sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Vauvakuume

Minulla on ollut taukoamaton vauvakuume lukioikäisestä asti. Kun sairastuin syömishäiriöön, ainoa parantumiseen motivoiva ajatus oli pitkään se, että pelkäsin menettäväni kyvyn saada lapsia, jos sairastuisin liian pahasti. Lääkäriltä kuitenkin kuulin, että laihtuminen tuskin aiheuttaa pysyvää lapsettomuutta, mutta että kuukautisten olisi pyörittävä normaalisti jonkin aikaa, ennen kuin elimistöni olisi valmis raskauteen. Jo parin kuukauden kuluttua painoni laskemisesta ekaa kertaa vuonna 2004 kuukautiseni lakkasivat. Siitä huolestuin ja kerroin äidilleni, en laihduttamisesta vaan kuukautisten loppumisesta. Äiti tietysti osasi yhdistää asiat toisiinsa. Alkoi lähes jokailtainen vuosia kestänyt vaa'alla käyminen - toisinaan valvonnassa, toisinaan ei. Voi luoja, kuinka ahdistavaa se oli.

Kun olin jo ylittänyt reippaasti 20 vuotta, aloin miettiä, että enää elimistöni ei voisi jatkaa kauaa epänormaalissa tilassa, koska haluan lapsia. Otin taas askeleen kohti paranemista. Siinä vaiheessa minulta puuttui vielä puoliso mutta onneksi tapasin pian tulevan mieheni. Kuukautiset palasivat, olin ja olen valmis.

Mutta kuinka hullua onkaan haluta lapsia. Näen työssäni joka päivä niin paljon lapsiperheiden ongelmia, että tuntuu varsin uhkarohkealta sitoutua sellaiseen loppuelämäkseen, johonkin tuntemattomaan. Totta kai haaveilen ihanista lapsista - terveistä ja hyvinvoivista, hauskoista, älykkäistä. Mielestäni lapsen hankkiminen on ehdottomasti suurin ja merkittävin päätös, mitä ihminen voi tehdä. Mikään muu valinta ei sido ihmistä loppuiäksi, mikään valinta ei ole niin peruuttamaton.

Välillä huomaan kysyväni itseltäni: ihan varmastiko haluat? Kysyn, olenko todella valmis hyppäämään tuntemattomaan - minä, jolle muutokset aiheuttavat ahdistusta ja jolle elämän ennakoitavuus on tärkeää. Ennen kuin vastaan, mietin hetken vaihtoehtoa, elämää ilman lapsia. Olen aina ajatellut, että tämä, lapseton elämä on välivaihe, joten ajatus sen lopullisuudesta tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta. Mutta kuvitellaan. Hmm. Hetkinen. En edes pysty kuvittelemaan sellaista vaihtoehtoa. Olen äiti.

Haluan korostaa, etten millään tavalla paheksu ihmisiä, jotka eivät halua lapsia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku on onnellinen lapsettomana. En pidä sitä itsekkäänä tai itsekeskeisenä valintana niin kuin monet muut. Se on vain valinta, ei hyvä tai huono.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Sairauteni

Sairastuminen, parantuminen. On päivä, jolloin olin ekaa kertaa elämässäni omaehtoisesti 12 tuntia syömättä ja tunsin itseni voittajaksi. Päivää, jolloin olin ekaa kertaa sen jälkeen terve, en osaa nimetä. Kahdeksan vuotta sairastamista lasken alkaneen vasta muutama kuukausi laihdutuspäätöksen jälkeen. Lasken sen siitä, kun olin alitajuisesti päättänyt jatkaa sillä tiellä. Siitä kun mieleni oli sairastunut. Lyhytaikainen häiriö on eri asia kuin sairaus. Parantumisen ajoitan syksyyn, jolloin aloitin elämäni ensimmäisen kokopäivätyön, omalla alallani, vakituisessa työsuhteessa. Sairaana en olisi pystynyt siihen. Pahimmillaan olin satavarma, etten tule pystymään siihen koskaan.

En halua velloa menneessä. Kirjoitan asiasta, koska haluan kertoa ihmisille kokemuksistani ja ajatuksistani, prosessoida ja jäsentää elämääni. Kirjoittaminen myös auttaa hyväksymään asioita. 

Mielestäni on ihan itsestäänselvää, etten aikanaan kertonut lähimmilleni kaikkea. Tuskin hekään minulle kaikkia asioitaan kertovat. Lapsi yleensä haluaa säästää vanhempiaan, varsinkin kun tietää, kuinka paljon huolta ja murhetta jo pelkkä osatotuuskin on aiheuttanut. Aikuistumiseen kuuluu se, ettei nuori tai nuori aikuinen kerro kaikkea vanhemmilleen. Mielestäni suhde vanhempiin olisi liian tiivis, jos kaiken kertoisi. Kaikilla ihmisillä on varmasti ajatuksia ja tunteita, kokemuksiakin, joista he eivät koskaan kerro kellekään. En halunnut enkä jaksanut aina kertoa, koska en olisi halunnut enkä jaksanut kuunnella kommentteja ja nähdä reaktioita. Itkua, kysymyksiä, pahaa mieltä ja muiden itsesyytöksiä. Se, ettei kerro kaikkea, ei tarkoita, etteikö luottaisi toiseen ja etteikö suhde olisi läheinen.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.