, vaan uudelleen kouluttautua hierojaksi ja työllistyä, jos en kerran valtiotieteiden maisterina nykyisessä työmarkkinatilanteessa työllisty.

Ystäväni kertoi, että kun hänen puolisonsa oli 3 viikkoa työmatkalla ja hän itse siitä ajasta suurimman osan sairaana ja etätöissä, niin hän oli tulla jo niin hulluksi itsensä kanssa kahdestaan kotona ajatuksissaan velloessa, että maksoi mielellään 300 euroa päästäkseen pidennetyksi viikonlopuksi ulkomaanmatkalle toisen ystävänsä kanssa. Eikä tällä ystävälläni edes ole ikinä ollut varsinaisia mielenterveysongelmia. Lienee turhaa kertoa, miltä tuntuukaan olla sairaana 6 kuukautta kotona ilman työtä ja puolisoa. Onneksi sentään saan olla lapseni kanssa reilu puolet ajasta.

Kuin pilaillakseen tai ärsyttääkseen Kela (siitä instituutiosta voi puhua kuin yksittäisestä henkilöstä, sillä sen viesteissä ei koskaan lue edes virkailijan etunimeä — vain Terveisin Kela) ehdotti minulle mielenterveysongelmista kärsivien Silmu-kuntoutuskurssille hakemista. Vastasin kysymällä a) Miksi Kela haluaa minun osallistuvan toisen kerran kuntoutuskurssille, vaikka olen jo osallistunut Kelan ja ammattijärjestöni yhteiseen monivaiheiseen kuntoutuskurssiin, joka oli niin huono tai huonosti minun tarpeisiini soveltuva, että jätin sen lopulta kesken käytyäni 2/3? b) Miksi Kela mieluummin kustantaa minulle sairauspäivärahaa tai mahdollisesti täysin turhaa kurssia kuin uuden ammatin opiskelua, jonka hakemuksen Kela aiemmin hylkäsi? Totesin, etten usko hyötyväni mitenkään Silmu-kurssista, kun olen jo käynyt kaksi pitkää Kelan psykoterapiaa, pitkiä hoitosuhteita psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja sen umpisurkean kuntoutuskurssin. Tähän viestiin Kela vastasi yhdellä lauseella: ”Ammatillisen kuntoutuksen vastuu on KEVALLA.”  

Miki Liukkonen, Vierastila: Se, että jokin tarkoittaa jotain, oli aina herättänyt Renissä epäilyn, että tuo jokin oli aina jotain muuta, kuin mitä sen annettiin ymmärtää olevan.

Työnantajallani ei ole edelleenkään tarjota minulle mitään muuta kuin asiakassosiaalityötä. Urapolkutukea se tarjoaa vain lähihoitajille tai muille alemman koulutustason hoitotyön tekijöille, jotka tarvitsevat jotain lisäkoulutusta edetäkseen urallaan tai voidakseen tehdä joitain toimenpiteitä, joihin peruskoulutus ei anna pätevyyttä. Työterveyshoitaja puolestaan ei selvästikään ole perehtynyt taustatietoihini ja tilanteeseeni alkuunkaan, kun hän ehdotti, että hakisin töitä päiväkodeista varhaiskasvatuksen avustajana tai hakeutuisin vammaissosiaalityöhön. Vastasin, että en viitsi edes vaivautua vastaamaan tuollaisiin ehdotuksiin.

Kävin myös tapaamassa TE-toimiston ammatinvalintapsykologia, koska sitä minulle TE-toimistosta suositeltiin. Tapaaminen oli vain samaa iänikuista voivottelua, että onpa typerää, kun alanvaihtoa ei tueta mistään, ja onpa harmi, kun kilpailevia hakijoita on työmarkkinoilla nyt niin paljon. Psykologi totesi, että palvelu on tarkoitettu niille, jotka eivät tiedä, mitä haluaisivat tai voisivat tehdä, ja jotka voivat saada tukea uudelleen kouluttautumiseen, tai joille muuhun työhön työllistyminen on helpompaa. En siis ollut kohderyhmää, mutta virkailijan mielestä kaikki ilmaiset palvelut kannattaa ottaa vastaan. Toisin sanoen sekä asiakkaan että työntekijän aikaa kannattaa tuhlata turhuuksiin.

En voi käsittää, miten jotkut eivät koe vastustamatonta tarvetta turruttaa mieltään ja sekoittaa päätään edes joskus elämänsä aikana. Tunnen ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole koskaan olleet humalassa tai kokeilleet huumeiksi luokiteltavia aineita riippumatta traumaattisista kokemuksistaan. Aika rautaista. Onko kaikki tuntemukset tarkoitus sietää sellaisenaan? Nousuhumala on onnellisempia olotiloja, mitä tiedän, ja ilman tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkitystä (jota katukaupassa eli väärin käytettynä myydään huumeena) en ole vuosikausiin uskonut pysyväni hengissä. Lasku alkoholin käytöstä on tietysti yleensä liian iso sen hetkelliseen positiiviseen vaikutukseen nähden, mutta eihän ihminen sellaista jaksa aina ajatella päihtymistarpeen tai nousuhumalan aikana. Käytän alkoholia vain vähän krapulaoireiden, lihottavuuden, univaikutusten ja terveyshaittojen takia. Toleranssini on niin pieni, että tulen humalaan jo neljästä annoksesta. Mutta en pysty kuvittelemaan elämää kokonaan ilman sitä. Varsinkaan sitä, etten olisi koskaan humalaa kokenutkaan. Se kokemus kuuluu mielestäni yleissivistykseen yhteiskunnassa, jossa alkoholi näyttelee varsin merkittävää roolia. Jos se olisi laiton aine, tilanne olisi tietysti toinen. Yhtä lailla, jos kannabis olisi laillista, mielestäni kuuluisi yleissivistykseen kokeilla sitä. Lapseni läsnäollessa en juo pisaraakaan, se on periaatteeni ja periaatteistani koen suhteellisen helpoksi pitää kiinni. 

