Sosiaalisuus

Kyllä, työni on vähemmän kuormittavaa työmäärän ja vastuun näkökulmasta, mutta työkykyni ei ole parantunut työpaikkaa vaihtamalla. Työaikasaldoni on 8 tuntia miinuksella, koska en yksinkertaisesti kykene olemaan töissä täyttä työaikaa, varsinkaan kun työmatkani on nykyään pitkä. Maksimimiinus on 6 tuntia, joten odotan kauhulla, että esimieheni huomauttaa asiasta.

Minussa on sellainen vika, että skannaan automaattisesti uudessa työssä tai muussa toimintaympäristössä, mikä siellä on vialla ja miten asiat voitaisiin tehdä paremmin. Puolisoni ohjeisti minua, että kuuden kuukauden koeaikani aikana minun pitää kuitenkin niellä kommenttini ja ehdotukseni. Hän on itse esimiesasemassa eikä kuulemma sietäisi sellaista, että uusi alainen tulee koeajalla sanomaan, miten asiat pitäisi tehdä, ennen kuin edes tuntee ja osaa kyseistä työtä ja ymmärtää toimintaympäristöä.

Toisekseen yksi työpareistani vaikuttaa jokseenkin hankalalta ihmiseltä ja vatsaani vääntää aina, kun joudun työskentelemään hänen kanssaan. En voi sietää ihmisiä, jotka puhuvat vain itsestään ja luulevat, että toista kiinnostaa kaikki heidän elämänsä triviaalit yksityiskohdat, mutta jotka eivät koskaan osoita kiinnostusta toista kohtaan. Kun kysyn tältä työpariltani asioita, hän ei koskaan kysy vastakysymystä. "Onko sulla viikonloppusuunnitelmia?" "Mitä sä harrastat?" "Oletko katsonut sitä uutta tv-sarjaa?" "Missä sä opiskelit?" Mielestäni on ihan paska argumentti, että tuollainen ihminen ei ikään kuin halua painostaa toista kertomaan omista asioistaan, vaan olettaa, että toinen kertoo oma-aloitteisesti. Jos kysyn jotain, annan samalla luvan sille, että minulta kysytään samaa ja olen valmis siihen vastaamaan. Enhän kysyisi joltakulta asiaa, jota en itse haluaisi omasta elämästäni kertoa hänelle. Tuo työparini on todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, ja hänellä on jokin ihme muuri ympärillään. Sellainen on pelottavaa. Onneksi eräs toinen työpareistani on oikeasti tosi mukava.

Olen muuttunut viime vuosien aikana introvertiksi. Persoonallisuuden piirteenä se on kai synnynnäinen eikä sinänsä siis minua, mutta kokemusten, masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja suolistosairauden myötä olen kääntynyt enemmän ja enemmän sisäänpäin. Päin vastoin kuin ennen, nykyään olen mieluummin hiljaa kuin puhelias ja mieluummin kotona kuin sosiaalisissa tapahtumissa. Elämäni ensimmäinen etätyöpäivä tuntui todella hyvältä. Sosiaaliset tilanteet tuntuvat todella uuvuttavilta ja tarvitsen niistä palautumiseen vähintään yhtä paljon aikaa, kuin ne ovat kestäneet. Ihmisten seurassa voi kohdata niin paljon mahdollisesti ahdistavia ja vatsaa vääntäviä tilanteita. Ajatus esimerkiksi yökerhossa tai festareilla käymisestä tuntuu aivan mahdottomalta. Todennäköisesti vain lukkiutuisin vessaan ja istuisin siellä vaikka tuijottamassa seinää mieluummin kuin altistuisin riskille, että joku tuntematon alkaa jutella minulle.

Onni

Olen kokenut onnellisuuden tunteen vain silloin, kun olen elänyt hetkessä, ollut läsnä sataprosenttisesti ja suolistosairauteni suhteen lähes oireeton tai kyennyt hetkellisesti irtautumaan fyysisesti epämukavasta olotilasta. Sellaisia hetkiä on harvoin ja ne kestävät yleensä vain muutaman minuutin. Olen kokenut onnea...

