Ajatuksia

Löysin yllättäen sielunsisaren, Anna-Leena Härkösen. Luin hänen haastattelunsa Gloriasta ja kuuntelin hänen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjansa Loppuunkäsitelty. Äänikirjan lukija oli niin hyvä, että kuvittelin kuuntelevani Anna-Leenaa itseään. Olen aina samaistunut voimakkaammin itseäni vanhempiin ihmisiin ja kokenut, ettei todellinen ikäni vastaa psyykkistä ikääni. Anna-Leena on minua 23 vuotta vanhempi. Olisi jotakuinkin yllättävää, jos kokisin sielunsisaruutta itseäni nuorempaan ihmiseen. Yksi meitä erottava tekijä tosin lienee hengellisyys. Anna-Leena etsi lohtua sisarensa itsemurhaan myös uskonnosta. Tässä tekstissä lainaan Anna-Leenan sanoja, joihin samastun voimakkaasti.

Kestokykyni on haurastunut ja olen entistä herkempi ilkeilylle.

Olen yhä hengissä. Se on mielestäni merkittävä saavutus jokapäiväisten sairauksien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa eläessä. Varmaan ajattelet, että liioittelen sanoessani ”jokapäiväisten”, mutta en — valehteleminen ei kuulu tapoihini. Anna-Leenan sisarella oli ollut kaksi kertaa keskivaikea masennus, minulla on ollut vaikea masennus viimeiset 3 vuotta ja on ollut aiemminkin. Silti olen yhä täällä, hip-hip-hurraa. Yleensä lyhyistä normaaliolotilan keskeyttävistä hetkistä puhutaan ahdistus- tai paniikkikohtauksina, mutta koska elän ahdistuksen kourissa lähes kaiken hereilläoloaikani, normaaliolotilani keskeytyksiä ovat ne lyhyet lepohetket, kun pystyn hengittämään huomaamattani, rintaani ei purista enkä tiedosta kivuliasta suolistoni toimintaa. Yllätyn suuresti, jos en saa ensimmäistä sydänkohtausta tai vatsahaavaa alle 50-vuotiaana. Tällaisella stressin ja ahdistuksen määrällä on varmasti seurauksensa.

Joka vuosi talven kylmyyttä ja pimeyttä tuntuu minusta yhä mahdottomammalta sietää. En ymmärrä, miten vielä 15 vuotta sitten pystyin harrastamaan avantouintia. Joka talvi mietin, kuinka monta näitä on vielä jäljellä. Kesällä puolestaan mietin, kuinka lyhyt se onkaan ja kuinka vähän aikaa on enää talveen. Ääreisverenkiertoni on surkea ja vihaan jokatalvista käsien kuivumista. Kumpikaan ei ole ongelma muina vuodenaikoina. Sormeni viilenevät sisätiloissakin niin, että usein talvella ulos lähtemisen ajatus johtaa ajatukseen kylmistä sormista ja lopulta päädyn jäämään sisälle. Kesäisin en tahtoisi muualla ollakaan kuin ulkona, yöllä nukkumista lukuun ottamatta. Nautin siitä, kun kaikki lyhyet matkat voi kävellä ja pyöräillä. Liikunta on myös paljon parempi suolistolleni kuin autossa tai sohvalla istuminen. Talvipyöräily sen sijaan on hullua. Olen jo vakavasti alkanut harkita Etelä-Eurooppaan muuttamista talvikuukausiksi lapseni täysi-ikäistymisen jälkeen. Tätä kirjoittaessani tunnen huonoa omaatuntoa, koska joillakin muilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia. Huono ääreisverenkierto ja ikävä sää eivät ihan vedä vertoja esim. nälänhädästä kärsimiselle tai sotarikoksen uhriksi joutumiselle. 

En tavoittele pitkää ikää, koska en usko sopeutuvani minkään palvelutalon sääntöihin. Tosiolemukseni ydin on on kirkastunut: ei kova eikä pehmeä vaan erityisen herkkä.

10 kuukautta erikoissairaanhoidossa käytyäni täytin uudestaan hoidon alussa täyttämäni oirekyselyt. Tulos oli kokonaisuudessaan vielä huonompi kuin hoidon alussa, mikä terapeuttini arvion mukaan johtuu siitä, että olen yhä samassa työssä. Hän uskoo, että alan parantua päästyäni paremmin hyvinvointiani tukevaan työhön. Itse en enää tiedä, mihin uskoa. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tietokoneeni ruudulle ilmestyi kyselyn päätteeksi tällainen ohje:

Kun en tiedä, itkeäkö vai nauraa, päädyn vitutukseen. Mitä hyötyä on ollut tuosta yhteydenotosta ammattihenkilöön eli erikoissairaanhoidon terapeuttisista keskusteluista? Terapeutti on kehottanut minua puhumaan itselleni nätimmin ja olemaan itselleni armollinen. Sama kasetti soi joka tapaamisella, on kuin hän ei muistaisi, mitä puhuimme viime kerralla. Sehän nimenomaan on ongelman ydin, etten pysty armollisuuteen ja itsemyötätuntoon! Vaikka kuinka monta kertaa kehotetaan ja käsketään. Juuri siitä on kyse persoonallisuushäiriössäni, luulisi ammattilaisen tietävän. Olen käynyt jo tätä ennen 5 vuotta viikoittaisessa psykoterapiassa, joten olen ehkä mahdollisesti saattanut saada samat neuvot noin miljoona kertaa. Pitäisikö toiston tepsiä, en tiedä. Ehkä en vain tarpeeksi yritä parantua, ehkä minulla on asenneongelma. Sairauksista kärsiminen kun on niin helvetin mukavaa. 

