6. viikko

Kolme viikkoa odotin erikoissairaanhoidon ajanvarauskirjettä. En saanut ajanvarausta vaan kirjeen, jossa todetaan: ”Lähetetietojen perusteella on arvioitu, että sairautesi ei vaadi erikoissairaanhoitoa”. Olin juuri ehtinyt käyttää kaksi viikkoa uutta mielialalääkettäni ja tuntenut ahdistukseni vähentyneen parina päivänä, kunnes kirje sai ahdistukseni taas ampaisemaan kattoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lähete voitaisiin enää tässä vaiheessa hylätä. Ihmettelen suuresti, eikö silläkään ole mitään merkitystä, että minulla on pieni lapsi ja työelämää potentiaalisesti jäljellä vielä noin 35 vuotta. Kirjeessä todetaan, että hoitoni jatkuu työterveyshuollossa tai terveysasemalla. Juupajuu, as if. Toisaalta petyin kenties turhaan, sillä olen ammattilaisilta kuullut, ettei erikoissairaanhoidossa ole nykyisillä resursseilla tarjota juuri sen kummempaa hoitoa - tai siis ”hoitoa” - kuin perusterveydenhuollolla tai työterveyshuollollakaan. Työterveyshuollosta voisi olla enemmän apua, jos työnantajani tarjoaisi siitä laajempaa versiota. Ja sitten on vielä sekin näkökulma, että kun edes lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon ei ole lähimainkaan tarpeeksi resursseja, niin miten minulla on otsaa aikuisena ihmisenä heidän edelleen yrittää kiilata. Eri yksiköistä on kyse, mutta kaikkihan tässä samoja sote-budjetteja kulutetaan. Sopii toivoa, että lasten ja nuorten palveluissa on paremmat resurssit sitten, kun minun lapseni kokee tarvetta käsitellä  elämäänsä mielivammaisen äitinsä kanssa. 

Niin, työelämää jäljellä vielä noin 35 vuotta ja takana vasta 8, jos kesätöitä ja opiskeluajan ilta- ja viikonlopputöitä ei lasketa. Aloin pohtia viime viikolla sitä mystistä sykliä, jota työkykyni vaikuttaa kulkevan. Ensimmäisessä kokopäiväisessä työsuhteessa olin 1,5 vuotta, minkä jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa olin 1,5 vuotta, kunnes sairastuin työuupumukseen ja olin 1,5 kuukautta sairauslomalla sekä kuukauden osasairauslomalla. Puoli vuotta sen jälkeen vaihdoin taas työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa ehdin olla 1,5 vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa, jossa olin 3 kuukautta, seuraavassa 4 kuukautta. Nykyisessä työpaikassani ehdin olla - ylläripylläri - 1,5 vuotta, kunnes taas jäin pitkälle sairauslomalle. Jos olisin edelleen parisuhteessa, olisin varmaankin - niin toivoin - äitiyslomalla toisen lapsen kanssa. 35 vuotta tuntuu aivan tajuttoman pitkältä, kun sen pätkii 1,5 vuoden sykleihin. En ymmärrä, miksi aina juuri 1,5 vuotta. Ihan tosissani kuvittelin nuorempana, että viihtyisin samassa työpaikassa aina vähintään 10 vuotta putkeen, eikä skenaarioissani tietenkään esiintynyt työkyvyttömyyttä. 