Hesarissa oli uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin, että kohtuullinenkin alkoholin kulutus jättää jälkensä aivoihin ja myös vain vähän alkoholia käyttäneillä oli aivomuutoksia kolme kertaa todennäköisemmin kuin absolutisteilla. Tämä tieto tuskin tekee kovinkaan monesta absolutistia, kun eihän juuri kukaan käyttäisi alkoholia alkuunkaan, jollei sillä olisi jonkinlaisia vaikutuksia aivoihin. Se on koko homman juju — on ihan paskapuhetta, että monikin joisi viiniä tai olutta ihan pelkästään sen hyvän maun vuoksi. Yhtä hyvin voisi juoda sitten vaikka mehua, maistuuhan sekin hyvältä. Jokainen täysjärkinen aikuinen ymmärtänee, että mikäli jokin aine vaikuttaa aivoihin, kuten alkoholia käyttävä ihminen sen toivoo tekevän, niin ne vaikutukset saattavat olla myös kauaskantoisia. Toisaalta tutkija totesi uutisen lopussa, että jos juominen pysyy pienenä ja kohtuullisena, siitä ei todennäköisesti ole merkittävää haittaa.

Ei liene varsinaisesti tarpeellista rankata ystäviä paremmuusjärjestykseen, mutta asia nyt vaan on niin, että minulla on paras ystävä, vaikken itsekään ymmärrä, miksi juuri hän. En saa häneltä läheskään sellaista vastakaikua kuin toivoisin enkä varmasti ole hänen paras ystävänsä ja hän on sitä paitsi tosi erilainen kuin minä. Olen miettinyt, onko kyse siitä, että olisin ihastunut tai rakastunut häneen, mutta en ole. Tämä on mysteeri. Ehkä kyse onkin siitä, että haluaisin olla hänen kaltaisensa. Hän on minua älykkäämpi, terveempi ja itsevarmempi. Toisaalta hänellä on erilaiset unelmat ja erilainen elämäntyyli — en minä unelmoi lapsettomasta kaupunkielämästä. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. Se korostuu, kun ei ole kumppania. Onnekseni olen saanut viime vuosina kaksi uutta ystävää töiden kautta. Lähinnä kommunikoimme viestein, tapaamme harvakseltaan. Tunnistin itseni White Lotus -sarjan kolmen ystävyksen riidasta: ”When you know someone long enough you start to see certain patterns. It’s like the source of your disappointment changes but the constant is that you’re always disappointed.” Kerroin tästä ystävälleni ja hän vain tuumasi, ettei ole ajatellut niin minusta. Se vain vahvisti arvaustani, koska hän ei kiistänyt itse asiaa.

Eräs ystäväni kehui minua viestissään kauniiksi, huumorintajuiseksi, nokkelaksi keskustelijaksi, hyväksi pukeutujaksi ja aivan ihanaksi ihmiseksi — kuulemma vain muutamia hyviä ominaisuuksia mainitakseen. Hänen mielestään minun ei tarvitsisi olla koskaan epävarma itsestäni, koska olen todennäköisesti jokaisessa huoneessa sen huoneen älykkäin ja kyvykkäin tunnistaen samalla oman kapasiteettini ja ollen riittävän nöyrä tunnistaakseni, milloin tarvitsen apua, ja pyytääkseni sitä. Enpä muista koskaan kuulleeni näin upeaa ylistystä. Ystäväni arveli, että muut eivät vaan ole koskaan uskaltaneet sanoa, mitä ajattelevat, koska minussa on tietty päättäväinen kuumottavuus, ja koska he olettavat, että minä tiedän tämän kaiken jo, koska olen niin kuumottava bosslady. Tunnistan itsessäni kuumottavuuden ja olen aina pelännyt sen näyttäytyvän ylimielisyytenä, kohtuuttomuutena ja kylmyytenä — toisin sanoen juuri niinä ominaisuuksina, joita muissa ihmisissä inhoan. Ystävälleni kuumottavuuteni ei kuulemma ole välittynyt sellaisena ollenkaan, mutta hän arveli, että ehkä jotkut muut, jotka eivät kykene ajattelemaan yhtään syvällisemmin, tulkitsevat sen vain pinnan tai kokemansa ensireaktion perusteella, eikä heidän tulkinnoillaan ole väliä. Olen toivonut kuumottavuuden näyttäytyvän rehellisyytenä ja suorapuheisuutena, uskollisuutena arvoilleni ja periaatteilleni sekä rohkeutena haastaa ja kyseenalaistaa erilaisia näkemyksiä. Minusta on kuitenkin vaikeaa kokea itseni ihanaksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi, kun olen niin vaativa, synkkä ja vihainen koko ajan. En todellakaan usko olevani erityisen nokkela keskustelija tai älykäs ja kyvykäs, tiedän paljon nokkelampia ja älykkäämpiä ja ennen kaikkea kyvykkäämpiä. Mutta tuntuuhan se hyvältä, että edes joku ajattelee minusta niin edes päihtyneenä. Kauneus ja pukeutumistyyli ovat tietysti kivoja mutta ei niin merkityksellisiä asioita. Eipä niistä ole näyttänyt pariutumisen kannalta olevan paljon hyötyä. Pidän tietysti itse pukeutumistyyliäni hyvänä, kun olen sen itse valinnut. Kauniina en itseäni pidä, se on tainnut jo tulla selväksi. On toki joitakin yksittäisiä hetkiä, jolloin yllätyn peilikuvastani — yksi sellainen oli hyvän seksin jälkeinen hetki mukavan ihmisen seurassa, joten olen miettinyt hormonitoiminnan vaikuttavan merkittävästi siihen, miten aivot tulkitsevat näköaistimuksia. Erään toisen henkilön seurassa huonomman seksin jälkeinen tulkintani peilikuvastani oli varsin toisenlainen, kun seksikumppanini ihmetteli, miksen käy plastiikkakirurgilla. 

Miki Liukkonen, Vierastila: Ei omia ajatuksiaan kannattanut koskaan tuoda julki, ei ainakaan siinä muodossa, jossa ne todella muhivat jossain mielen perukoilla. Sama pätee myös ulkoisen elämään. ’Ole oma itsesi’, ’rakasta itseäsi sellaisena kuin olet’ ja läpäti lässynlää — kuulkaa: kaikki nuo lauseet, nuo rohkaisusta räikeänkeltaiseen kaapuun puetut järjettömyydet, ovat yhtä tyhjän kanssa. ’Ole oma itsesi’ on yhtä kuin ole oma itsesi tavalla, jolla Ne haluavat sinun olevan oma itsesi. Älä haudo omintakeisia mielipiteitä, äläkä missään nimessä ole röyhkeä, pysy ruodussasi, vittu.