Oirekyselyjeni tulokset nähtyään terapeuttini totesi, että muut saman pistemäärän saaneet potilaat eivät todellakaan käy töissä, lähinnä makaavat sängyssä. Mitä minun oli tarkoitus kommentista päätellä? Tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, lakata käymästä töissä, mennä sänkyyn makaamaan? Taputtaa itseäni olalle ja kehua, että olen parempi mielenterveyspotilas, kun sairauteni sattuu olemaan erilainen kuin joillakuilla muilla?

Epätodellisuuden tunne voimistuu taas. Ei niin hauska ihminen voi kuolla. Totta kai voi. Kuka tahansa voi kuolla. Ei voi. Ihminen, joka nauraa niin paljon, ei voi tappaa itseään. Ihminen, joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni ydinoire on juurikin se, etten kykene pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle ja siksi sängyssä yksin makaaminen on kutakuinkin viimeinen asia vaihtoehtojeni listalla. Minun on paettava, joka hetki. Paettava todellisuutta, jota on mahdoton sietää. Harhautettava mieltäni tekemällä koko ajan jotakin, kokemalla itseni hyödylliseksi ja tekemiseni merkityksellisiksi, että hengittämisessä olisi edes hitusen järkeä. Minun tekisi usein mieli vajota peiton alle makaamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi, mutta en kykene siihen. Ristiriita on tuskallinen. 

Seksihaluilla ja masennuksella on tapauksessani päin vastainen yhteys, kuin yleisesti tavataan olettaa. Seksi on niitä harvoja asioita, joista useimmiten kykenen nauttimaan — tilanteita, joissa pystyn elämään hetkessä ja itsetuntoni on hyvä. Terapeuttini mukaan olen vaikuttanut viime kuukausina vähemmän vihaiselta kuin viime vuoden alkupuolella. Hän viettää kanssani noin kaksi kertaa tunnin kuukaudessa. Itse en koe olevani vähemmän vihainen enkä usko läheisteni tai kollegojeni havainneen sellaista muutosta. Pohdin, luuleeko terapeuttini oikeasti mielipiteillään olevan jotakin merkitystä minulle? Hänen mielestään (hän on itse lihava) minulla ei esimerkiksi ole yhtään varaa laihtua. Olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen eli lääketieteellisestikin kyllä minulla on. Mielipideasioista on turha kiistellä, joten en ole jaksanut väittää hänelle vastaan. 

Minähän siis oikeasti ajattelen, että kaikilla laihoilla ja lihavilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Surkuhuvittaa, kun ihmiset, jotka ei tiedä syömishäiriöstäni, ihailevat kehoani. Uskon, että vain keskipainoisilla ihmisillä on terve suhde ruokaan ja liikuntaan. Tiedostan, ettei asia välttämättä näin ole, mutta en silti pääse eroon ajatuskuviostani. Tuntuu absurdilta, että pystyin hyväksymään 16 kiloa lihavamman kehoni ja jopa pitämään siitä vielä muutama vuosi sitten. Kun katson sen aikaisia valokuvia, en tunnista itseäni psyykkisesti. Tavoitteeni on olla jokaisen huoneen hoikin, tai ei tavoite vaan tarve. Kuulostaa lapselliselta, tiedän. Mutta ei se ole lapsellista, se on sairasta.

Sain yllätyksekseni myönteisen päätöksen työeläkeyhtiöstä syyskuussa. Ehkä se johtui siitä, että olin päässyt erikoissairaanhoitoon ja saanut persoonallisuushäiriödiagnoosin. Marraskuusta lähtien olen siis tehnyt 60% työaikaa osa-aikaisella, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja etsinyt työkokeilupaikkaa. Työeläkeyhtiö lupasi tukea työnantajaani taloudellisesti toisenlaisten, terveydentilaani soveltuvien työtehtävien järjestämiseksi minulle organisaation sisältä. Työnantajani ilmeisen motivaation puutteen takia työkokeilupaikkaa ei ole järjestynyt, joten sain tammikuussa työeläkeyhtiön kautta työuravalmentajan, joka auttaa minua löytämään työkokeilupaikan jostakin muusta organisaatiosta. Hain lähes vuoden ajan aktiivisesti uutta työpaikkaa avoimilta työmarkkinoilta, mutta jätin sen homman sikseen saatuani työeläkeyhtiön myönteisen päätöksen. Jos työkokeilupaikkaa ja sen myötä uutta työsuhdetta ei löytyisi mistään, niin työeläkeyhtiö voisi maksaa minulle kuntoutustukea uudelleen kouluttautumisesta korkeintaan 4 vuoden ajan. 

Ottaen huomioon, että edelleen töitä voi Suomesta löytää jopa pelkällä peruskoulutodistuksella, niin voisi kai olettaa, että niitä voisi löytää myös valtiotieteiden maisterin tutkinnolla ja yli 10 vuoden työkokemuksella vaativasta asiantuntija-, viranomais- ja vuorovaikutustyöstä — sairauksistani huolimatta. Työeläkeyhtiön mukaan kuntoutukseni tulee tähdätä terveydentilan kannalta soveltuvassa työssä jatkamiseen työkokeilun tai työhönvalmennuksen kautta ja kuntoutuksen tavoitteena tulee olla kokopäivätyö. Työeläkeyhtiössä uskotaan, että näillä toimenpiteillä eli muutaman kuukauden osa-aikaisuudella ja 3 kuukauden työkokeilulla sekä sitä mahdollisesti seuraavalla 3 kuukauden työhönvalmennuksella toisenlaisiin tehtäviin kykenen palaamaan kokoaikatyöhön. Se on myös oma toiveeni, mutta toiveen toteutuminen tuntuu erittäin kaukaiselta ottaen huomioon 20 vuoden pitkäaikaissairastamiseni. 