Sairauslomani ensimmäiset neljä viikkoa kärsin päivittäin sietämättömästä ahdistuneisuudesta ja syvästä masennuksesta. Nukuin huonosti: Unensaantiin meni yleensä pari tuntia, heräsin monta kertaa yössä ja usein ahdistuskohtaus alkoi saman tien aamulla herättyäni. Käytettyäni uutta mielialalääkettä kaksi viikkoa ja tuplattuani aloitusannoksen 1,5 viikon jälkeen ahdistuneisuus väheni merkittävästi kahtena päivänä. Viime keskiviikkona mieleni oli yhtäkkiä vähän valoisampi kuin pariin kuukauteen. Tämä kuulostaa oudolta, mutta minusta tuntui, kuin näköaistinikin olisi ollut erilainen. Kaikki näytti kirkkaammalta, värikkäämmältä ja teräväpiirteisemmältä. Näin itseni peilissä jopa jokseenkin kauniina. Tunsin voimakkaan myönteisiä tunteita lastani kohtaan ja pystyin iloitsemaan hänen kanssaan. Yhtäkkiä ajatus töihin paluusta ja uuden parisuhteen etsimisestä ei tuntunutkaan niin tuhoon tuomitulta tai mahdottomalta. Nukuin kolme yötä paremmin kuin syyskuun jälkeen yhtenäkään yönä. Mutta tätä kesti vain sen yhden päivän. Loppuviikon mieleni olin jälleen maassa, olin ahdistunut ja nukuin huonosti, aloin taas yöhikoilla. Mielialalääkkeen sivuvaikutusvaroituksissa ei mainita libidon heikkenemistä, mutta eilen en pystynyt nauttimaan edes seksistä. Sivuvaikutuksina olen huomannut selvästi makeanhimon ja nyt epäilen myös yöhikoilun johtuvan lääkkeestä. Samoihin aikoihin uuden lääkkeen kanssa aloin syödä myös luontaistuotteena myytävää Ashwagandhaa, joten nyt en sitten oikein osaa arvioida, kumpi vaikuttaa minkäkin verran. Enemmän luotan mielialalääkkeen vaikutuksiin. Unensaantivaikeuksiin olen ottanut satunnaisesti eli 1-2 kertaa viikossa Ketipinorin, jolla nukahdan tunnissa. Useammin en sitäkään uskalla käyttää, koska pelkään, etten saisi sitten enää ikinä unta ilman sitä, ja koska se tekee aamuista tahmeita. Viime perjantaina aloin syödä melatoniinia ensimmäistä kertaa elämässäni. Yritän sen avulla välttää Ketipinorin tarpeen. Kysyin lokakuussa farmaseutilta, onko viime vuosina kehitetty mitään uusia reseptittömiä lääkkeitä ilmavaivoihin. Ei ole. Viime viikolla aloin syödä pitkästä aikaa maitohappobakteereita pillereinä. 

Päätin viime viikolla, että palaan marraskuussa töihin kokeilemaan korvaavan työn mallia eli kevennettyä työnkuvaa 100% työajalla sosiaalityöntekijän palkalla. Korvaavan työn jakso kestää kaksi kuukautta, minkä jälkeen minun pitäisi palata omaan työnkuvaani. Pelkään pahoin, etten kykene 100% työaikaan riippumatta työnkuvan kevennyksestä, mutta olisi typerää jättää kokeilematta sitä mahdollisuutta. Sairauslomalla kahta tuntia pidemmät, aikataulutetut, muiden ihmisten kanssa sovitut ohjelmanumerot ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, etukäteisuupumusta ja unettomuutta, sekä tietysti näihin liittyen vatsavaivoja. Tähän suhteutettuna jokapäiväinen 8 tunnin aikataulutettu, muiden ihmisten kanssa sovittu ohjelma tuntuu jokseenkin ylivoimaiselta. Osallistuin viime viikolla työpaikkani työhyvinvointipäivään, jossa onneksi koin oloni tervetulleeksi ja sain kuulla, kuinka minua on kaivattu ja odotettu takaisin töihin. Jos oikein ymmärsin, niin paitsi jakamaan järjettömän suurta työkuormaa, niin myös ihan minua henkilökohtaisesti työkaverina ja osana yhteisöä. Hyvin vaikea käsittää, miksi kukaan kaipaisi näin synkkämielistä ja vaativaa ihmistä, mutta yritän uskoa. 

Nyt kun sairauslomaa on jäljellä enää alle kaksi viikkoa, kauhistelen, miten vähän olen saanut aikaiseksi. Kurkkua kuristaa, kun näen hyllyssä yli vuoden takaiset aikakauslehdet ja monta vuotta sitten saamani kirjat odottamassa lukemista, eteisen seinät odottamassa maalaamista, lattiat odottamassa pesemistä jne. Vaivoin jaksan imuroida kahden viikon välein. Äänikirjoja ja podcasteja pystyn kuuntelemaan vaikka useamman tunnin putkeen, mutta lukemiseen en kykene keskittymään puolta tuntia kauempaa, ja sen aloittaminen on valtavan vaikeaa. Puolessa tunnissa saan luettua muutaman sivun, siinä missä ihmiset keskimäärin lukevat moninkertaisesti. 

