Yksinäisyys

8 kuukautta on mennyt siitä, kun lopetin psykoterapian. Sen päätteeksi totesimme terapeuttini kanssa, että tarvitsen terapian tilalle avoimemman ja tiiviimmän ystävyyssuhteen, tai vaikka useamman. Ystävyyssuhteeni eivät ole muuttuneet puolen vuoden aikana ainakaan tiiviimpään suuntaan. En usko koronaepidemian vaikuttaneen siihen ainakaan merkittävästi, enemmän ovat vaikuttaneet ystävieni elämäntilanteet ja muuttoni pois Helsingistä. Suurin este on yksinkertaisesti ajan puute, kiire ja kuormitus puolin ja toisin. Ja se, mikä saattaa olla totta tai sitten vain virheellinen oletukseni: kaikilla ystävilläni on jo avoimempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde jonkun tai joidenkin toisten ystäviensä kanssa eikä heillä ole tarvetta, motivaatiota ja halua ryhtyä sellaiseen minun kanssani.

Olen harkinnut ystävilleni soittamista, mutta se ei vaan edelleenkään tunnu minulle luontevalta kommunikaatiotavalta enkä halua tehdä sellaista väkisin. Mieluummin olen yksinäinen kuin väkisin sosiaalinen. Koronakevään aikana toki kävin muutaman videopuhelun ja olen lähettänyt viimeisen vuoden aikana joitain ääniviestejä Whatsappissa. En vaan siedä sitä, etten näe keskustelukumppanini ilmeitä ja eleitä. Videopuheluissa ärsyttää se, että yhteys saattaa katkeilla, että tahtomattani kiinnitän liikaa huomiota omaan kuvaani ja että olen liimattuna laitteeseen, jolloin 2-vuotiaan läsnäolo on tosi hankalaa. 

Olen nyt ollut äiti kaksi vuotta ja asunut uudella kotipaikkakunnallani yli vuoden, mutten ole sinä aikana tutustunut kehenkään minulle ennestään tuntemattomaan toiseen vanhempaan tai kehenkään paikalliseen lukuun ottamatta uusia työtovereitani. Se on mielestäni outoa, surullista ja yksinäistä. Puolisollani ei ole ikänsä takia yhtään ystävää tai serkkua, jolla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Heistä useimpien lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Minun ystäväpiirissäni on sekä teinien että vauvojen vanhempia ja myös vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti lapsettomia. Työkavereistani vain yhdellä on samaa ikäluokkaa oleva lapsi. Hänkin on niin kuormittuneen oloinen, etten yhtään ylläty, jos hän pian irtisanoutuu ja vaihtaa työpaikkaa. Uusiin työkavereihini olen tutustunut vain aika pinnallisesti, koska emme ole pitäneet yhteyttä työn ulkopuolella. Kuitenkin kommunikointi ja yhdessäolo työpaikalla on heidän kanssaan luontevaa ja nautinnollista.

En tiedä, mitä voisin tehdä yksinäisyyteni suhteen. Jotkut ovat niin bestiksiä puolisonsa kanssa, etteivät edes kaipaa muita tiiviitä ystävyyssuhteita. Minä kaipaan ja olen kaivannut siitä asti, kun lukio-opintoni loppuivat 13 vuotta sitten. Siihen asti minulla oli tiivis suhde parhaan ystäväni kanssa enkä ole vieläkään sopeutunut siihen, ettei minulla ole enää mitään vastaavaa. Tulenko koskaan sopeutumaan? Ajattelen, että psykoterapeutti on ollut minulle parhaan ystävän korvike ja se on mielestäni helvetin surullista. Enää minulla ei ole psykoterapeuttiakaan, koska en halua maksaa parasystäväpalvelusta.

Mikä on termin yksinäisyys vastakohta? Sellaista ei taida varsinaisesti olla, mutta parhaiten sitä taitaa kuvata onnellisuus. Ajattelen, että yksinäinen ei voi olla onnellinen.

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Identiteetti

Olen yksin kotona illasta aamuun ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen. Olisi varmaan järkevää käyttää yö nukkumiseen, kun saan koko sängyn itselleni, mutta kirjoitan nyt, kun viimein on aikaa pysähtyä tarpeeksi. En pysty kirjoittamaan, jos on riski, että minut keskeytetään. Voin kirjoittaa ihmisten ympäröimänä esim. kahvilassa, mutta vain jos minulla ei ole tiukkaa aikataulua. Kotona en pysty kirjoittamaan, jos joku on paikalla tai jos välttämättömiä kotitöitä tms. on tekemättä. Kirjoitin viimeksi 9 kuukautta sitten, se tuntuu iäisyydeltä. Olen ajatellut ja pohtinut myös sen jälkeen, on tuntunut vaikealta olla kirjoittamatta asioita ylös. 