Vanhemmuus on mystinen juttu: Yhtaikaa pidän sitä maailman merkityksellisempänä ja ihanimpana asiana enkä voisi kuvitella lapsetonta elämää, mutta toisaalta ihmettelen, miten kukaan koskaan on uskaltanut hankkia lapsia ottaen huomioon kaikki siihen liittyvät riskit ja huolet kuten pelon lapsen menettämisestä. Onnellisuuden tuntemuksia olen kokenut ollessani lapseni kanssa, ystävieni seurassa tai elämäni rakkauden kanssa, liikuntaa harrastaessani (erityisesti tilanteissa joissa en näe itseäni peilistä) ja nousuhumalassa. Ehkä kaikkein syvintä onnellisuutta ikinä olen kokenut erinäisissä ihokontakteissa, lapseni ja muiden rakkaitteni kanssa. Maaret Kallio tiivisti sinkkuuden synkkyyden ja surkeuden hyvin Sari Valton haastattelussa mielenrauhasta ja selitti samalla, miksi psykoterapia ei todellakaan aina auta tai ainakaan riitä: 

Koskettaminen on semmoinen, joka meidän mielelle kertoo kehon kautta, että kaikki on ihan hyvin. Ja jos ajatellaan, että meillä on vaikka vauva, joka itkee, niin ei siihen riitä, että menee sanomaan kehdon viereen, että nyt on hyvä ajatella, että asut Suomessa, tilanne on aivan hyvä, ei ole mitään vaaratekijöitä läsnä, sinulla on turvallinen kiintymyssuhde. Tämä ei auta yhtään mitään, vaan vauva otetaan syliin, vauvaa vähän keinutellaan, sille ehkä hyräillään tai taputetaan peppua ja tulee röyhtäys ja niin edespäin. Eli tämä kehon muistaminen myös toisten kanssa. Psykoterapeuttina se ei ole niin kehollista tietenkään suhteessa toiseen, mutta ei aina tarvitakaan psykoterapiaa, läheskään aina. Mutta me kaikki tarvitaan läheisiä. Ja voidaanko me pyytää vaikka, että hei, halaatko sinä minua vähän aikaa? Tai katsotaanko vaan rauhallisesti vaikka auringonlaskua tai järvenpintaa tai telkkua vierekkäin. Ja se hengitys tasaantuu toisen hengityksen tahdissa. Eli rauhallinen toinen, ei vain neuvoin ja sanoin — ne on usein aika merkityksettömiä — vaan kehollisesti ja olemuksellisesti, on hyvin ratkaisevaa.

Ystäväni totesi, että onneksi vain pieni osa ihmisistä on tolvanoita. Se lienee mielipidekysymys ja mielipiteeni on erilainen — Kun esim. suurin osa yhdysvaltalaisista on äänestänyt presidentikseen Trumpin ja suomalaisista hallitukseen Perussuomalaiset ja Kokoomuksen ja parin ihmisen auto-onnettomuus länsimaissa saa moninkertaisesti mediatilaa verrattuna ympäristökriisiin ja vuositolkulla kestäneisiin nälänhätiin ja sotiin ja ihmiskunta on yhteistuumin tuhoamassa ilmastoa ja luontoa elinkelvottomaksi ja esim. Suomen ja koko maailman vuosittainen ylikulutuspäivä oli huhtikuun alussa eli luonnonvarat on tältä vuodelta jo käytetty, niin päättelen suurimman osan ihmiskunnasta olevan tolvanoita. Lienee turhaa tavoitella ihmislajin evolutiivisen voittokulun jatkumista tällä menolla. Tuli lunta tupaan ja jäitä porstuaan ja vietiin tuhkatkin pesästä. Leo Straniuksen viisaat sanat Vegaaneista tykkään -podcastissä: Me kerrotaan itsellemme ja lapsillemme satuja. Ajattelen, että se on hirvittävä karhunpalvelus, koska nykytiedon valossa me tiedetään esimerkiksi tosi hyvin, että eläinperäisen ruoan syöminen ei tee hyvää ilmastolle, ei eläimille eikä meidän omalle terveydelle. Me tiedetään myös se tosi hyvin, että miten vaikeaa ruokatottumuksia on muuttaa ja miten pitkäjänteistä työtä se vaatii. Silloin jos me totutetaan ja opetetaan meidän lapset syömään sitä eläinperäistä ruokaa tässä maailman ajassa tämän tiedon valossa, niin miten julmaa se on lapsia kohtaan siinä maailmassa, jossa on päivänselvää, että siitä eläinperäisestä tuotannosta pitää kuitenkin luopua.

Ja vielä lopuksi yksi Miki Liukkosen huomio: Mutta ihmiset luottivat häneen, niin kuin ihmiset aina luottavat mieluummin siihen, joka puhuu pelkkää paskaa kuin siihen, joka puhuu totta, sillä totuuden puhuminen jos mikä on epäilyttävää.

Tulevaisuus

Teflonpintani on kulunut ihan olemattomaksi. Työelämässä menestyminen tai edes pysyminen henkilökohtaisen elämän haasteiden ohella edellyttää niin valtavaa stressin- ja paineensietokykyä ja niin monen epäoikeudenmukaisuuden ja ylikävelemisen kokemuksen sietämistä, että herkälle ihmiselle se tuntuu mahdottomalta. Lähes päivittäin ajattelen, että nykyinen länsimainen yhteiskunta ei vaan ole minua varten. Mutta täällä elän ja tänne olen tehnyt jälkeläisen ja haaveilenpa vielä toisestakin. Ystäväni totesi kokevansa haastavissa tilanteissa hetkellistä uupumusta ja alakuloa, joka menee parissa tunnissa ohi. Tämä kuvaa hyvin normaalia, terveeseen mielenterveyteen kuuluvaa tunteiden ja olotilojen vaihtelua. Ero minun kokemukseeni on siinä, että kuolemantoiveet ja epätoivo eivät ole satunnaisia ja haihdu parissa tunnissa, vaan toistuvat päivittäin ja kestävät ikuisuuden. Elämänilon ja tulevaisuudenuskon hetket ovat poikkeuksia, vaikka sellaisia pitäisivät olla epätoivon ja onnettomuuden kokemukset.

Psykiatrinen hoitoni päättyi suunnitellusti kesällä. Loppulausunnossa terapeuttini toteaa, että hoidon tavoitteiksi määriteltiin työkyvyn ja työssä jaksamisen ylläpitäminen, murehtimiskäyttäytymisen vähentäminen, psykologisen joustavuuden lisääntyminen eli vaativuuden ja kontrollin tarpeen väheneminen sekä tunteiden tunnistamisen, kokemisen ja sallimisen vahvistuminen. Terapeutin mukaan työskentelimme paljon itsemyötätunnon ja itsevalidoinnin kanssa, mutta vaativuuteni ja itsekriittisyyteni on edelleen erittäin voimakasta. Hän kertoo meidän harjoitelleen tunteiden tunnistamista ja nimeämistä ahdistuksen ja vihan takaa sekä käsitelleen syömiseen ja omaan kehoon liittyviä vaikeuksia. Hän toteaa syömishäiriöoireiluni kuitenkin vahvistuneen hoidon aikana. Itse en ole havainnut siinä mitään muutoksia sen jälkeen, kun laihtumiseni pysähtyi kesällä 2021 ja kokoni on pysynyt samana siitä asti.

