Kosketus

Kosketus on kaksipiippuinen juttu. Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että me suomalaiset olisimme yleisesti onnellisempia, jos koskettaisimme toisiamme enemmän. Käytän sanaa koskettaa, koska sanassa kosketella on häiritsevä kaiku.

Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiinia, hyvän olon hormonia, jonka on todistettu vahvistavan ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta. Havaintojeni perusteella suomalaisessa kulttuurissa ihaillaan oksitosiinin pidättelemistä aivoissa mahdollisimman pitkään. Pidättyväistä pidetään parempana kuin vapautunutta.

Esimerkiksi työpaikalla minun tekisi mieli välillä ohimennen koskettaa toista hartialle tsempiksi ja merkiksi siitä, että välitän hänen voinnistaan ja mielialastaan. Tai ihan kunnolla halata ihan vaan siksi, että tuntuu siltä. Siksi että saisin siten aikaan hyvän mielen sekä itselleni että toiselle. Avainsana on: luontevasti. En tarkoita tuntemattomien välistä koskemista.

Kaksimielistä kosketusta en voi sietää. Seksuaalisella tavalla minua ei saa koskettaa kuin puolisoni. Koskettelun erottaa kyllä koskettamisesta, vaikka se ulkopuolisen silmiin näyttäisi viattomalta. Sen aistii. Arvelen, että vääränlaisen kosketuksen pelko estää useimpia suomalaisia koskettamasta toisia lainkaan. Eikä kukaan halua otsaansa intimiteettireviirejä rikkovan hyypiön leimaa. Koskevasta kollegastahan voidaan tehdä ilmoitus häirinnästä.

Jos ihmiset eivät pysty luontevasti koskemaan toisiaan arjessa, vaihtoehto olisi tuoda työpaikoille lemmikkejä. Voi kuinka ihanaa olisi työskennellä huriseva kissa sylissä tai käydä kahvitauolla ulkoiluttamassa koiraa raittiissa ilmassa! Asiakkaistakin suurin osa tuntisi varmasti olonsa kotoisammaksi ja lämpimämmin tervetulleeksi, jos vastassa olisi toimiston valkoisten seinien ja kolkkojen käytävien lisäksi pehmoisia, iloisia eläimiä, jotka eivät arvostele tai tuomitse heitä. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa tiede pystyy selättämään kaikki allergiat!

Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.