Viime kuukaudet olen ollut kolmipäiväisen työviikkoni puolivälissä yleensä jo ihan finito. Tunnen kehossani selvästi, jos olen nukkunut yhtenä yönä alle 8 tuntia. Jos olen nukkunut niin kahtena yönä peräkkäin, niin kasvojeni iho tuntuu niin raskaalta, että melkein sattuu. Tekisi vaan mieli peittää kasvoni märällä, lämpimällä pyyhkeellä ja vajota maan alle. Masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä ja syömishäiriöstä on ainakin periaatteessa mahdollista parantua, mutta persoonallisuushäiriö ja ärtyvän suolen oireyhtymä eivät ole parannettavissa olevia sairauksia — ainakaan nykyisen länsimaisen lääketieteen keinoin. 

Halvalla ei hyvää irtoa, se on vanha totuus. Mutta tämä yhteiskunta ei suvaitse hidasta rakennustyötä, hidasta toipumista, minkäänlaista tehottomuutta. 

Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Sietokykyni niiden suhteen on olematon, vaikka olen kuinka yrittänyt sitä harjoittaa ja kasvattaa. Maailma perustuu epäoikeudenmukaisuudelle ja epävarmuudelle. Miten siis voisin kestää maailmaa?

Lapsen saatuani olen viimeistään herännyt havaitsemaan, kuinka suuri huijaus onkaan illuusio aikuisuudesta kypsyytenä. Aikuiset toimivat ja käyttäytyvät toisiaan ja maailmaa kohtaan päin vastoin kuin opettavat lapsille. On aivan sekopäistä, että aikuiset odottavat lasten käyttäytyvän hyvin ja kohteliaasti, kun he eivät pysty siihen tai eivät halua toimia siten itsekään. Ihmiset ovat ennen kaikkea kaksinaismoralisteja. Varmaan minäkin, vaikka sentään edes yritän välttää sitä kuin ruttoa. Viime viikolla viisivuotias lapseni avasi uimahallin oven ja piteli sitä kohteliaasti auki nelihenkiselle perheelle (2 aikuista, 2 lasta) eikä perheenjäsenistä yksikään sanonut hänelle kiitosta. Tämä harmitti minua päiväkausia. Aikuiset kehottavat lapsia kohtelemaan eläimiä lempeästi mutta itse osallistuvat eläinten massakidutukseen ja massamurhaamiseen joka päivä. Aikuiset odottavat lapsilta empaattista ja asiallista käytöstä muita kohtaan mutta kiusaavat ja pahoinpitelevät toisiaan kodeissa, työpaikoilla ja somessa. 

Mitä on yleissivistys? Se on eri asioita riippuen sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta. Ihan niinkuin maalaisjärki. Eräs idiootti sanoi minulle, että hänen mielestään lastenkasvatuksessa paras ohjenuora on maalaisjärki. Mikä vitun maalaisjärki? 

Miksi aina päivitellään, että maailma on NYT niin sekaisin ja maailmassa on NYT niin suuria kriisejä? Onko ollut joskus aika ilman sotia, nälänhätää, väkivaltaa ja estettävissä olevia sairauksia? Ei. Minua suuresti järkyttää, että Anna-Leenan kirjasta Loppuunkäsitelty on kulunut jo yli 10 vuotta, mutta samoja keloja luupataan yhä. En todellakaan olisi teininä yhteiskuntaopin ja historian oppikirjoja lukiessani uskonut, että joudun realistisesti pelkäämään sotaa suhteellisen lyhyen ajan päästä. Nyt Suomen varusmiespalveluksessa puhutaan alokkaille avoimesti Venäjän uhasta, ei enää jostakin nimettömästä vihollisesta kuten vuosikymmeniä tehtiin. Onneksi lapseni isällä on lähisukua Etelä-Euroopassa ja olemme voineet jo sopia, että tarvittaessa muutamme sinne. Se ajatus vähän rauhoittaa.

Varmaan ihmiset jo 1600-luvulla ajattelivat, että onpa oudot ajat, kun oli ruttoa ja nälänhätää. Maailma ei ole koskaan ollut yhtä oksettava kuin nyt. Psykopaateilla on ikävä taipumus hakeutua valtionpäämiehiksi. Ihminen on todellakin ”moraalista kiinnostunut elukka”, niin kuin sisareni on kirjoittanut. Minäkään en kestä tätä maailmaa, miten sitten sinä, joka sairastit masennusta ja täytit pääsi kidutettujen ihmisten kertomuksilla? Luulin paatuneeni iän myötä, tulleeni kovemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. On käynyt päin vastoin. Jos ennen olin herkkä, nyt olen vielä herkempi. Äitiys on siihen osasyy, sinun kuolemasi, tämä maailma, joka rypee pahuudessa ja sairaudessa. Ei yhtään tietoa enää tänne, kiitos.

