Kosketus

Kosketus on kaksipiippuinen juttu. Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että me suomalaiset olisimme yleisesti onnellisempia, jos koskettaisimme toisiamme enemmän. Käytän sanaa koskettaa, koska sanassa kosketella on häiritsevä kaiku.

Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiinia, hyvän olon hormonia, jonka on todistettu vahvistavan ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta. Havaintojeni perusteella suomalaisessa kulttuurissa ihaillaan oksitosiinin pidättelemistä aivoissa mahdollisimman pitkään. Pidättyväistä pidetään parempana kuin vapautunutta.

Esimerkiksi työpaikalla minun tekisi mieli välillä ohimennen koskettaa toista hartialle tsempiksi ja merkiksi siitä, että välitän hänen voinnistaan ja mielialastaan. Tai ihan kunnolla halata ihan vaan siksi, että tuntuu siltä. Siksi että saisin siten aikaan hyvän mielen sekä itselleni että toiselle. Avainsana on: luontevasti. En tarkoita tuntemattomien välistä koskemista.

Kaksimielistä kosketusta en voi sietää. Seksuaalisella tavalla minua ei saa koskettaa kuin puolisoni. Koskettelun erottaa kyllä koskettamisesta, vaikka se ulkopuolisen silmiin näyttäisi viattomalta. Sen aistii. Arvelen, että vääränlaisen kosketuksen pelko estää useimpia suomalaisia koskettamasta toisia lainkaan. Eikä kukaan halua otsaansa intimiteettireviirejä rikkovan hyypiön leimaa. Koskevasta kollegastahan voidaan tehdä ilmoitus häirinnästä.

Jos ihmiset eivät pysty luontevasti koskemaan toisiaan arjessa, vaihtoehto olisi tuoda työpaikoille lemmikkejä. Voi kuinka ihanaa olisi työskennellä huriseva kissa sylissä tai käydä kahvitauolla ulkoiluttamassa koiraa raittiissa ilmassa! Asiakkaistakin suurin osa tuntisi varmasti olonsa kotoisammaksi ja lämpimämmin tervetulleeksi, jos vastassa olisi toimiston valkoisten seinien ja kolkkojen käytävien lisäksi pehmoisia, iloisia eläimiä, jotka eivät arvostele tai tuomitse heitä. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa tiede pystyy selättämään kaikki allergiat!

Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.

Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.