...hieroessani puolisoni selkää
...seksin aikana
...maatessani puolisoni kainalossa tai sylissä
...kuunnellessani hyvää musiikkia
...hyvän tuoksun leijaillessa nenääni
...keskittyessäni liikuntasuoritukseen
...onnistuneen liikuntasuorituksen jälkeen
...onnistuneen asiakastapaamisen jälkeen
...syödessäni jotain tosi hyvää (makuorgasmi)
...auringon paistaessa ja lämmittäessä kasvojani
...kasvohoidossa
...hieronnassa
...katsoessani hyvää elokuvaa tai ohjelmaa
...nousuhumalassa
...uppoutuneena mielenkiintoiseen keskusteluun läheisen kanssa
...lukiessani mukaansatempaavaa kirjaa
...kirjoittaessani
...halauksessa
...nauraessani vatsanpohjasta asti (erittäin harvinaista)
...eläinten seurassa (lähinnä kissat ja koirat)
...vauvaa hoitaessa

Ei siis aina noissa tilanteissa, vaan harvoin. Joka päivä olen tietysti onnellinen nukkuessani. Uni, tiedoton tila, on mielestäni elämän paras olomuoto. En ymmärrä sitä, kun jotkut harmittelevat, kuinka suuri osa elämästä kuluu nukkumiseen. Uni on helpotus, kun 90% hereilläoloajasta on tuskaa ja kärsimystä.

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Oireita

On tiettyjä oireita, joita minulla ilmenee, kun olen liian kuormittunut, stressaantunut, ahdistunut ja/tai masentunut. Ulkopuolisen nähtävissä on niistä tosin vain muutama: se, jos en jaksa laittautua aamuisin eli käyttää töissä kynsilakkaa ja ripsiväriä, se, jos katseeni harhailee tai jumittaa yhteen kohtaan ja tunnun välttelevän silmiin katsomista sekä yleinen ärtyisyys ja alakuloisuus. Haluaisin käyttää kynsilakkaa ja ripsiväriä, mutta harvoin jaksan, vaikka olisin nukkunut hyvin. Koen todella ahdistavaksi ja kiusalliseksi tilanteet, joissa en jostain syystä pysty katsomaan toista silmiin. Normaalisti pidän silmiin katsomista todella tärkeänä ja ainakin minun huomioni kiinnittää se, jos joku ei katso minua silmiin, kun puhun. Katseeni saattaa myös harhailla hassusti, mikä viestii siitä, että minulla on sisäisesti tosi levoton ja epävarma olo. Yleensä kykenen peittämään alakulon ja ärtymyksen sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi töissä, mutta jos en pysty, niin voin jo tosi huonosti.

Minulla ei ole varsinaista pakko-oireista häiriötä (OCD), mutta pakko-oireita ilmenee voidessani keskimääräistä huonommin. Hyvin konkreettisena todisteena siitä on, että asuntomme oven kahva katkesi eräänä päivänä sen seurauksena, että olen kiskonut ovea kiinni pakonomaisesti, vaikka tiedän sen olevan jo kiinni ja lukossa. Kerran sain ystäväperheen luona vesihanan jumittumaan, kun painoin sitä niin monta kertaa niin lujaa kiinni, vaikka kerta olisi riittänyt. En kehdannut sanoa, että minä olin sen takana, vaan annoin heidän ihmetellä asiaa. Lasten syyksi on helppo laittaa kaikki tuollainen. Hermostuneena saatan nyppiä kynsinauhojani ja pahimmillaan hinkata ihoni rikki jostain kohtaa. Pari vuotta sitten jonkinasteisessa pikkupsykoosissa raavin ison alueen ihoa käsivarrestani rikki, niin että tietyssä valossa siitä näkyy jälki vieläkin. Kesti aika kauan, että iho parani, niin että jouduin pitämään kauan pitkähihaisia paitoja, koska en keksinyt mitään uskottavaa tekoselitystä jäljelle. Pakko-oireita ei yleensä kai huomaa muut kuin puolisoni ja aiemmin lapsuudenperheeni. Yksin asuessani pakko-oireita oli paljon enemmän, ja ne liittyivät myös syömishäiriöön. Molemmat puolestaan liittyivät voimakkaaseen kontrollin tarpeeseen, jota en onneksi enää koe yhtä voimakkaasti.