Paluuni kokoaikaiseen työhön tekee psykofyysisen fysioterapian jatkamisen mahdottomaksi, koska fysioterapeutti työskentelee vain virka-aikaan. Ehdin käydä siellä toisen kerran ja silloin oivalsin, kuinka vihainen olen keholleni ja mielelleni. On vaikeaa yrittää kuntoutua yhdessä sellaisen kanssa, jota vastaan tuntee käyvänsä jatkuvaa sotaa ja taistelua. Ne hetket, jolloin pystyn pitämään kehoani ja mieltäni ystävänäni, ovat helpompia elää. Varmaan siitä syystä seksi onkin ollut minulle viime aikoina yksi harvoista nautintoa tuottavista asioista. Kotona olen tehnyt muutaman kerran fysioterapeutin ohjaamia EFT-harjoitteita (Emotional Freedom Techniques) ja toissapäivänä sain tehtyä TRE-harjoituksen (Trauma and Tension Release Exercise) ensimmäistä kertaa itsenäisesti toukokuun ohjauskerran jälkeen. Lisäksi olen katsonut vagushermoon liittyviä Youtube-videoita ja pari TEDx-puhetta ahdistuksesta. Youtube ja netti ylipäätään vaan ovat niin täynnä kaikkea aiheeseen liittyvää, että helpompaa on olla edes avaamatta konetta. Yhdessä videossa paheksuttiin itsesäälissä vellomista ja huhhuh, kuinka nilkassani vihlaisi. Siinäpä vasta noidankehä: säälit itseäsi ja sitten säälit itseäsi, koska säälit itseäsi.

Olen edelleen harkinnut Instagram-tilini poistamista - etenkin sen yön jälkeen, jolloin erehdyin taas selaamaan puolitutun ”elän täydellistä, onnellista elämää ja olen täydellinen, onnellinen ihminen” -feediä. Tilini poistamisen sijaan päädyin kuitenkin lopettamaan monien ihmisten seuraamisen, esim. edellä mainitun sekä julkkisten ja ala-asteaikaisten koulukavereiden. Jätin jäljelle oikeat kaverini, ystäväni ja sukulaiseni sekä organisaatiotilit. En saa elämääni mitään myönteistä siitä, että seuraan jonkun Nata Salmelan tai Sanna Marinin virtuaalipersoonaa. En tarvitse enkä halua käyttää aikaani heidän virtuaalitodellisuutensa seuraamiseen, kun olisi tässä tämä oma livetodellisuuteni elettävänä. Toinen merkittävä nettitekoni on, että irtisanoin ainakin parikymmentä uutiskirjetilausta sähköpostistani ja peruin Mol.fi:n työpaikkahakuvahdin. Yritän karsia kaikkea ylimääräistä aivokuormitusta. Jos en ehdi ja jaksa lukea itse maksamiani Image-lehtiä, niin en varmaankaan tarvitse Trendi-lehden uutiskirjettä sähköpostiini. Jos haluan (lue: jos minulla olisi rahaa) ostaa suomalaista designia, niin voin etsiä sen sitten ajankohtaisesti netistä ilman, että saan Finnish Design Shopilta mainoksia joka viikko. Työpaikkaa tai ainakaan työnantajaa kun nyt en halua enkä jaksa vaihtaa, niin en halua kuluttaa aivokapasiteettiani ja aikaani potentiaalisten työpaikkojen selailuun.

Eva Wahlström totesi lokakuun Pirkka-lehdessä voivansa paremmin, kun ympäröi itsensä iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella. En jaksaisi enää törmätä yhteenkään tällaiseen toteamukseen. Kaikilla some-kanavilla, Tinderissä ja Herissä monet ihmiset korostavat ajattelevansa aina positiivisen kautta ja haluavansa olla tekemisissä vain positiivisten ihmisten kanssa tai käyttävät tunnisteita #goodvibesonly tai #positivevibesonly. Jos iloiset ihmiset kerääntyvät yhdessä iloiseen kasaan, niin mitä käy ei-niin-iloisille tai alunperin iloisille mutta elämän sittemmin murtamille? Kukin saa itse valita seuransa, eikä pakottaminen ole vaihtoehto, mutta tämä positiivisuuskupla viestii, että mielenterveysongelmista kärsivät saavat luvan pysyä omissa oloissaan. Se viesti ei ole positiivinen. Ilmiö muistuttaa nimbyä (not in my backyard) mutta vielä kokonaisvaltaisemmin: not in my life. En ole koskaan ajatellut haluavani ympäröidä itseäni vain iloisilla ihmisillä ja positiivisuudella - päin vastoin olen aina inhonnut jeesjees-tyyppejä, joita pidän ennen kaikkea epärealistisina, pinnallisina ja teennäisinä. Mutta olenkin synkkämielinen ja ammatikseni hakeutunut huonosti voivien ihmisten keskelle. Viimeistään veljeni kuoleman jälkeen lause ”kaikki järjestyy” on ollut minulle vain kaksi tyhjää sanaa. 

Olen viime viikkoina ajatellut, että minulle voisi tehdä hyvää lukea läpi kaikki blogitekstini näiden seitsemän vuoden ajalta. En kuitenkaan halua enkä uskalla tehdä sitä yksin. Haluaisin tehdä sen psykoterapeutin tuella, ketään muuta sopivaa tukihenkilöä en siihen pysty kuvittelemaan. Reilussa kolmessa vuodessa ehdinkin kirjoittaa taas paljon lisää. 