Nykyinen länsimaiden yksilökeskeinen menestymiskulttuuri syyllistää ihmisiä heidän luonnollisesta tarpeestaan saada apua ja tukea läheisiltään esimerkeiksi mielenterveytensä ja työkykynsä ylläpitämiseen. Miksi ihmisiltä odotetaan psyykkisesti omassa varassaan pärjäämistä, kun se ei ole luonnollista? Odotus on sairas, yhteiskunta on sairas. Tarvitsen toista ihmistä kannattelemaan ja tasapainottamaan itseäni. Vastavuoroisesti nautin siitä, että saan auttaa toista. Tarvitsevuus ei ole puute tai sairaus, se on tervettä ja luonnollista. Toisten auttaminen on tieteellisissä tutkimuksissakin todettu onnellisuuden edellytykseksi. En pääse tästä yksinäisyyden tunteesta varmaan koskaan. Olen jo 20 vuotta yrittänyt ja odottanut, valtaosan elämästäni. Sosiaalisissa tilanteissa usein totean mielessäni, että yksinäisyyden välttäminen taitaa edellyttää tyhjännauramista. Siihen en kykene, en ole koskaan kyennyt. Mieluummin poistun paikalta, kuin höpötän tyhjänpäiväisiä tai tekonauran hiljaisuuden välttämiseksi. Small talk on sietämätön keksintö. Menee ihan pata jumiin, kun joudun tilanteisiin, joissa minulta odotetaan sellaista.

Olen menettänyt tärkeitä ihmisiä siksi, että olen kyllästynyt olemaan se aktiivinen osapuoli. Joskus olen yrittänyt saada jonkun ihmisen takaisin, mutta toinen välirikko on ollut vielä pahempi. Isoja tilaisuuksia ja niihin liittyvää turhanpäiväistä small talkia välttelen viimeiseen asti.

Elämä on minulle kuin koulun suorittaminen. Suorituksia suoritusten perään — yksi jakso, yksi tentti, yksi todistus, yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi. Aina matkalla johonkin, ei koskaan perillä. Anna-Leena on ollut kolmesti naimisissa, ties kuinka monta kertaa parisuhteessa. Minä olen ollut parisuhteessa avioliittoni eli elämäni ensimmäisen parisuhteen jälkeen 5 kertaa. Nolottaa edes kutsua niin lyhyitä pyrähdyksiä parisuhteiksi, mutta siltä ne tuntuivat. Toisin sanoen olen eronnut yhteensä 6 kertaa. Se on tuskallisen paljon — kaikki odotukset, toiveet, haaveet, suunnitelmat. Kaikki edessä yhdessä hetkessä, kaikki paskana seuraavassa. Kenties ainoa asia, josta olen saanut varauksettomasti pelkkää myönteistä palautetta elämässäni, on seksi. Seksisuhteen päättyminen ei särje sydäntä niin kuin parisuhteen.

Uutta parisuhdetta en jaksa enää opetella. Kaikkea sitä, kun ensihuuma on ohi. Pikkuriidoistakaan en meinaa päästä yli. Sisäsyntyinen miellyttämisenhaluni on edelleen turhan vahva, mutta muiden leluksi en enää suostu. Henkinen ja fyysinen reviirini on jo aika hyvin miinoitettu. 

Yksi eniten parisuhteessa elämisestä kaipaamani asia on ihokosketus. Lapsen kosketus on maailman ihaninta, mutta se ei korvaa romanttista ja seksuaalista kosketusta kahden aikuisen, toisensa vapaasti valinneen ihmisen välillä. Lapsuudenperheessäni halattiin päivittäin ja olen aina halannut ystäviäni, joita vielä lukioiässä tapasin päivittäin. Sen jälkeen kosketus elämässäni on vähentynyt eksponentiaalisesti. Kosketus on ihmiseläimen perustarve ja sen puute on epäterve tilanne. Yksinäisyydessä pahinta on hyväksytyksi, rakastetuksi ja kosketetuksi tulemisen puute.

Tajusin jo varhain, että muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin omat tunteet. Ja koko ajan pitää olla varuillaan, mitä muut ajattelevat.

Tämän ajatusmallin eli alistamisen vastustaminen on muodostunut elämäntehtäväkseni. Ehkä juuri se johdatti minut sosiaalityön pariin. Olen sydämeltäni aktivisti, vaikken ole ikinä osallistunut mielenosoitukseen. Osoitan mieltäni jokapäiväisessä elämässäni. Katkeruus on aktivismin alalaji. On järjetöntä kuvitella, että voisin parantua pari tuntia kuukaudessa jonkun vieraan ihmisen kanssa juttelemalla, kun maailma ympärilläni on läpimätä eikä minulla edes ole syliä, johon paeta sitä.

Lopuksi ote romaanista Jinnit: 

Mitä se edes on, kuolema? Onko se niin kuin unta, mutta kestää vain kauemmin? Loputtomiin? Eikö koko elämän ajan muutenkin jatkuvasti kuolla, koska aamulla noustaan aina sängystä eri ihmisenä, päivä päivältä pelokkaampana, surullisempana, yhä vähempään uskovana? Voiko enää ikinä löytää takaisin siihen keveyteen, jota tunsi sisällään vaikkapa kymmenvuotiaana? Eikö? Missä se pieni lapsi sitten nyt on? Missä?