Oireita, joita muut eivät huomaa on enemmän. En esimerkiksi ole jaksanut pestä hampaita aamuisin puoleentoista vuoteen kuin keskimäärin kerran viikossa. Ehkä jaksaisin, jos pystyisin pesemään ne minuutissa, mutta olen niin pikkutarkka, että hampaidenpesuun menee minulta yleensä noin 10 minuuttia. On vaan helpompi jättää ne kokonaan pesemättä. Iltaisin sentään pesen hampaat aina. Viime kuukausina olen aamuisin yrittänyt edes purskuttaa suun suuvedellä, mutta sekin usein jää. Toinen aamuihin liittyvä oire on se, jos en jaksa nousta syömään aamiaista, vaan painan herätyskellon torkkua niin kauan, ettei aamupalalle jää enää aikaa. Säännöllinen syöminen ja etenkin aamiainen olisi suolistoni hyvinvoinnin, monipuolisen ruokavalion ja myös painonhallinnan kannalta tärkeää. Yleensä aamiainen jää, jos joutuisin sitä varten nousemaan ennen seitsemää. Nukkumaan en kuitenkaan pääse ennen yhtätoista kuin erittäin harvoin. Olen iltaihminen, valvon mieluummin illalla myöhään kuin herään aamulla aikaisin. Illalla kukkumista haluan kuitenkin harrastaa vain omassa kodissa, en missään baarissa tms.

Yhden oireen on ehkä joku ohikulkija tai ihminen ikkunan takana huomannut. Vääntelen naamaani eli irvistelen ja ilmeilen sekä ääntelen ja puhun itsekseni, enimmäkseen kiroilen ja haukun itseäni. Kuulostaa varmaan aika hullulta, mutta se voi johtua siitä, että ehkä olen. Kun voin paremmin ja koen oloni tasapainoiseksi, vähemmän ahdistuneeksi ja levottomaksi, tarve itsekseen puhumiselle ja ilmeilylle häviää kokonaan. Silloin oire tuntuu epätodelliselta, kaukaiselta ja hullulta, mutta kun se taas aktivoituu, en pysty hallitsemaan ja hillitsemään sitä.

Jotkut ovat huomanneet sen, että olen saanut viime viikkoina usein leukakramppeja, ja joillekin olen siitä kertonutkin. Syön magnesiumia, mutta se ei ilmeisesti noita kramppeja ehkäise. Leukani saattavat jumittua niin, että puren hampaita lujaa yhteen enkä saa avattua suutani. Leukalihasten jännittymisen voi tuntea kädellä. Kerran kramppi tuli kollegan kanssa jutellessani, ja jouduin vastailemaan vain "mm", "mm-m" suu kiinni, kunnes kramppi meni ohi. Kerran se tuli kokouksessa ja jouduin kertomaan kaikille, mikä minua vaivaa, kun puheeni oli epäselvää ja leukani vapisi puhuessani. Hieromalla leukalihaksia kramppi menee ohi. Kiusallinen vaiva tämäkin, mutta en voi purentakiskoja alkaa käyttää töissä.

Viimeinen mieleeni tuleva oire liittyy lähinnä masennukseen. Silloin on asiat tosi huonosti, jos en jaksa puhua, vaikka minulla olisi sanottavaa tai kysyttävää. Onneksi tätä ei kovin usein tapahdu, mutta jos tapahtuukin, kukaan muu sitä tuskin huomaa. Yleisesti ottaen mitä enemmän on ihmisiä, sitä epämukavammaksi koen oloni ja vetäydyn. Jos saan itse päättää, olen kerrallaan korkeintaan neljän ihmisen seurassa. Sellaista kokonaisuutta pystyy vielä jotenkin kontrolloimaan. Jos ihmisiä on enemmän, keskustelun pitäisi mennä mielestäni niin, että jokaisella on vuorollaan puheenvuoro. Käytännössä se ei tietenkään ole mahdollista, ja niinpä mieleni tekee häipyä paikalta. En siedä sitä, että viidellä ihmisellä on samaan aikaan sanottavaa kuin itselläni ja puheenvuorosta joutuu kilpailemaan. Minusta on myös todella ahdistavaa, jos en pysty näkemään kerralla kaikkien kuulijoiden ilmeitä, katseita ja reaktioita siihen, mitä sanon tai joku muu sanoo. Olen ehkä vähän asperger.