Taistelu

Kirjoitin viimeksi huhtikuussa. Toukokuussa olin kaksi viikkoa sairauslomalla sen jälkeen, kun olin tehnyt 10 päivää putkeen täysiä työpäiviä ja sairastunut flunssaan tuon työrupeaman jälkeisenä viikonloppuna. Silloin tapaamani työterveyslääkäri oli täysin vuorovaikutuskyvytön ja vaikutti siltä, ettei tiedä mielenterveydestä mitään. Hän käytti tunnin vastaanottoajasta vain vartin ja katsoi minua silmiin siitä yhteensä ehkä minuutin. 

Sairauslomalla ahdistukseni väheni ja masentuneisuuteni lisääntyi. Tyypilliseen tapaani ajattelin, että sairauslomalla jaksan ja ehdin tehdä kaikenlaista, kuten öljytä terassisohvani ja maalata asuntoni seiniä. Todellisuudessa en jaksanut muuta kuin käydä ostamassa maalit ja öljyn. Sain olla tyytyväinen, kun jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja käydä suihkussa sen lisäksi, että hoidin lapseni niinä päivinä, kun hän ei ollut isällään. Kaikki vähänkään työhön viittaava, kuten laskujen maksu tai sähköpostin tsekkaaminen, tuntui lähes ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta. Lopetin Instagramin päivittämisen kokonaan ja vähensin Facebookissa viettämääni aikaa noin puoleen. Yhä saattaa mennä useita päiviä, etten käy somessa. Jotain hyvääkin Instagramista joskus kuitenkin löydän, kuten pari kuukautta sitten Himocast-podcastin. 

Yksi psyykkisistä oireistani on huonomuistisuus. En tiedä, mitä koronatautiin liitetyllä aivosumulla varsinaisesti tarkoitetaan, mutta sanana se kuvaa hyvin tuntemuksiani. Minusta tuntuu harva se päivä, että aivoni tyhjenevät yhtäkkiä tai lakkaavat toimimasta, en yksinkertaisesti kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoa, varsinkaan muistamaan sitä. Tiedonkäsittely myös edellyttää keskittymiskykyä, joka on ahdistuneena ja masentuneena varsin heikko.

Kävin toukokuussa Trauma and Tension Release Exercise eli TRE-yksilöohjauksessa ja pidin menetelmästä, mutta en ole saanut tehtyä sitä kertaakaan yksin kotona. Elokuussa, kun sairastuin erittäin kivuliaaseen nielutulehdukseen, johon en terveydenhuollon koronarajoitusten takia meinannut millään saada hoitoa, kehoni alkoi itsestään täristä aivan samalla tavalla kuin TRE-harjoituksessa. Arvelen sen liittyneen paitsi suunnattomaan kipuun niin myös energiavajeeseen, sillä en ollut kyennyt kurkkukivun takia syömään 26 tuntiin ja juonutkin olin vain kaksi lasia vettä. Tärinän takia sairaalan henkilökunnan oli vaikea uskoa, ettei minulla ollut kuumetta. Antibiooteilla lopulta paranin.

Kuten maaliskuussa pelkäsin, sain keväällä terveyskeskuksesta käskyn vaihtaa mielialalääkettä, jota olin syönyt 12 vuotta. Voi kunpa olisin hoksannut tallentaa terveyskeskuslääkärin puhelun. Hän ensin kyseli standardikysymyksiä liittyen mielenterveyteeni, ja kun mainitsin laihtuneeni 12 kiloa kolmessa kuukaudessa, hänen äänensävynsä muuttui kuin taikaiskusta ja kuulin, kuinka hänen kiinnostuksensa heräsi. Yhtäkkiä hän olikin valmis kutsumaan minut vastaanotolle koronasta huolimatta, koska halusi tarkistaa, ettei laihtuminen johdu jostakin somaattisesta sairaudesta, vaikka sanoin hänelle, että tiedän tasan tarkkaan, mistä laihtuminen johtuu ja miten sen olen saanut aikaan. Kävin verikokeissa ja vastaanotolla, jossa lääkäri teki perusterveystarkastuksen. Itsekseni kävin mittaamassa verenpaineeni, joka oli todella alhainen. Lääkäri sanoi konsultoivansa psykiatria, mutta minun ei häntä annettu tavata. Joitain päiviä myöhemmin sitten luin Omakannasta, mitä tämä erityisasiantuntija, joka ei ole koskaan minua tavannut ja joka on vain keskustellut terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on tavannut minut kerran, tilanteestani lausui. Psykiatri päätti, etten ole erikoissairaanhoidon tarpeessa ja että minun täytyy vaihtaa mielialalääkitystäni. Häntä koipien välissä tein työtä käskettyä ja vaihdoin Escitalopramista Venlafaxiniin vain todetakseni heinäkuussa, että sivuvaikutusten takia en voinut käyttää sitä. Näin lähes joka yö kamalia, todentuntuisia painajaisia ja hikoilin lakanat märiksi. Heinäkuussa lopetin lääkityksen ja painajaiset ja yöhikoilu loppuivat kuin seinään. Elokuun alussa olin ensimmäistä kertaa 12 vuoteen kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään mielialalääkitystä. 