Terapeutti kertoo, että minä en koe hyötyneeni hoidosta, ja myöntää, ettei asetettuja tavoitteita saavutettu. Hänen mukaansa itsenäinen taitoharjoitteluni terapiakäyntien välillä on ollut koko hoitojakson hankalaa ja vaikka olen yrittänyt harjoitella, toistot ovat jääneet vähäisiksi. En varsinaisesti ymmärrä, mitä hän taitoharjoittelulla ja toistokerroilla tarkoittaa, koska hän vain kehotti minua sietämään pahaa oloa tai vaikkapa oksentamistarvetta ja olemaan itselleni armollisempi. Sitä yritin koko hoitojakson ajan ja siitä kerroin hänelle joka tapaamiskerralla. Jos hän tarkoittaa, etten esimerkiksi kokenut kylmäaltistuksesta mitään hyötyä, niin se on kyllä totta, mutta sen sijaan harjoitin ja harjoitan edelleen itselleni sopivampaa lämpöaltistusta kuten käymistä erittäin lämpimässä suihkussa. Aktiivisesti onnistuin esimerkiksi välttämään itseni punnitsemista, sitä en ole tehnyt taas varmaan melkein vuoteen.

Lopuksi terapeutti toteaa minun kärsivän yhä masennuksesta, ahdistuksesta ja voimakkaista toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteista. Hän kirjoittaa, että soveltuvan työn lisäksi kaipaan parisuhdetta, tiiviitä ystävyyssuhteita ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa. Mitään niistä ei ole saatavilla mistään terapiasta tai muusta psykiatrisesta hoidosta, vähiten apteekista. En oikein tiedä, kuka terapeutin lausunnosta hyötyy tai kenen siitä oletetaan hyötyvän. Minä en ainakaan. Hoidon päättyessä diagnoosini olivat suolistosairauden lisäksi toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (somaattinen oireyhtymä), yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus), vaativan persoonallisuuden häiriö ja määrittämätön pakko-oireinen häiriö. Viimeisintä en ole koskaan tunnistanut, koska pidän pakko-oireitani ahdistuksen ja vaativan persoonallisuuden oireina, en erillisenä sairautena. Lisäksi kärsin edelleen alhaisesta varastorauta-arvosta (ferritiini), koska sitä ei ole puolen vuodenkaan lääkekuurilla saatu nousemaan. Pelkästään mielialalääkkeeni maksaa vuodessa 420 euroa ja siihen päälle rautalääke 36 euroa kuussa. Julkisessa terveydenhuollossa tietysti laitetaan mieluummin asiakas maksamaan kalliit pillerit kuin myönnetään infuusiohoitoa eli suonensisäistä lääkitystä. Imeytymishäiriön juurisyy ei lääkäreitä tunnu kiinnostavan. 

Mielestäni lausunnon viimeinen lause kertoo kaiken olennaisen. Miten kukaan ikinä koskaan missään on onnistunut löytämään sopivan elämänkumppanin ja luomaan kuolemaan saakka kestävän, onnellisen parisuhteen? Varmaan se oli helpompaa sata vuotta sitten, kun elettiin yhtenäiskulttuurissa ja 70% kansasta työskenteli samalla elinkeinosektorilla eikä juuri kukaan kyseenalaistanut juuri mitään. Perusasetukseni on kyseenalaistaa kaikki, mikä on raskasta ja uuvuttavaa mutta minkä koen välttämättömäksi, ainoaksi mahdolliseksi tavaksi elää ja olla. 

Ajattelin aiemmin, että biseksuaalina voin valita kumppanin poikkeuksellisen laajasta valikoimasta ihmisiä. Kriteeristö kuitenkin kapenee vuosi vuodelta. Tällä hetkellä voin kuvitella parisuhteen vain ihmisen kanssa, joka on a) vegaani tai suhtautuu myönteisesti vegaaniseen ruokavalioon ja pitää ympäristösuojelua erityisen tärkeänä (ennen vanhaan kaikilla oli keskenään sama sekaruokavalio eikä kukaan ajatellut sen vaikutuksia ympäristöön), b) jonka kanssa sovin seksuaalisesti yhteen (ennen vanhaan riitti penetraation ja lisääntymisen mahdollisuus), c) joka haluaa muuttaa asumaan yhteen minun ja lapseni kanssa meidän asuinpaikkakunnallemme (ennen vanhaan synnyttiin ja asuttiin suunnilleen samassa paikassa kehdosta hautaan), d) joka haluaa tehdä kanssani lapsen (ennen vanhaan 99% ihmisistä halusi lapsia), e) joka rakastaa minua sellaisena kuin olen ja jonka kanssa minun ei tarvitse kokea olevani jatkuvasti vääränlainen, f) joka tietää yli kolmikymppisenä, mitä elämältään haluaa (ennen vanhaan suunnilleen kaikki halusivat samaa, nykyään lähes kaikki vaan haahuilevat ja haluavat nauttia vapaudesta), g) jolle arkinen, fyysinen läheisyys on luontevaa ja tärkeää, h) joka ei ole väkivaltainen, sairaalloisen mustasukkainen, päihdeongelmainen tai tupakoitsija, i) joka harrastaa liikuntaa ja lähtökohtaisesti mieluummin kävelee kaksi kilometriä kuin ottaa sitä varten taksin ja j) jolla on feministinen maailmankuva, tiedostetusti ja julkilausutusti tai tiedostamatta ja julkilausumatta. Näistä kriteereistä en voi joustaa. Tarkoittaako se, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin? Seksiä on helppo löytää, mutta haluan muutakin.

Ahdistun ajatuksesta ryhtyä jonkun toisen äidin lasten äitipuoleksi ja joutua tekemään hyvän ensivaikutelman paitsi potentiaaliseen kumppaniin, niin vielä hänen lapsiinsakin. Mietin, miten pitkään voin elätellä toivoa toisesta lapsesta. Ehkä vielä 7 vuotta, 43-vuotiaaksi. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä, jos en koskaan saa toista lasta eikä lapseni koskaan saa sisarusta. Ajatus tekee minut pohjattoman surulliseksi. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä lapsen kanssani?