Ruokavalio

Puretaanpas tämä nyt osiin. Mitä kaikkia näkökulmia on ruokavaliovalintoihin?

- ekologisuus (ilmastonmuutoksen ehkäisy, luonnon monimuotoisuuden säilyminen)
- eläinten oikeudet
- hormonitoiminta
- terveellisyys (kenen mielestä, minkä koulukunnan mukaan)
- luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu
- hinta eli mihin on varaa
- nautinto
- stressi (kuinka paljon ruokavalion noudattaminen aiheuttaa stressiä)
- painonhallinta
- suoliston hyvinvointi
- fyysinen kunto
- raskaus- ja imetysajan ruokavalio eli sikiön ja vauvan hyvinvointi

Mitenkähän vitussa näitä kaikkia voi ottaa yhtaikaa huomioon ja noudattaa?

En ole pystynyt vielä täysin noudattamaan makeuttamatonta (sokeri, makeutusaineet, hunaja) ja viljatonta (ei pseudoviljat) ruokavaliota, koska nykyisessä työssäni en aina pysty syömään säännöllisesti ja vapaavalintaisesti. Asiakastapaamisissa en kehtaa olla maistamatta, kun asiakas tarjoaa jotain itsetekemäänsä tai minua varten ostamaansa marjapiirakkaa. Kahden viikon ajan olen kuitenkin syönyt huomattavasti, varmaan 90% vähemmän viljaa ja lisättyä sokeria ym. makeutusaineita. Oloni on ollut kevyempi ja vatsavaivoja on ollut aiempaa vähemmän. On ollut ihmeellistä olla ja elää niin, etteivät keskivartalon olotilan ja suoliston toiminnan aistiminen viekään puolta tietoisuudestani. Toisaalta usein on vituttanut, kun en olekaan voinut ostaa suklaata tai syödä leipää yms.

Aion jatkaa tätä 90-prosenttista linjaa helmikuun loppuun ja välttää viljoja ja lisättyjä makeutusaineita tiukasti koko maaliskuun. Aloitan uudessa työssä maaliskuun alussa ja siinä pystyn olettaakseni syömään säännöllisesti ja kontrolloidusti. Vasta jos myönteiset vaikutukset jatkuvat maaliskuun loppuun asti, uskon, että viljat ja lisätyt makeutusaineet todella merkittävästi vaikuttavat suolistoni toimintaan. Niin monta kertaa jokin lääke tai ruokavaliomuutos on auttanut aluksi, mutta vaikutus on haihtunut ilmaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Niin kuin kävi FODMAP-ruokavalion suhteen. Olen jo kuluneen kahden viikon aikana kuitenkin huomannut, että kun olen joutunut syömään viljatuotteita tai lisättyjä makeutusaineita, vatsavaivat ovat hetkellisesti lisääntyneet. Kahvia en pysty juomaan sen enempää kuin aiemminkaan, joten se on yksi niistä harvoista ravintoaineista, joiden vaikutuksen tunnistan yksiselitteisesti. Muita sellaisia ovat sipsit ja irtokarkit. Suklaa ei ole suolistolleni läheskään niin paha kuin muut karkit. Maaliskuun jälkeen aion alkaa syömään taas satunnaisesti lisättyjä makeutusaineita ja viljoja, vaikka niiden välttäminen olisikin parantanut vointiani. Totaalikieltäytyminen on minulle psyykkisesti liian rankkaa, joten 90-prosenttinen pidättäytyminen saa luvan riittää.

Olen ällistynyt siitä, missä kaikessa onkaan lisättyä sokeria. Kaupasta on vaikeaa löytää yhtään valmisruokaa ilman sitä. Jopa kalakeitossa, kasvissosekeitossa, pestossa, liemikuutioissa ja sienisalaatissa on sokeria. Sellaisissa ruoissa, joihin kellään ei niitä itse kokatessa tulisi mieleenkään laittaa sokeria. Ostin pussillisen suolattuja pähkinöitä enkä tajunnut katsoa ainesosaluetteloa, kun tyhmänä kuvittelin, että pussissa on vain pähkinöitä ja suolaa. Syödessäni vasta huomasin, että niihin oli lisätty jostain mystisestä syystä sokeria ja vehnää. Olen törmännyt vastaaviin tuotteisiin jo kymmeniä kertoja kahden viikon aikana. Joka ikisen tuotteen ainesosaluettelo pitäisi lukea ennen ostopäätöstä, mistään ei voi olettaa mitään. Olenkin tehnyt viime viikkoina aiempaa enemmän ruokaa alusta asti itse kasviksista, juureksista, maitotuotteista ja maustamattomista proteiininlähteistä. Uusi jokapäiväinen ruokalajini on chiansiemenjogurtti/-kookosvanukas. Käytän chiaa 2 rkl kerrallaan, mutta se ei ole aiheuttanut muutoksia suolistoni toimintaan. Uskon, että esim. valmiskalakeittoon lisätyn sokerin määrä on kuitenkin niin pieni, ettei sillä ole vaikutusta suolistoon, joten näillä näkymin palautan esimerkiksi sen ruokavaliooni maaliskuun jälkeen.