Toukokuussa etsin uutta psykoterapeuttia, mutta kohtuullisella etäisyydellä ei vaikuttanut olevan tarjolla kuin ryhmäpsykoterapiaa, joka ei minua todellakaan kiinnosta. Kysyin Kelasta, voinko edes saada enää kolmatta vuotta kuntoutuspsykoterapiaa, kun edellisen päättymisestä on jo pian 1,5 vuotta. Vastauksessa todettiin, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti eikä mitään yleispätevää vastausta voida antaa. Kävin tutustumiskäynnillä sillä ainoalla löytämälläni terapeutilla, jolla oli vapautumassa paikka syksyllä ja jonka vastaanotto on tarpeeksi lähellä, mutta hän ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Tuntui kohtuuttomalta, että hän laskutti pelkästä tutustumiskäynnistä täyden hinnan 80 euroa. Pessimistinä motivaationi etsiä terapeuttia on melko heikko, kun en pysty luottamaan siihen, että Kela suostuisi sitä vielä tukemaan. Terapeutin etsiminen vapaa-ajalla myös muistuttaa työtä, mikä tosiaan tuntuu erittäin kuormittavalta. Toukokuussa jätin omakustanteisen seksuaaliterapiani tauolle mutta jatkoin sitä elokuussa.

Palasin töihin, koska siellä tiesin saavani muuta ajateltavaa kuin oma paha oloni, ja koska kesäloma oli jo nurkan takana. Oikeastaan ainoa jatkuvasti ahdistava ajatus sairausloman aikana oli se, että pohdin lähes taukoamatta, palatako töihin kahden viikon sairausloman päättyessä vaiko ei. En kokenut työkykyni tai vointini mitenkään parantuneen, mutta halusin pois oman pääni sisältä. Töihin palattuani ahdistus ampaisi taas nousuun ja masentuneisuus väheni hiukan. Työtilanteeni oli onneksi poikkeuksellisen rauhallinen kesäkuussa niin, että sain edes yhden tuhannesosan rästitöistäni tehtyä. 

Kesäkuussa löysin ammattiliittoni kautta Kelan tukeman ammatillisen kuntoutuskurssin, joka kuulosti juuri minun tilanteeseeni sopivalta. Hakeuduin uudestaan työterveyshuoltoon, toiselle lääkärille. Hän oli kuin enkeli, yksi parhaista kohtaamistani lääkäreistä. Hän käytti tapaamiseen yli tunnin, ja vaikutti siltä, että hän todella vilpittömästi välitti voinnistani ja halusi auttaa parhaansa mukaan. Olin jo menettänyt toivoni sen suhteen, että kukaan neljän vuoden yrittämiseni jälkeen suostuisi kirjoittamaan minulle bentsodiatsepiinireseptiä, mutta hän teki sen muitta mutkitta. En ollut uskoa korviani. Vihdoinkin kanssani oltiin samaa mieltä siitä, että kokemuksen perusteella toimivaksi todetun lääkkeen käyttäminen reseptin mukaisesti on parempi vaihtoehto kuin lääkkeettömyys tai ei-toimivan lääkkeen käyttäminen. Sain Xanoria ja se toimi aivan yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta sitten: täsmävaikutus, ei sivuoireita. Olen nyt käyttänyt sitä tarvittaessa kolmen kuukauden ajan enkä ole tarvinnut kuin yhden tabletin kerrallaan. Sain myös lääkärinlausunnon ammatillista kuntoutuskurssia varten. Tein oman hakemukseni sekä yhteisen hakemuksen esihenkilöni kanssa. Pessimistisyydestäni poiketen olin luottavainen sen suhteen, että Kela hyväksyisi hakemukseni, joten pettymys oli suuri, kun sain elokuussa kielteisen päätöksen. Tapasin saman hyvän työterveyslääkärin uudelleen ja hän korjasi lausuntoaan, minkä jälkeen Kela hyväksyi hakemukseni. Kurssi alkaa loppuvuonna. Keväällä otettujen verikokeideni tuloksista kukaan ei terveyskeskuksesta ilmoittanut mitään, mutta työterveyslääkärini tulkitsi tulokset ja totesi verenkuvani olevan poikkeuksellisen hyvä. 