Maailman johtavan mielenterveystutkijan mukaan vain 15% mielenterveyskuntoutujista paranee nykyisellä hoidolla ja vain 33% paranisi, vaikka kaikki saisivat nykytietämyksen mukaan mahdollisimman tehokasta hoitoa. En yllättynyt tästä tiedosta. Mikään hoito ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma, jossa masentunut ja ahdistunut elää, on vitun sairas ja sekaisin ja matkalla kohti tuhoa. ”Huomaa hyvä ja puhu itsellesi lempeämmin” ei tässä konkurssissa auta. Ainoa selviytymiskeino on sulkea silmänsä pahuudelta ja nauttia hetkestä ilman tunnontuskia ja itsereflektiota eli sepittää itselleen asioiden olevan ihan okei. Valitettavasti en pysty siihen. Lääkkeet tai sähköhoito (autocorrect ehdotti sähköjohtoa, se kaulan ympärillä toki ratkaisisi ongelman) tai magneettihoito voi joidenkin kohdalla toimia ratkaisevan hyvin, mutta kaikille niistä ei ole apua. Pysyn lääkkeiden avulla toimintakykyisenä, magneettihoito ei sopinut minulle voimakkaiden sivuoireiden takia ja sähköhoidon kriteerejä en täytä toimintakykyni takia. Psykedeelihoidoista toivon ratkaisua, mutta niiden laillistamiseen ja käypähoitosuosituksiin on varmaan vielä pitkä matka. 

”You cannot get through a single day without having an impact on the world around you. What you do makes a difference and you have to decide what kind of difference you want to make.” 

- Jane Goodall

Haaveeni on aina ollut pysyä samassa työpaikassa pitkään eli vähintään 10 vuotta ja mahdollisesti jopa eläkeikään asti. Arvostan sitoutumista suuresti, ja turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne ovat mielenterveydelleni elintärkeitä. Silti, kun mietin ääneen, jaksanko missään ammatissa loppuikääni, haaveeni mitätöidään ja sanotaan, että voinhan vaihtaa työpaikkaa vaikka muutaman vuoden välein. Tiedän, että voin, mutta en haluaisi enkä tiedä, kuinka monta kertaa kykenen. Olen 11 vuoden aikana joutunut vaihtamaan työpaikkaa 7 kertaa eli olen ollut 8 eri työpaikassa. Voin kokemuksen perusteella kertoa, että työpaikan vaihtaminen on helvetin kuormittavaa. En tiedä, jaksanko ylipäätään työelämässä eläkeikään asti riippumatta siitä, olenko samassa työpaikassa vai vaihdanko välillä. Kun 36 ikävuoteen mennessä on ollut jo niin vaikeaa jaksaa, niin tuntuu hyvin vaikealta kuvitella, että jaksaisin vielä moninkertaisesti enemmän kuin tähän asti. Vuoden äitiysloma pois lukien olen ollut työelämässä vasta 10 vuotta ja siitäkään en ole tehnyt 100% työaikaa kuin vajaat kuusi vuotta, joiden aikana jo ehdin uupua ja pitää monen viikon sairauslomaa. Ja sen jälkeen monta kertaa uudestaan. Totta kai mietin, olisiko tarinani toisenlainen, jos olisin valinnut jonkin vähemmän kuormittavan ammatin kuin sosiaalityö. Miettiminen tuntuu kuitenkin absurdilta, koska sosiaalityö oli minulle intohimo ja kutsumus enkä ollut tarpeeksi kiinnostunut mistään muusta.

Osallistuin tänä vuonna poikkeuksellisesti yhdessä ex-puolisoni kanssa lapsemme neuvolatarkastukseen, kun aiempina vuosina olen osallistunut yksin ex-puolisoni työesteiden takia. Täytin lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa sairauksistamme, ja rehellisesti merkitsin siihen omani. Vastaanotolla lapsemme ja ex-puolisoni läsnä ollessa terveydenhoitaja sitten kävi lomaketta läpi ja otti puheeksi sairauteni. Totesin nolona, että en ole näistä ex-puolisolleni puhunut moneen vuoteen enkä haluaisi näistä myöskään lapsemme kuullen keskustella. Terveydenhoitaja pahoitteli, että nämä nyt pitää tässä yhdessä käydä läpi. Hän kysyi, olenko jossain hoidossa ja mitä itse toivoisin, jotta paranisin. Kerroin, että hoitoni päättyi juuri kesällä ja kaikki mahdolliset hoitomuodot on jo kokeiltu. Siihen terveydenhoitaja totesi: ”Niin että olet siis vähän niin kuin toivoton tapaus?” Hämmennyin ja totesin, että no niin olen saanut ymmärtää. Sanoin, että toivoisin löytäväni itselleni sopivan työn, mutta se tuntuu kovin vaikealta, kun hakijoita per paikka on monta sataa enkä ole toistaiseksi päässyt edes työhaastatteluun. Ex-puolisoni onneksi ymmärsi tilanteen kiusallisuuden ja keskittyi ihastelemaan lapsemme tekemiä tehtäviä, mutta ei niin pienessä huoneessa kukaan voi olla kuulematta toisten puhetta. Sairauksistani päästyään terveydenhoitaja alkoi puhua lapsemme painosta, joka on tilastollisesti kasvanut pituuteen nähden liian nopeaan tahtiin. Terveydenhoitaja totesi, että tästä on puhuttava salakavalasti lapsen ollessa paikalla, mutta voin kertoa, että lapsemme on kyllä sen verran älykäs ja nokkela, että ihan satavarmasti kuunteli ja tajusi, mistä on kyse. Terveydenhoitaja on ollut aina sydämmellinen ja ihana tyyppi, joten tämä viimeisin tapaaminen oli yllättävä täystyrmäys.

Vaikka lääkityksessäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia, olen kesän jälkeen pystynyt itkemään monta kertaa. Syyskuussa itkin kahden viikon sisällä neljä kertaa ja yksi niistä tarkoitti käytännössä koko työpäivän aikaista itkun pidättelyä. Tauolla kävin vessassa itkemässä, mutta se ei hillinnyt itkuimpulssia tauon jälkeenkään. Useimmat itkuistani ovat liittyneet kokemukseeni ja pelkooni vanhemmuudessa epäonnistumiseen tai pelkoon siitä, että orastava parisuhde kariutuu taas. Aikataulusta myöhästyminen ja asioiden unohtaminen on ollut minulle aina sietämätöntä ja esimerkiksi ne ovat saaneet minut itkemään tänä syksynä useita kertoja.