Eliminaatiodieetti

Aion jättää ruokavaliostani vain viljat ja sokerin pois, koska maidottomuutta kokeilin jo viime keväänä ja ravitsemusterapeutinkin mielestä kolmessa viikossa olisi pitänyt huomata tuloksia, jos niitä oli tullakseen. Ravitsemusterapeutti teki minulle kauhean eliminaatioruokavalion, jota en todellakaan pysty ja halua noudattaa päivääkään. Riippuu ihan keneltä kysyy, toisten ravitsemusterapeuttien mukaan esim. kookosrasva on pahasta, toisten mielestä hyvästä.

Alunperin ravitsemusterapeutin kanssa oli puhetta viljattomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta, mutta sitten hän halusikin eliminoida suunnilleen kaiken muun paitsi vaalean lihan, merenelävät, kananmunat, marjat ja kasvikset. En pysty käsittämään, miten siinä voi olla mitään järkeä. Hänen mielestään riisikin on melkein yhtä huono kuin viljat! Yritin maanantaiaamuna syödä aamiaiseksi munakasta avokadolla ja miniluumutomaateilla, mutta meinasin ihan kirjaimellisesti oksentaa. Olen aina syönyt aamuisin viljaa jossakin muodossa, ja tuntuu ihan mahdottomalta muuttaa sitä. Olen nyt sitten syönyt kuluneen viikon riisi-/maissikakkuja (joissa on myös kvinoaa/amaranttia/pellavansiemeniä/chiaa) jotka käyvät leivästä. Kaipa maissikin on saatanasta, mutta olen niin kova ahdistumaan, masentumaan ja stressaamaan noista kaikista rajoitteista, että suolistoni ärtyy jo ihan ajatuksista ja tunteista. Ravitsemusterapeuttikin korosti, että tarkoitus ei ole aiheuttaa uudella ruokavaliolla psyykkistä kuormitusta.

Perusviljoista (ei riisi, maissi yms.) ja sokerista koen pystyväni jotenkuten luopumaan, mutta se riittää. Jos ei tästä ole apua vatsavaivoihin, niin seuraavaksi kokeilen kaikki-käy-dieettiä. Sittenpähän näkisin, kuinka paljon pelkkä ruokavaliosta stressaaminen aiheuttaa niitä oireita. Ravitsemusterapeutti sanoi myös, että minulla saattaa olla erityisen kipuherkkä suolisto, mihin ei pysty ruokavaliolla vaikuttamaan. Joka tapauksessa - siis vaikka päättäisin syödä mitä vaan - söisin edelleen terveellisesti ja monipuolisesti, niin kuin olen koko elämäni tehnyt. Tätä taustaa vasten en keksi suolistosairauteni syntymissyyksi muuta kuin syömishäiriön, joka myös alkoi vähän ennen ärtyvän suoliston oireyhtymää.

Ruoka ja syöminen on yksi niitä hyvin harvoja asioita, joista pystyn nauttimaan päivittäin, ja siksi siitä nipistäminen tuntuu niin vaikealta. Sehän tässä vasta onkin paradoksaalista, että sama asia tuottaa nautintoa ja tuskaa. Koska eliminaatiodieetissä kyse on kuitenkin vain yhdestä kuukaudesta, niin tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, kun en pysty siihen. Te muut varmaan ajattelette, että olen ihan luuseri ja minulla on itsekuri- ja asenneongelma. "Ja nyt se vielä velloo itsesäälissä..."