Soundtrack: Mä olen se tyttö by Milla Rumi

Taistelu

Kirjoitin viimeksi huhtikuussa. Toukokuussa olin kaksi viikkoa sairauslomalla sen jälkeen, kun olin tehnyt 10 päivää putkeen täysiä työpäiviä ja sairastunut flunssaan tuon työrupeaman jälkeisenä viikonloppuna. Silloin tapaamani työterveyslääkäri oli täysin vuorovaikutuskyvytön ja vaikutti siltä, ettei tiedä mielenterveydestä mitään. Hän käytti tunnin vastaanottoajasta vain vartin ja katsoi minua silmiin siitä yhteensä ehkä minuutin. 

Sairauslomalla ahdistukseni väheni ja masentuneisuuteni lisääntyi. Tyypilliseen tapaani ajattelin, että sairauslomalla jaksan ja ehdin tehdä kaikenlaista, kuten öljytä terassisohvani ja maalata asuntoni seiniä. Todellisuudessa en jaksanut muuta kuin käydä ostamassa maalit ja öljyn. Sain olla tyytyväinen, kun jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja käydä suihkussa sen lisäksi, että hoidin lapseni niinä päivinä, kun hän ei ollut isällään. Kaikki vähänkään työhön viittaava, kuten laskujen maksu tai sähköpostin tsekkaaminen, tuntui lähes ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta. Lopetin Instagramin päivittämisen kokonaan ja vähensin Facebookissa viettämääni aikaa noin puoleen. Yhä saattaa mennä useita päiviä, etten käy somessa. Jotain hyvääkin Instagramista joskus kuitenkin löydän, kuten pari kuukautta sitten Himocast-podcastin. 

Yksi psyykkisistä oireistani on huonomuistisuus. En tiedä, mitä koronatautiin liitetyllä aivosumulla varsinaisesti tarkoitetaan, mutta sanana se kuvaa hyvin tuntemuksiani. Minusta tuntuu harva se päivä, että aivoni tyhjenevät yhtäkkiä tai lakkaavat toimimasta, en yksinkertaisesti kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoa, varsinkaan muistamaan sitä. Tiedonkäsittely myös edellyttää keskittymiskykyä, joka on ahdistuneena ja masentuneena varsin heikko.

Kävin toukokuussa Trauma and Tension Release Exercise eli TRE-yksilöohjauksessa ja pidin menetelmästä, mutta en ole saanut tehtyä sitä kertaakaan yksin kotona. Elokuussa, kun sairastuin erittäin kivuliaaseen nielutulehdukseen, johon en terveydenhuollon koronarajoitusten takia meinannut millään saada hoitoa, kehoni alkoi itsestään täristä aivan samalla tavalla kuin TRE-harjoituksessa. Arvelen sen liittyneen paitsi suunnattomaan kipuun niin myös energiavajeeseen, sillä en ollut kyennyt kurkkukivun takia syömään 26 tuntiin ja juonutkin olin vain kaksi lasia vettä. Tärinän takia sairaalan henkilökunnan oli vaikea uskoa, ettei minulla ollut kuumetta. Antibiooteilla lopulta paranin.

Kuten maaliskuussa pelkäsin, sain keväällä terveyskeskuksesta käskyn vaihtaa mielialalääkettä, jota olin syönyt 12 vuotta. Voi kunpa olisin hoksannut tallentaa terveyskeskuslääkärin puhelun. Hän ensin kyseli standardikysymyksiä liittyen mielenterveyteeni, ja kun mainitsin laihtuneeni 12 kiloa kolmessa kuukaudessa, hänen äänensävynsä muuttui kuin taikaiskusta ja kuulin, kuinka hänen kiinnostuksensa heräsi. Yhtäkkiä hän olikin valmis kutsumaan minut vastaanotolle koronasta huolimatta, koska halusi tarkistaa, ettei laihtuminen johdu jostakin somaattisesta sairaudesta, vaikka sanoin hänelle, että tiedän tasan tarkkaan, mistä laihtuminen johtuu ja miten sen olen saanut aikaan. Kävin verikokeissa ja vastaanotolla, jossa lääkäri teki perusterveystarkastuksen. Itsekseni kävin mittaamassa verenpaineeni, joka oli todella alhainen. Lääkäri sanoi konsultoivansa psykiatria, mutta minun ei häntä annettu tavata. Joitain päiviä myöhemmin sitten luin Omakannasta, mitä tämä erityisasiantuntija, joka ei ole koskaan minua tavannut ja joka on vain keskustellut terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on tavannut minut kerran, tilanteestani lausui. Psykiatri päätti, etten ole erikoissairaanhoidon tarpeessa ja että minun täytyy vaihtaa mielialalääkitystäni. Häntä koipien välissä tein työtä käskettyä ja vaihdoin Escitalopramista Venlafaxiniin vain todetakseni heinäkuussa, että sivuvaikutusten takia en voinut käyttää sitä. Näin lähes joka yö kamalia, todentuntuisia painajaisia ja hikoilin lakanat märiksi. Heinäkuussa lopetin lääkityksen ja painajaiset ja yöhikoilu loppuivat kuin seinään. Elokuun alussa olin ensimmäistä kertaa 12 vuoteen kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään mielialalääkitystä. 