Yhtenä päivänä muistin lapseni hakuajan päiväkodista väärin ja olin hakemassa häntä puoli tuntia myöhässä. Soimasin itseäni, miten voin tehdä tällaisen virheen, ja pelkäsin lapseni olevan pettynyt ja vihainen. Onneksi aurinko vielä paistoi ja lapset olivat jo pihalla, niin että pystyin piilottamaan itkuiset silmäni aurinkolasien taa. Aistin opettajan kuitenkin huomaavan kasvoistani, etten ollut tavanomaisessa tekoreippaassa moodissani. Autossa sitten kerroin lapselleni itkeneeni siksi, että pelkäsin hänen olevan pettynyt ja vihainen minulle. Hän lohdutti ja vakuutti, ettei myöhästymiseni haitannut häntä. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun eskari-ikäinen lapseni joutui lohduttamaan minua. Näin sitä siirretään huonoja toimintatapoja sukupolvelta toiselle. Mietin, kuinka ristiriitaista ja vastuutonta minun on haaveilla toisesta lapsesta, kun hädin tuskin suoriudun yhdenkään vanhemmuudesta.

Työpäivän aikaiset itkuimpulssini ovat puolestaan liittyneet siihen, kuinka merkityksettömäksi koen kaiken yhdentekevän paskanjauhamisen, kun samaan aikaan tapahtuu niin paljon pahaa — Suomen hallitus kusee heikompiosaisten muroihin ja maapallo tuhoutuu. Hieman ihmettelin, kun sen sovinistifasistisalaliittoteoreetikkoilmastodenialistikonservatiivin uudelleenvalinta USA:n presidentiksi ei ole vielä saanut minua kyyneliin. Varmaan sen selittää vanha tuttu, ylivoimainen vihan tunne.

Seksillä on esimerkiksi erään brittitutkimuksen mukaan selvät yhteydet ihmisten hyvin­vointiin ja sikäli kuin seksittömyys yhdistyy rakkaudettomuuteen, merkitys on iso. No shit Sherlock. Pystyn nauttimaan paljonkin rakkaudettomasta seksistä, mutta se ei millään tavalla vähennä rakkauden kaipuutani. Tutkimuksessa seksittömien todettiin kokevan muita vähemmän onnellisuutta ja elämän merkityksellisyyttä ja he olivat hermostuneempia ja yksinäisempiä. Talk about me. Olen harrastanut lähes koko sinkkuuteni ajan paljon seksiä ja saan siitä hetkellistä mielihyvää — se on yksi niistä harvoista tilanteista, joissa kykenen elämään hetkessä. Mutta hetkellisellä mielihyvällä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden ja elämäntyytyväisyyden kanssa. Onnellisuus ja elämäntyytyväisyys edellyttää kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja kokemusta siitä, että on joka hetki hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Olen kokenut sen aikuiselämäni aikana vain kerran parin kuukauden ajan, jonka sain kunnian viettää elämäni rakkauden kanssa vain tullakseni sitten jätetyksi.

Viimeksi kirjoitin, kuinka minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle viesti ensikohtaamisemme toisena vuosipäivänä, mutta ettei se kannata. Tein sen silti, koska en kyennyt hillitsemään itseäni. Kysyin, mitä hänelle kuuluu ja kerroin toivovani, että hän on terve ja onnellinen. Kului monta päivää, ennen kuin hän vastasi varsin geneerisesti olevansa terve ja suhteellisen onnellinen. Niinä päivinä en kyennyt keskittymään mihinkään, ajattelin vain häntä ja tarkistelin puhelintani jatkuvasti. Ei mainintaa uudesta parisuhteesta, ei uutta profiilikuvaa. Hän kysyi minun kuulumisiani— amerikkalaista kohteliaisuutta eikä mitään henkilökohtaista, ajattelen. Vastasin kertomalla, että ikävöin häntä joka päivä. Hän luki viestin muttei reagoinut mitenkään, minkä tulkitsin tietysti niin, että hän ei ikävöi minua. Ajattelin ja ikävöin häntä koko kesän vielä enemmän kuin muulloin — varmaankin siksi, että kesä ja etenkin loma on aikaa, jolloin ihmiset viettävät erityisen paljon aikaa kumppaneidensa kanssa, matkustavat ja liikkuvat yhdessä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten hän pystyi jättämään taakseen sen maagisen yhteyden, joka meillä oli. Ymmärtäisin, jos kokemus ei olisi ollut molemminpuolinen, mutta edelleen uskon hänen olleen rehellinen siitä, että se oli.

Palasin Tinderiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna elokuun alussa. En innoissani vaan pakon sanelemana mutta valmiiksi turhautuneena ja uupuneena siihen maailmaan. Ajattelin, ettei ole olemassa muita realistisia vaihtoehtoja, jollen halua viettää loppuelämääni yksin. Tapasin kuudesti henkilön, joka olisi ollut minulle periaatteessa eli paperilla täydellinen, mutta johon en tuntenut minkäänlaista romanttista tai seksuaalista vetovoimaa. Juuri kun olin taas kerran pettynyt ja menettänyt toivoni, sain yhteydenoton tyypiltä, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran sattumalta kaverini kanssa baarissa jo keväällä. Nyt olemme seurustelleet kuukauden ja yritän luottaa suhteen tulevaisuuteen. Se on kuitenkin kaikkien aiempien kokemusteni takia erittäin vaikeaa ja mieleni pyrkii jatkuvasti vakuuttamaan, ettei tästäkään mitään tule eikä hän ole niin kiinnostunut minusta kuin minä hänestä.