Oli kesä ja aurinko paistoi, hellettä pääsin karkuun ilmastoituun kotiini. Ja siltä istumalta aloin surra kesän lyhyyttä ja kauhulla odottaa syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä, kuinkas muutenkaan. Miten on edes mahdollista, että vuosi vuodelta joka syksy tuntuu entistäkin masentavammalta? Rannalla häpesin kuihtunutta kehoani ja vilkuilin jatkuvasti, tuijotetaanko minua ja jos, niin millaisin katsein. Joka kuukausi talvesta asti olen pelännyt, että kuukautiseni loppuvat kuten 17 vuotta sitten, mutta yllättävää kyllä niin ei ole käynyt. Eikä se voi johtua ehkäisystä, koska en käytä hormonivalmisteita vaan kuparikierukkaa.

Kesälomani täytin toiminnalla, jotta en ehtisi pysähtyä sairastamaan. Ensimmäiset viikot vietin lähinnä lapseni ja vanhempieni kanssa. Viimeisellä viikolla tein kuuden päivän sinkkureissun kotimaassa. En olisi vielä pari vuotta sitten autottomana ja ajamista pelkäävänä ihmisenä uskonut, kuinka paljon nykyään pidän ajamisesta, kun voin kuunnella yksin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Ensimmäiset neljä päivää pystyin nauttimaan reissusta, mutta viimeiset kaksi olivat liikaa. Liikaa erossa lapsestani ja liikaa yksin itseni kanssa. 

Itkin heinäkuussa ja elokuun alussa enemmän kuin yleensä kokonaisena vuotena. Olin aivan ymmälläni siitä, että liikutuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen herkästi, usein ja missä vaan. En tunnistanut itseäni, enhän minä itke. Saatoin itkeä vuolaasti esimerkiksi koko matkan töihin tai kotona lapseni seurassa. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin puhdasta surua. Ikävöin veljeäni, kykenin tuntemaan sen tunteen ja itkemään sitä ulos. Kesti hetken oivaltaa, että itkun täytyi liittyä lääkitykseeni. Epäilykseni vahvistui, kun työterveyslääkärin määräyksestä aloin uudestaan käyttää Escitalopramia kahden viikon lääkkeettömän jaksoni jälkeen. Siihen loppuivat kyyneleet. Nyt olen käyttänyt lääkettä muutaman viikon annosta nostaen enkä ole itkenyt kertaakaan. Liikuttunut olen kahdesti mutta vain sen verran, että silmäni ovat kostuneet pariksi sekunniksi, minkä jälkeen tunne on haihtunut ja silmäni kuivuneet. Toistakymmentä vuotta olen ihmetellyt, miksi en kykene itkemään, ja pitänyt itseäni tunnevammaisena. Ulospäin olen varmaan vaikuttanut tunteettomalta ja kylmältä. Olen aina ajatellut, ettei Escitalopram ole aiheuttanut minulle mitään sivuvaikutuksia. No nyt selvisi, että onpa hyvinkin ja se ajatus saa hapen pakenemaan keuhkoistani. Vaikka itkin kesällä nimenomaan surun, ikävän ja sen sellaisten kielteisiksi miellettyjen tunteiden vallassa enkä kertaakaan onnesta, niin silti se tuntui jotenkin hyvältä. Se tuntui terveeltä ja normaalilta, vapauttavalta ja oikealta. Nyt meinaan saada ahdistuskohtauksen, kun mietin, miten elämäni ja ihmissuhteeni olisivat menneet ja mikä kaikki olisi ollut toisin, jos olisin nämä kaikki 12 vuotta kyennyt purkamaan tunteitani itkemällä.