Toukokuussa etsin uutta psykoterapeuttia, mutta kohtuullisella etäisyydellä ei vaikuttanut olevan tarjolla kuin ryhmäpsykoterapiaa, joka ei minua todellakaan kiinnosta. Kysyin Kelasta, voinko edes saada enää kolmatta vuotta kuntoutuspsykoterapiaa, kun edellisen päättymisestä on jo pian 1,5 vuotta. Vastauksessa todettiin, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti eikä mitään yleispätevää vastausta voida antaa. Kävin tutustumiskäynnillä sillä ainoalla löytämälläni terapeutilla, jolla oli vapautumassa paikka syksyllä ja jonka vastaanotto on tarpeeksi lähellä, mutta hän ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Tuntui kohtuuttomalta, että hän laskutti pelkästä tutustumiskäynnistä täyden hinnan 80 euroa. Pessimistinä motivaationi etsiä terapeuttia on melko heikko, kun en pysty luottamaan siihen, että Kela suostuisi sitä vielä tukemaan. Terapeutin etsiminen vapaa-ajalla myös muistuttaa työtä, mikä tosiaan tuntuu erittäin kuormittavalta. Toukokuussa jätin omakustanteisen seksuaaliterapiani tauolle mutta jatkoin sitä elokuussa.

Palasin töihin, koska siellä tiesin saavani muuta ajateltavaa kuin oma paha oloni, ja koska kesäloma oli jo nurkan takana. Oikeastaan ainoa jatkuvasti ahdistava ajatus sairausloman aikana oli se, että pohdin lähes taukoamatta, palatako töihin kahden viikon sairausloman päättyessä vaiko ei. En kokenut työkykyni tai vointini mitenkään parantuneen, mutta halusin pois oman pääni sisältä. Töihin palattuani ahdistus ampaisi taas nousuun ja masentuneisuus väheni hiukan. Työtilanteeni oli onneksi poikkeuksellisen rauhallinen kesäkuussa niin, että sain edes yhden tuhannesosan rästitöistäni tehtyä. 

Kesäkuussa löysin ammattiliittoni kautta Kelan tukeman ammatillisen kuntoutuskurssin, joka kuulosti juuri minun tilanteeseeni sopivalta. Hakeuduin uudestaan työterveyshuoltoon, toiselle lääkärille. Hän oli kuin enkeli, yksi parhaista kohtaamistani lääkäreistä. Hän käytti tapaamiseen yli tunnin, ja vaikutti siltä, että hän todella vilpittömästi välitti voinnistani ja halusi auttaa parhaansa mukaan. Olin jo menettänyt toivoni sen suhteen, että kukaan neljän vuoden yrittämiseni jälkeen suostuisi kirjoittamaan minulle bentsodiatsepiinireseptiä, mutta hän teki sen muitta mutkitta. En ollut uskoa korviani. Vihdoinkin kanssani oltiin samaa mieltä siitä, että kokemuksen perusteella toimivaksi todetun lääkkeen käyttäminen reseptin mukaisesti on parempi vaihtoehto kuin lääkkeettömyys tai ei-toimivan lääkkeen käyttäminen. Sain Xanoria ja se toimi aivan yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta sitten: täsmävaikutus, ei sivuoireita. Olen nyt käyttänyt sitä tarvittaessa kolmen kuukauden ajan enkä ole tarvinnut kuin yhden tabletin kerrallaan. Sain myös lääkärinlausunnon ammatillista kuntoutuskurssia varten. Tein oman hakemukseni sekä yhteisen hakemuksen esihenkilöni kanssa. Pessimistisyydestäni poiketen olin luottavainen sen suhteen, että Kela hyväksyisi hakemukseni, joten pettymys oli suuri, kun sain elokuussa kielteisen päätöksen. Tapasin saman hyvän työterveyslääkärin uudelleen ja hän korjasi lausuntoaan, minkä jälkeen Kela hyväksyi hakemukseni. Kurssi alkaa loppuvuonna. Keväällä otettujen verikokeideni tuloksista kukaan ei terveyskeskuksesta ilmoittanut mitään, mutta työterveyslääkärini tulkitsi tulokset ja totesi verenkuvani olevan poikkeuksellisen hyvä. 

Oli kesä ja aurinko paistoi, hellettä pääsin karkuun ilmastoituun kotiini. Ja siltä istumalta aloin surra kesän lyhyyttä ja kauhulla odottaa syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä, kuinkas muutenkaan. Miten on edes mahdollista, että vuosi vuodelta joka syksy tuntuu entistäkin masentavammalta? Rannalla häpesin kuihtunutta kehoani ja vilkuilin jatkuvasti, tuijotetaanko minua ja jos, niin millaisin katsein. Joka kuukausi talvesta asti olen pelännyt, että kuukautiseni loppuvat kuten 17 vuotta sitten, mutta yllättävää kyllä niin ei ole käynyt. Eikä se voi johtua ehkäisystä, koska en käytä hormonivalmisteita vaan kuparikierukkaa.

Kesälomani täytin toiminnalla, jotta en ehtisi pysähtyä sairastamaan. Ensimmäiset viikot vietin lähinnä lapseni ja vanhempieni kanssa. Viimeisellä viikolla tein kuuden päivän sinkkureissun kotimaassa. En olisi vielä pari vuotta sitten autottomana ja ajamista pelkäävänä ihmisenä uskonut, kuinka paljon nykyään pidän ajamisesta, kun voin kuunnella yksin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Ensimmäiset neljä päivää pystyin nauttimaan reissusta, mutta viimeiset kaksi olivat liikaa. Liikaa erossa lapsestani ja liikaa yksin itseni kanssa. 