Olen ihmetellyt viime aikoina, miksi maskaamisesta puhutaan vain autismikirjon ja ADHD:n yhteydessä. En edelleenkään usko, että minulla olisi autismikirjon häiriötä ja ADHD:ta kukaan ei ole minulla koskaan edes epäillyt. Silti koen kyllä joutuneeni maskaamaan sosiaalisissa tilanteissa viimeiset 20 vuotta. Suurin osa ihmisistä pyrkii muokkaamaan käytöstään sosiaaliseen tilanteeseen sopivaksi ja roolista toiseen hypätään usein luonnostaan. Maskaamisessa on kyse siitä, että jotkut joutuvat harjoittelemaan, matkimaan ja pinnistelemään noudattaakseen sosiaalisten tilanteiden normeja sekä samalla peittelemään piirteitään, jotteivät erottuisi muista ja tulisivat hyväksytyiksi. Maskaaminen on raskas keino selviytyä sosiaalisissa tilanteissa, joissa erityisyyttä ei ymmärretä. Haasteita voi olla esimerkiksi katsekontaktin luomisessa sekä ilmeillä ja eleillä viestimisessä. Maskatessa omasta olemuksesta ja käyttäytymisestä joutuu olemaan jatkuvasti tietoinen ja seuraamaan toisten reaktioita miettien, hyväksyvätkö he minut. Maskaaminen voi pahentaa tyytymättömyyttä itseä kohtaan, koska jatkuva jonkin toisen esittäminen heikentää omaa minäkuvaa entisestään. Mielestäni maskaaminen voi liittyä ihan yhtä lailla masennukseen ja ahdistukseen kuin autismikirjoon tai ADHD:hen. Ihan samoin myös sosiaalisesti epätoivottua alakuloisuutta ja ahdistusta joutuu peittelemään ja pinnistelemään antaakseen itsestään pystyvän ja pirteän vaikutelman. Vain erittäin harvoin koen esimerkiksi nauravani aidosti sielustani asti. Useimmiten nauraminen on vain esittämistä kohteliaisuuden vuoksi, hyvän tunnelman ylläpitämiseksi ja odotusten täyttämiseksi.

Toisekseen olen ihmetellyt, miksi mediassa puhutaan vain suhdeliukuportaista ja urakehityksestä eikä laajemmin menestyksen liukuportaista. Siitähän kapitalistisessa ja individualistisessa nykyajassa on ennen kaikkea kyse. Parisuhteen liukuportailla tarkoitetaan sitä, että suhteen kuuluu edetä deittailusta ihastumiseen, ihastumisesta seurusteluun, seurustelusta rakastumiseen, rakastumisesta yhteen muuttamiseen, yhteiselosta naimisiin menoon ja naimisiinmenosta lasten hankkimiseen. Urakehityksen liukuportaita minun tuskin tarvitsee kenellekään selittää, mutta mainittakoon, että taloudellinen menestys on kiinteä osa sitä. Menestysportaiksi kutsuisin näitä molempia yhdistettynä, koska vasta se tekee länsimaisella mittapuulla yksilöstä elämässään onnistuneen ja menestyneen. Joka ei tähän komboon kykene, tulee tuntemaan sen nahoissaan.

Elämästä ei selviä ilman teflonpintaa. Tyypillisesti pinta kuluu käytettäessä, mutta elämässä sellaiseen ei ole varaa. Kuluminen ei vahvista, se heikentää. Mikä ei tapa, vituttaa.

”Rakkaudessahan on keskeistä se, että on se tunne, että joku ihminen hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sellaiset ihmiset, jotka jäävät ilman seksiä ja rakkautta, eivät voi saada tätä tunnetta, koska he eivät usko, että kukaan voi heitä hyväksyä.” 

- Osmo Kontula

Ruokavalio

Vielä parikymmentä vuotta sitten ensikertaa ilmastoahdistuksesta kuullessani ihmettelin ilmiötä. Mietin, miten joku voi ahdistua jostain niin kaukaisesta ja epämääräisestä kuin ilmastonmuutos. Luotin yhteiskunnan ratkaisevan haasteet, teknologiahan kehittyi koko ajan. Viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt ilmastoahdistuksesta itse ja ihmettelen, mikseivät kaikki muutkin. Kutsuisin sitä myös ilmastomasennukseksi ja ympäristötoivottomuudeksi. Herättyäni eläinperäisen ruoantuotannon totuuksiin en ole voinut enää sulkea silmiäni niiltä. Kun kerran tiedostaa jotakin, sitä on mahdoton olla enää tiedostamatta. 

Nyt ihmettelen, miten minä fiksu, empaattinen ja korkeasti koulutettu ihminen olen voinut sulkea totuuden tietoisuudestani näin kauan. Olin ensimmäiset 21 vuotta elämästäni kasvissyöjä, sitten aloin syödä kanaa ja riistaa. 24-vuotiaana ryhdyin syömään puolisoni ruokavalion mukaisesti myös punaista lihaa, kunnes avioeron myötä 32-vuotiaana palasin lapsuudenaikaiseen lakto-ovo-vegetaariseen ruokavalioon. 33-vuotiaana tapailin pari kuukautta erästä vegaania, mikä oli minulle ensisysäys kohti uutta ymmärrystä. 34-vuotiaana luin Suvi Auvisen kirjan Lihan loppu, joka edelleen vahvisti suuntaani. Loppusysäyksinä toimivat Docventuresin jakso aiheesta sekä Viral Vegansin podcast ja Instagram-tili, jotka saivat silmäni lopulta avautumaan ihan kokonaan ja luovuin kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossani.

Olen aina pitänyt itseäni eläinrakkaana ihmisenä, mutta eihän ihminen voi olla eläinrakas kannattaessaan kulutusvalinnoillaan eläinten massakidustusta ja massamurhaa. Nolottaa myöntää, mutta en oikeasti ollut tullut ajatelleeksi, että ihmisten käyttämä lehmänmaito on varastettu vasikoilta ja lehmät väkivaltaisesti erotettu lapsistaan tai että kananmunantuotanto edellyttää kanojen synnyttävän käytännössä joka päivä. Lehmien on oltava jatkuvasti raskaana vain, jotta heille rakas jälkeläinen voitaisiin riistää heiltä pian synnytyksen jälkeen. Tuotantokanat munivat nykyisin munan päivässä, mikä on täysin luonnotonta. Maatiaiskanat voivat elää yli 10-vuotiaiksi, mutta tuotantokanoiksi jalostetut kanat kuolevat hyvässäkin hoidossa muninnan aiheuttamiin sairauksiin jo muutaman vuoden ikäisinä. Käsitettyäni nämä asiat en pysty enää ymmärtämään, miten kukaan lastaan imettänyt ja synnyttänyt ihminen kykenee käyttämään maitotuotteita ja kananmunia. Sitä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi, keskenään yhteensopimattomien vakaumusten ja käsitysten aiheuttamaksi psykologiseksi ristiriidaksi. Joillekin ristiriita on helpompi sietää kuin toisille; sulkea silmät yhdeltä asialta samalla, kun tuijottaa toista suoraan päin. Suomalaisten eläinsuhteesta kertoo aika paljon se, että Suomi on yksi harvoista turkistarhauksen eli elitistisen eläinrääkkäyksen yhä sallivista maista.