Vasta lapsemme syntymän myötä aikuisuus on tuntunut minusta enemmän mielekkäältä kuin ahdistavalta ja epätoivoiselta. Tuntuu ihmeelliseltä ja erikoiselta luottaa itseensä ja elämään, ajatella ensisijaisesti myönteisesti. Ajattelen usein teinivuosiani ja aikaa ennen masennuksesta, syömishäiriöstä ja jatkuvasta ahdistuksesta paranemistani. Tavallaan tuntuu kuin se en olisi ollut minä — tunnen olevani oma itseni paljon enemmän nyt, terveenä. Edelleen pelko sairauksien uusimisesta käy mielessäni silloin tällöin eikä minulla ole minkäänlaista motivaatiota lopettaa mielialalääkitystäni sen jälkeen, kun olen sitä jo kaksi kertaa yrittänyt huonoin seurauksin. Niiden syöminen on mielestäni pieni hinta siitä, että voin psyykkisesti hyvin. Suolistovaivani ovat osittain palanneet, eivät niin pahoina kuin pahimmillaan mutta kuitenkin. Nyt tuntuu jo kaukaiselta se aika, kun vatsavaivoja ei ollut käytännössä lainkaan vauvavuonna. Viime syksystä eli töihin paluusta lähtien ne ovat koko ajan lisääntyneet. 

Aikuisuudessa parasta on mielestäni itseluottamuksen vahvistuminen ja oman identiteetin muodostuminen. Identiteetin muodostumisella tarkoitan sen löytämistä ja hyväksymistä, kuka minä olen. Yläasteiästä ainakin 28 ikävuoteen asti koin eläväni jatkuvassa identiteettikriisissä. Totta kai suren sitä, että varsinaiset nuoruusvuoteni 15-25 kuluivat enimmäkseen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön otteessa. Se ei ole kenenkään syy. Menneisyys on vain hyväksyttävä. En uskalla edes ajatella, miten voisin nyt ilman kaikkea saamaani läheisten tukea ja psykiatrista hoitoa. Viime vuosiin asti mietin jatkuvasti, kuka minä olen ja kuka voisin olla — minkälainen kaikissa elämän eri rooleissa olen, ja jos olen erilainen eri rooleissa, mikä niistä on se todellinen, aidoin minä. En tarkoita, että kaikki olisi selvää nyt ja aina, ei todellakaan ole. Jos joku niin elämästään ja itsestään väittää, niin ei ole ymmärtänyt tai hyväksynyt ihmiselämän realiteetteja. Ajattelen, että menneiden hyväksyminen ei ole kertaluontoinen päätös, vaan se täytyy tehdä joka päivä uudelleen. Elän tänään tämän päivän, hyväksyn eilisen ja toivon hyvää huomista. En sano ”uskon hyvään huomiseen”, koska toivo on mielestäni armollisempi ilmaus.

Minusta on alkanut tuntua ihan todella aikuiselta vasta tultuani äidiksi ja löydettyäni oman juttuni työelämässä. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi, mutta vasta nyt kun se on tapahtunut, voin todeta olleeni oikeassa. Sosiaalityössä puolestaan on tarjolla niin laaja repertuaari erilaisia asiakasryhmiä ja työpaikkoja, että ammatti-identiteettini ja työitsetuntoni on vahvistunut vasta, kun olen työkokemuksen kautta varmistunut siitä, mikä on ”mun juttu”. Se tapahtui vasta tänä vuonna, 7 vuotta valmistumisestani. Siihen asti vilkuilin jatkuvasti aidan yli, että tuokin voisi olla kivaa ja mielenkiintoista. Nyt tiedän, että niin se onkin sivusta seurattuna mutta ei omana työnäni. Nykyinen työpaikkani on ihan unelma niissä puitteissa, mitä kunnallisen sosiaalityön resurssirajoissa on mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työpaikassa, jossa ajattelen, että tänne palaisin, vaikka väliin tulisi äitiysloma tai muu pitkä poissaolo.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.

Töihinpaluu

Palaan työelämään ensi viikolla. On monella tapaa hyvä, että se ajoittuu kesään. Ehdin kerryttää täydet lomat ennen seuraavaa kesää, voin totutella uudestaan autolla ajoon helpoilla säillä ja valoisaan aikaan ja äitini pystyy hoitamaan lastamme kesälomallaan. Huonoa on se, että psykoterapeuttini on tietenkin lomalla juuri nyt. Olen aina kokenut muutokset ahdistavina ja pelottavina, ja tämä on muutos suurimmasta päästä. Puolivälissä äitiyslomaa, kun töihin paluuseen oli vielä pitkä aika, aloin jo osittain kaivata työelämää. Nyt, kun se on lähellä, hallitsevat tunteet siihen liittyen ovat ahdistus ja pelko. Mitä lähemmäs muutos tulee, sitä vaikeammalta ja epämukavammalta se tuntuu, vaikka yrittäisin ajatella niitä puolia, joita vielä muutama kuukausi sitten kaipasin. Se vähän helpottaa, että oletettavasti naisvaltaisella työpaikallani on joku muukin, joka on joskus palannut äitiysvapaalta töihin, kadottanut keskittymiskykynsä ikävöidessään lastaan ja yrittänyt selvitä töistään univelkaisena. Riippuu sitten persoonista ja työyhteisöstä, syntyykö vertaistuellista keskustelua. Tuntuu typerältä stressata tilanteesta, jonka on käynyt läpi suurin osa aikuisista ja selvinnyt siitä ihan hyvin. Ehkä epäonnistumiset ja vastoinkäymiset liittyen perheeseen ja lapseen korostuvat mielessäni, koska olen työskennellyt ja työskentelen jatkossakin niiden parissa? 