Itkin heinäkuussa ja elokuun alussa enemmän kuin yleensä kokonaisena vuotena. Olin aivan ymmälläni siitä, että liikutuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen herkästi, usein ja missä vaan. En tunnistanut itseäni, enhän minä itke. Saatoin itkeä vuolaasti esimerkiksi koko matkan töihin tai kotona lapseni seurassa. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin puhdasta surua. Ikävöin veljeäni, kykenin tuntemaan sen tunteen ja itkemään sitä ulos. Kesti hetken oivaltaa, että itkun täytyi liittyä lääkitykseeni. Epäilykseni vahvistui, kun työterveyslääkärin määräyksestä aloin uudestaan käyttää Escitalopramia kahden viikon lääkkeettömän jaksoni jälkeen. Siihen loppuivat kyyneleet. Nyt olen käyttänyt lääkettä muutaman viikon annosta nostaen enkä ole itkenyt kertaakaan. Liikuttunut olen kahdesti mutta vain sen verran, että silmäni ovat kostuneet pariksi sekunniksi, minkä jälkeen tunne on haihtunut ja silmäni kuivuneet. Toistakymmentä vuotta olen ihmetellyt, miksi en kykene itkemään, ja pitänyt itseäni tunnevammaisena. Ulospäin olen varmaan vaikuttanut tunteettomalta ja kylmältä. Olen aina ajatellut, ettei Escitalopram ole aiheuttanut minulle mitään sivuvaikutuksia. No nyt selvisi, että onpa hyvinkin ja se ajatus saa hapen pakenemaan keuhkoistani. Vaikka itkin kesällä nimenomaan surun, ikävän ja sen sellaisten kielteisiksi miellettyjen tunteiden vallassa enkä kertaakaan onnesta, niin silti se tuntui jotenkin hyvältä. Se tuntui terveeltä ja normaalilta, vapauttavalta ja oikealta. Nyt meinaan saada ahdistuskohtauksen, kun mietin, miten elämäni ja ihmissuhteeni olisivat menneet ja mikä kaikki olisi ollut toisin, jos olisin nämä kaikki 12 vuotta kyennyt purkamaan tunteitani itkemällä.

High-functioning depression ja high-functioning anxiety kuvaavat kokemuksiani parhaiten, mutta sellaisia tautiluokituksia ei Suomessa ole — ei edes suomenkielisiä termejä. Vaikka Suomessa on varmasti tuhansia tällä tavalla masentuneita ja ahdistuneita, niin muistan kuulleeni aiheesta ensi kertaa vasta kuluvan vuoden alussa, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Topi Varpukarista ja haastatteli aiheesta psykiatrian asiantuntijoita. Kovin montaa psykiatrian ammattilaista ei ole taidettu asiasta kouluttaa, koska toimintakykyisen ihmisen kärsimystä ei oteta tosissaan niin, että hänelle tarjottaisiin muutakin apua kuin lääkkeitä. Kympin tytöt ja pojat tuppaavat olemaan toimintakykyisiä, mutta sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä heidän kokemuksensa ja sisäisen maailmansa kanssa. Tapasin elokuussa työterveyshuollon kautta psykiatrin, joka kertoi, että erikoissairaanhoidon piiriin pääsee nykyään vasta, kun on menettänyt työkyvyn. Samaan hengenvetoon hän lisäsi, ettei erikoissairaanhoidossa toisaalta ole tarjollakaan juuri muuta kuin perusterveydenhuollossa: lääkitys, psykoterapialausunto ja sairaanhoitajan tapaaminen kerran kuussa. Hesarin em. jutun kommenteissa osuvasti kerrotaan: ”Psykiatrian poliklinikalla kirjoilla ollessani kävin muutamissa vertaistukiryhmissä ja siellä kanssapotilaat opettivat seuraavaa: kannattaa vetää paria päivää ennen seuraavaa lääkäritapaamista kunnon kännit, koska alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin pahentaa oloa ja kun menee oikein huonovointisen näköisenä lääkärin pakeille, saa helpommin apua ja oireet otetaan vakavammin, kuin jos menet ns. normaalin näköisenä ja siistinä vastaanotolle selittämään asiallisesti miltä tuntuu.” Tuohon en sentään ole vielä turvautunut.

Loukkaavinta ja musertavinta on kuulla kummastelua siitä, miksi voin psyykkisesti huonosti, vaikka minulla on ulkoisesti kaikki hyvin. Sellainen paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden psyykkisistä ongelmista ja ihmisyydestä ylipäätään. Ihmismieli ei ole looginen, eivätkä tunteet ja olotilat kulje johdonmukaisesti järjen kanssa samaa rataa. Juuri tämä ymmärtämättömyys luo valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Eihän masennuksessa ja ahdistuksessa ole mitään järkeä, se on juurikin jutun juoni! Olen eronnut ts. vapautunut huonosta parisuhteesta, minulla on terve lapsi ja läheisiä sekä vakituinen työ, asun mielekkäässä asunnossa ja olen asiallisissa väleissä lapseni isän kanssa. Tiedän tuon kaiken, ei oloni siitä tiedosta parane. Lähes joka päivä koen syyllisyyttä ja epäonnistumisen, kun en kykene olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja iloitsemaan aidosti hänen kanssaan. Lehdissä kirjoitetaan ja päiväkodissa korostetaan, kuinka tärkeää on olla läsnä hetkessä lapsen kanssa. Mitä jos ei pysty, vaikka haluaisi ja tietää sen tärkeyden?