High-functioning depression ja high-functioning anxiety kuvaavat kokemuksiani parhaiten, mutta sellaisia tautiluokituksia ei Suomessa ole — ei edes suomenkielisiä termejä. Vaikka Suomessa on varmasti tuhansia tällä tavalla masentuneita ja ahdistuneita, niin muistan kuulleeni aiheesta ensi kertaa vasta kuluvan vuoden alussa, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Topi Varpukarista ja haastatteli aiheesta psykiatrian asiantuntijoita. Kovin montaa psykiatrian ammattilaista ei ole taidettu asiasta kouluttaa, koska toimintakykyisen ihmisen kärsimystä ei oteta tosissaan niin, että hänelle tarjottaisiin muutakin apua kuin lääkkeitä. Kympin tytöt ja pojat tuppaavat olemaan toimintakykyisiä, mutta sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä heidän kokemuksensa ja sisäisen maailmansa kanssa. Tapasin elokuussa työterveyshuollon kautta psykiatrin, joka kertoi, että erikoissairaanhoidon piiriin pääsee nykyään vasta, kun on menettänyt työkyvyn. Samaan hengenvetoon hän lisäsi, ettei erikoissairaanhoidossa toisaalta ole tarjollakaan juuri muuta kuin perusterveydenhuollossa: lääkitys, psykoterapialausunto ja sairaanhoitajan tapaaminen kerran kuussa. Hesarin em. jutun kommenteissa osuvasti kerrotaan: ”Psykiatrian poliklinikalla kirjoilla ollessani kävin muutamissa vertaistukiryhmissä ja siellä kanssapotilaat opettivat seuraavaa: kannattaa vetää paria päivää ennen seuraavaa lääkäritapaamista kunnon kännit, koska alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin pahentaa oloa ja kun menee oikein huonovointisen näköisenä lääkärin pakeille, saa helpommin apua ja oireet otetaan vakavammin, kuin jos menet ns. normaalin näköisenä ja siistinä vastaanotolle selittämään asiallisesti miltä tuntuu.” Tuohon en sentään ole vielä turvautunut.

Loukkaavinta ja musertavinta on kuulla kummastelua siitä, miksi voin psyykkisesti huonosti, vaikka minulla on ulkoisesti kaikki hyvin. Sellainen paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden psyykkisistä ongelmista ja ihmisyydestä ylipäätään. Ihmismieli ei ole looginen, eivätkä tunteet ja olotilat kulje johdonmukaisesti järjen kanssa samaa rataa. Juuri tämä ymmärtämättömyys luo valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Eihän masennuksessa ja ahdistuksessa ole mitään järkeä, se on juurikin jutun juoni! Olen eronnut ts. vapautunut huonosta parisuhteesta, minulla on terve lapsi ja läheisiä sekä vakituinen työ, asun mielekkäässä asunnossa ja olen asiallisissa väleissä lapseni isän kanssa. Tiedän tuon kaiken, ei oloni siitä tiedosta parane. Lähes joka päivä koen syyllisyyttä ja epäonnistumisen, kun en kykene olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja iloitsemaan aidosti hänen kanssaan. Lehdissä kirjoitetaan ja päiväkodissa korostetaan, kuinka tärkeää on olla läsnä hetkessä lapsen kanssa. Mitä jos ei pysty, vaikka haluaisi ja tietää sen tärkeyden?

Kun olen kertonut avoimesti esihenkilölleni huonosta voinnistani, hän on kysynyt, mitä voisi tehdä työssä jaksamiseni edistämiseksi. Mieleni tekisi joka kerta sanoa, että ”vaihda mun pään tilalle joku toinen”. Kesäloman jälkeen työtilanteeni on ollut kohtuullisempi kuin esimerkiksi keväällä, mutta ei se ole vointiani parantanut. Rästiin jääneistä töistä mielessäni on kuva valtavasta vuoresta, jonka juurella seison pienenä ja heikkona. Jos työtilanteeni olisi huonompi, niin varmaan olisinkin jo ylittänyt kynnyksen jäädä sairauslomalle. Kynnys ei ylittynyt esimerkiksi viime viikolla, kun minua ahdisti työpäivän aikana niin, että oksetti. Suolistoni oireilee päivittäin, mutta sivuutan sen päivästä toiseen. Sinnittelen tuttuun tapaani töissä, vaikka kärsisin aamusta iltaan järkyttävistä vatsaoireista ja mieleni tekisi vain maata paikallaan ja yrittää nukkua. Ajattelen: Olen aina toiminut näin, olen aina ollut high-functioning tuskasta huolimatta, miksi toimisin toisin. Toimintakykyisenä soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettei tunteissani, mielialoissani ja ajatuksissani ole mitään järkeä, eivätkä ne ole oikeutettuja. Olenhan tähänkin asti jaksanut taistella ja puskea päivästä toiseen läpi harmaan kiven. 

Viimeiset puolisen vuotta olen lähes joka päivä harkinnut sairauslomalle jäämistä, mutta vain kaksi viikkoa kykenin antamaan itselleni luvan olla työkyvytön. Kesäloman jälkeen olen joka perjantai päättänyt, että seuraavaa viikkoa en enää jaksa. Joka maanantai olen päättänyt yrittää jaksaa vielä tämän viikon, päivän kerrallaan. Kun olen meinannut ottaa puhelimen käteen ja pyytää sairauslomaa, olen huomannut kalenteristani, että huomenna tai ensi viikolla töissä on jokin sellainen asiakastapaaminen tai palaveri, josta en (muka) voi mitenkään jäädä pois. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja päässäni piiri pieni pyörii. Sairauslomista puhuttaessa usein sanotaan, että kyllä hommat hoituvat, vaikka yksi olisi hetken pelistä pois, ei poissaolo aiheuta mitään katastrofia. Mitä kuulen, on: Olet ihan turha tyyppi, oikeastaan sinua ei täällä tarvittaisikaan, sinusta on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mene pois. En halua kuulla sitä.