Kaikkien empatia ei vaan yksinkertaisesti ulotu muihin kuin ihmisiin tai korkeintaan lemmikkieläimiin. Lemmikkiluokkaan pääseminen ei tosin sekään suojaa eläinlajia massatuotannolta, sillä Suomessakin teurastetaan esim. tuhansia kaneja vuodessa lihatuotteiksi. Ei tarvitse mennä Aasiaan asti kauhistelemaan metallikoukusta roikkuvia koiranruhoja. Lemmikeiksi jalostetut eläimet eivät enää kohoa maailmassani muiden eläinten yläpuolelle. Kannattaa myös muistaa, että ihminenkin on eläin. 

Jos maailmankatsomus nojaa ihmisen ylivaltaiseen asemaan, niin eläinoikeusargumentit eivät ymmärrettävästi pure. Jos eläinoikeusargumentit olisivatkin ainoa peruste veganismille tai edes lihansyönnistä luopumiselle, niin vielä jotenkin voisin sulattaa sen, että valtaosa kansasta ei yksinkertaisesti välitä. Muut argumentit kuitenkin koskevat nimenomaan ihmisen hyvinvointia ja tulevaisuutta. Eläinperäinen ruokavalio tuhoaa ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, eläimet ja ihmiskunnan monin tavoin. Siinä sivussa se normalisoi väkivaltaa toista elävää olentoa kohtaan. Tuskailen suuresti sen suhteen, miten voin tukea lapseni uskoa tulevaisuuteen, kun fakta on se, ettei maapallon tuhoa kohta enää pystytä pysäyttämään. Miten voin selittää aikuisten ihmisten pahuuden lapselleni? Jo nyt konfliktialueilla asuvien lasten määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvulta. Määrä tuskin tulee vähenemään, mikäli ympäristökatastrofit ilmastonmuutoksen myötä vaan lisääntyvät entisestään.

Ruuantuotannolla on valtava vaikutus ilmaston lämpenemiseen, ympäristön rehevöitymiseen ja happamoitumiseen sekä luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Suuri osa maailman kalakannoista on ylikalastettuja ja pyyntimenetelmät tuhoavat muutakin meriluontoa. Kestämätön ruuantuotanto aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kaikki sanovat rakastavansa luontoa, mutta mitä se sellainen rakkaus on, joka tuhoaa kohteensa? 

Ruuantuotanto on myös maailman suurin kasvihuonekaasujen aiheuttaja. Suomessakin maatalous on merkittävin ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen lähde. Vaihtelua eläinperäisen ruoantuotannon päästömäärissä ilmenee paljon eläinlajeittain ja jonkin verran myös tuotantotavoittain. Nautakarja yksin aiheuttaa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10%  kaikista ihmisen toiminnan tuottamista ilmastopäästöistä. Noin 70 % Suomen peltoalasta käytetään eläinpohjaisen ravinnon tuottamiseen. En uskalla edes ajatella vastaavaa lukua vielä välinpitämättömämmissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä tai Kiinassa. Eläinten kasvattamiseksi joudutaan tuottamaan runsaasti rehua, jonka tuotanto vie muun muassa paljon peltopinta-alaa ja vaatii lannoitteita ja torjunta-aineita. Varovaisimmatkin arviot asettavat globaalin ruuantuotannon päästöjen osuudeksi noin 30% kaikista ilmastopäästöistä. Niistä 60–70% johtuu eläinperäisen ravinnon tuottamisesta.  

Maatalous on myös suurin Itämeren rehevöitymiseen vaikuttava tekijä Suomessa. Pelkästään maitotuotteiden ja naudanlihan tuotantoon hyödynnetään yli puolet maatalousmaasta, jota voitaisiin vaihtoehtoisesti käyttää kasviproteiinien viljelyyn. Soijaa käytetään valtavasti eläinten tehotuotannossa kulutettavaksi, vaikka ihminen voisi syödä sitä ihan itse eikä vasta ruoantuotantoeläimen elimistöön imeytyneenä. Parhaiten lehmien laidunnuksen monimuotoisuushyödyt toteutuisivat luonnonlaitumilla, mihin riittäisi paljon nykyistä pienempi nautamäärä. Osa naudoista ei laidunna nykyään lainkaan. Globaalisti lihan, maidon, kananmunien ja vesiviljelytuotteiden tuottamiseen käytetään 83 % ruuantuotannon käytössä olevasta maa-alasta, mutta ne tuottavat vain 37% ruuasta saatavasta proteiinista ja 18% kaloreista. Esimerkiksi soijarehun käyttö kasvattaa broilerin, kananmunien, sianlihan ja kasvatetun kalan ympäristövaikutuksia.

Kestävämmän ruokajärjestelmän terveys- ja ympäristövaikutuksista noin 75% saavutettaisiin siirtymällä pääosin kasvipohjaiseen ruokavalioon. Luomutofu ja sen raaka-aineet pitäisi kuljettaa yli 250 kertaa edestakaisin, jotta tuote saavuttaisi kotimaisen naudanlihan päästöt. Eläinperäisen ruokavalion noudattamiseen ei vaan yksinkertaisesti ole enää mitään kestävää, eettisesti perusteltua syytä. Eläinperäinen ruoka maistuu hyvältä, se on ainoa syy. Se on itsekäs, ei eettisesti kestävä perustelu. Aiheesta keskustellessamme eräs henkilö totesi loukkaantuneeseen sävyyn, että saan hänet tuntemaan itsensä itsekkääksi. Totesin, että se onkin tavoitteeni, koska pidän lihansyöntiä itsekkäänä. 

Ihminen on lähtökohtaisesti hedonistinen mutta myös oppiva eläin. Uusiin makuihin ja ruokiin tottuu, se on todistettu fakta. Muutos vain edellyttää motivaatiota ja sinnikkyyttä. Minulle olisi suuri kunnia olla jollekulle toiselle ensisysäys kohti eettisempiä kulutusvalintoja. 

Ympäristöpolitiikan tutkija Simo Häyrystä lainaten: ”Kasvissyönnin ja lihansyönnin vertaaminen herättää tunteita: onhan ministeritasolta asti sanottu, ettei armeija marssi kukkakaalipirtelöllä. Tekisi mieli muistuttaa, että Rooman armeija marssi ohranjyvillä. Luonnon varjeluun voisi kehittyä samanlainen suhde kuin hyvinvointivaltioon ja verotukseen, että ihmiset ymmärtäisivät oman etunsa siinä, että kaikki tekevät osansa. Ei luontokadon pysäyttämisen tarvitsisi olla ristiriidassa perinteisen luontosuhteen kanssa.”

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.