Kun olen kertonut avoimesti esihenkilölleni huonosta voinnistani, hän on kysynyt, mitä voisi tehdä työssä jaksamiseni edistämiseksi. Mieleni tekisi joka kerta sanoa, että ”vaihda mun pään tilalle joku toinen”. Kesäloman jälkeen työtilanteeni on ollut kohtuullisempi kuin esimerkiksi keväällä, mutta ei se ole vointiani parantanut. Rästiin jääneistä töistä mielessäni on kuva valtavasta vuoresta, jonka juurella seison pienenä ja heikkona. Jos työtilanteeni olisi huonompi, niin varmaan olisinkin jo ylittänyt kynnyksen jäädä sairauslomalle. Kynnys ei ylittynyt esimerkiksi viime viikolla, kun minua ahdisti työpäivän aikana niin, että oksetti. Suolistoni oireilee päivittäin, mutta sivuutan sen päivästä toiseen. Sinnittelen tuttuun tapaani töissä, vaikka kärsisin aamusta iltaan järkyttävistä vatsaoireista ja mieleni tekisi vain maata paikallaan ja yrittää nukkua. Ajattelen: Olen aina toiminut näin, olen aina ollut high-functioning tuskasta huolimatta, miksi toimisin toisin. Toimintakykyisenä soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettei tunteissani, mielialoissani ja ajatuksissani ole mitään järkeä, eivätkä ne ole oikeutettuja. Olenhan tähänkin asti jaksanut taistella ja puskea päivästä toiseen läpi harmaan kiven. 

Viimeiset puolisen vuotta olen lähes joka päivä harkinnut sairauslomalle jäämistä, mutta vain kaksi viikkoa kykenin antamaan itselleni luvan olla työkyvytön. Kesäloman jälkeen olen joka perjantai päättänyt, että seuraavaa viikkoa en enää jaksa. Joka maanantai olen päättänyt yrittää jaksaa vielä tämän viikon, päivän kerrallaan. Kun olen meinannut ottaa puhelimen käteen ja pyytää sairauslomaa, olen huomannut kalenteristani, että huomenna tai ensi viikolla töissä on jokin sellainen asiakastapaaminen tai palaveri, josta en (muka) voi mitenkään jäädä pois. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja päässäni piiri pieni pyörii. Sairauslomista puhuttaessa usein sanotaan, että kyllä hommat hoituvat, vaikka yksi olisi hetken pelistä pois, ei poissaolo aiheuta mitään katastrofia. Mitä kuulen, on: Olet ihan turha tyyppi, oikeastaan sinua ei täällä tarvittaisikaan, sinusta on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mene pois. En halua kuulla sitä.

Olen melko varma, että vaativan persoonallisuuden häiriö altistaa voimakkaasti korkean toimintakyvyn masennukselle ja ahdistukselle. Kumpaakaan diagnoosia en ole koskaan saanut, joten miten olisinkaan voinut saada oikeanlaista hoitoa. BDI-masennuskyselyn ensimmäinen kysymys kartoittaa potilaan surullisuutta. Heti kättelyssä voi huomata, kuinka fakkiintuneita diagnoosikriteerit ovat. Entä jos suru ilmenee vihana? Masennus ei ole yhtä kuin surullisuus ja toimintakyvyttömyys. 

Niin kauan kuin muistan, olen sopinut ja suunnitellut elämääni tekemistä ja ohjelmaa nimenomaan pitääkseni itseni toimintakykyisenä, huijatakseni paitsi muita niin myös itseäni uskomaan, että kaikki on hyvin. Kun tuo tekeminen on toteutunut, olen katunut sen toteuttamista ja kaivannut pois, fantasioinut itseni kotiin sänkyyn peiton alle piiloon ja kysynyt itseltäni: Miksi tein tämän taas, miksi olen niin julma itseäni kohtaan. Lukemattomia kertoja olen miettinyt, että nyt pitäisi tuntua onnelliselta, tämähän on täydellistä, miksi tämä ei tunnu miltään. Omissa häissäni, synnytyssalissa, äitiyslomalla, lomamatkoilla, juhlissa. Suunnittelen, sovin ja teen asioita pysyäkseni elossa. Jos en tekisi, vaikka se onkin pakonomaista suorittamista, kokisin luovuttavani. Tavallaan ulkoistan mieleni elämästä, todellisista tilanteista. Katselen itseäni kärpäsenä katosta ja mietin, että nyt pitäisi olla onnellinen. Ajattelen ulkoistamisessa olevan kyse pakenemisesta. Ulospäin kaikki näyttää vain olevan hyvin, koska olen toimintakykyinen. Eihän psyykkisesti huonovointinen järjestä juhlia, sovi treffejä, hymyile kuvissa tai käy teatterissa! Kyllä järjestää, sopii, hymyilee ja käy.

Ainoita lääkkeettömiä ahdistuksen ja masentuneisuuden vähentämiskeinoja minulle ovat tänä vuonna olleet lämmin suihku, seksi ja musiikin kuuntelu sekä ne harvat hetket lapseni kanssa, kun olen kyennyt olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan hänen kanssaan. Yksi sellainen hetki oli heinäkuussa, kun yhdessä keinuimme ulkona ja lauloimme Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan.

Otsikoin tekstin taisteluksi, koska se kuvastaa parhaiten kokemustani elämästä: taistelu itseä vastaan, taistelu diagnooseista ja hoidosta, taistelu jaksamisen ja uupumisen välillä. Lapsuuden jälkeen elämä ei ole ollut minulle ihanaa seikkailua ja aikuisuuden vapautta vaan ennen kaikkea selviytymistaistelu.

Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Opetus

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.

Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus.

Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi.
Se jota ruokit, vastasi vanhus.