Olen melko varma, että vaativan persoonallisuuden häiriö altistaa voimakkaasti korkean toimintakyvyn masennukselle ja ahdistukselle. Kumpaakaan diagnoosia en ole koskaan saanut, joten miten olisinkaan voinut saada oikeanlaista hoitoa. BDI-masennuskyselyn ensimmäinen kysymys kartoittaa potilaan surullisuutta. Heti kättelyssä voi huomata, kuinka fakkiintuneita diagnoosikriteerit ovat. Entä jos suru ilmenee vihana? Masennus ei ole yhtä kuin surullisuus ja toimintakyvyttömyys. 

Niin kauan kuin muistan, olen sopinut ja suunnitellut elämääni tekemistä ja ohjelmaa nimenomaan pitääkseni itseni toimintakykyisenä, huijatakseni paitsi muita niin myös itseäni uskomaan, että kaikki on hyvin. Kun tuo tekeminen on toteutunut, olen katunut sen toteuttamista ja kaivannut pois, fantasioinut itseni kotiin sänkyyn peiton alle piiloon ja kysynyt itseltäni: Miksi tein tämän taas, miksi olen niin julma itseäni kohtaan. Lukemattomia kertoja olen miettinyt, että nyt pitäisi tuntua onnelliselta, tämähän on täydellistä, miksi tämä ei tunnu miltään. Omissa häissäni, synnytyssalissa, äitiyslomalla, lomamatkoilla, juhlissa. Suunnittelen, sovin ja teen asioita pysyäkseni elossa. Jos en tekisi, vaikka se onkin pakonomaista suorittamista, kokisin luovuttavani. Tavallaan ulkoistan mieleni elämästä, todellisista tilanteista. Katselen itseäni kärpäsenä katosta ja mietin, että nyt pitäisi olla onnellinen. Ajattelen ulkoistamisessa olevan kyse pakenemisesta. Ulospäin kaikki näyttää vain olevan hyvin, koska olen toimintakykyinen. Eihän psyykkisesti huonovointinen järjestä juhlia, sovi treffejä, hymyile kuvissa tai käy teatterissa! Kyllä järjestää, sopii, hymyilee ja käy.

Ainoita lääkkeettömiä ahdistuksen ja masentuneisuuden vähentämiskeinoja minulle ovat tänä vuonna olleet lämmin suihku, seksi ja musiikin kuuntelu sekä ne harvat hetket lapseni kanssa, kun olen kyennyt olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan hänen kanssaan. Yksi sellainen hetki oli heinäkuussa, kun yhdessä keinuimme ulkona ja lauloimme Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan.

Otsikoin tekstin taisteluksi, koska se kuvastaa parhaiten kokemustani elämästä: taistelu itseä vastaan, taistelu diagnooseista ja hoidosta, taistelu jaksamisen ja uupumisen välillä. Lapsuuden jälkeen elämä ei ole ollut minulle ihanaa seikkailua ja aikuisuuden vapautta vaan ennen kaikkea selviytymistaistelu.

Lääkitys

Psykiatrian ja raskauden asiantuntijoiden mukaan olennaisinta on, että mitä paremmin äiti voi, sitä paremmin voi myös sikiö ja sitten vauva. Tästä syystä minun ei kannatakaan lopettaa lääkityksiäni kokonaan. Tavoitteena on puolittaa mielialalääkkeen annostus ja sopeutua sellaiseen rauhoittavan lääkkeeseen, jota voi turvallisesti käyttää myös raskauden ja imetyksen aikana. Xanoria ei voi.

Olen nyt syönyt nyt toista viikkoa 1/4 pienempää annosta mielialalääkettä enkä onneksi ole huomannut mitään erityistä muutosta. Viime sunnuntai oli kyllä tosi tuskainen, mutta on minulla sellaisia oloja ollut ennenkin. Uusi rauhoittava lääkkeeni Oxamin vaikuttaa eri tavoin kuin Xanor, pidin Xanorista enemmän. Oxamin vaikuttaa hitaammin mutta pidempään ja se turruttaa ja unettaa. Xanor vaikutti nopeammin ja täsmällisesti ahdistukseen tai paniikkiin väsyttämättä ja turruttamatta muita tunteita.

Jos suolistosairauteni oireet vähenisivät, voisin paremmin myös psyykkisesti.