Epäonnistumisista puheen ollen: kyllä niin taas ärsyynnyin, kun unelmaansa elävä Saara Aalto hehkutti YLE Puheessa, miten hän ei ole koskaan ymmärtänyt epäonnistumisen käsitettä, koska ajattelee kaiken olevan osa sitä elämän matkaa, joka menee juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Onkohan hän sitten sitä mieltä, ettei ole onnistumisiakaan? Jos on valoa, on myös pimeää. Se on sitten asia erikseen, mikä on epäonnistuminen ja mikä ei. Esimerkiksi sairastuminen ei ole. Enitenhän minä juuri sitä pelkään ja stressiä ja uupumista. Mutta onko uupumus sairaus? Uupumista voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, ettei ole onnistunut organisoimaan arkeaan omien voimavarojensa mukaisesti, vaan on arvioinut voimavaransa tai arjen vaatimustason väärin — tai on kyllä arvioinut oikein, mutta onnistumisen himossaan jättänyt asian huomiotta. Sopii kysyä, miksi olen ryhtynyt sosiaalityöntekijäksi, jos minulla on näin huono stressinsietokyky. Sopii kysyä myös, miksi julkisen sektorin sosiaalityö on organisoitu ja resursoitu niin, että siitä suoriutumiseen vaaditaan rautaista stressinsietokykyä? Toisinkin voisi olla. 

Ristikkäiset halut ja tarpeet, siitä tässä ahdistuksessa on kyse. Että aika ei riitä, elämä ei ehdi täyttää kaikkia toiveitani. Tätä kirjoittaessanikin mielessäni puhuu vuorotellen vaativa ja armoton sekä lempeä ja armollinen persoona. Ensimmäinen sanoo, että kaikki on sinun käsissäsi ja jos homma kusee, niin katso peiliin. Jälkimmäinen toteaa, että sellaista elämä on, ei se ole sinun vikasi tai kenenkään muunkaan. Omien voimavarojen ja arjen vaatimustason yhteensovittamisessa esimerkiksi on kyse myös vastaansanomattomista realiteeteista, kuten rahasta ja muiden ihmisten tarpeista. Minkäs minä sille voin, jos lapseni on huonouninen? Varmasti löytyy vastauksia siihen vauva.fi:n keskustelupalstalta, mutta sinne en ole koskaan eksynyt enkä eksy. Faktahan on se, että puolisoni lisäksi kukaan muu ei ole elänyt tämän yksilöllisen lapsen kanssa joka päivä alusta asti ja niin ollen kukaan muu ei voi sanoa, miten jokin asia olisi pitänyt toteuttaa. Varmasti emme ole tehneet kaikkea parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin tunnemme lapsemme parhaiten.

Aloitimme unikoulun vauvan kanssa puolisoni kesäloman puolivälissä kotiuduttuamme mökkireissulta, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen vauvalle nousi lämpöä ja hän sairastui nuhaan, joka kesti kokonaisen viikon. Lämpö laski onneksi yhdessä illassa. Joko sairastuminen oli reaktio unikouluun tai sitten meillä kävi vain helvetin huono tuuri, sillä tätä ennen vauva oli sairastanut vain yhden nuhan tammikuussa. Pystyimme siis aloittamaan unikoulun uudestaan vasta, kun puolisoni lomaa oli jäljellä viisi päivää, minkä jälkeen yöheräämiset olivat taas kokonaan minun vastuullani. Unikoulun parina ensimmäisenä iltana nukuttamiseen meni yli tunti, vauva huutoitki ensimmäiset 30 minuuttia kunnes uuvahti. Vuorokausirytmi siirtyi kertaheitolla kaksi tuntia aikaisemmaksi, kun lapsi saatiin nukahtamaan ennen iltakymmentä ja hän heräsi ennen aamuseitsemää. Nyt unikoulua on takana kaksi viikkoa, mutta vauva on edelleen heräillyt 30 minuutin - 4 tunnin välein, useimmiten 2-3 tunnin. Toissayönä hän tosin nukkui 4 tuntia 45 minuuttia putkeen, mikä on pisin aika moneen kuukauteen. Uudestaan nukahtamisen vaikeustaso on vaihdellut suuresti: välillä hän on nukahtanut saman tien, kun hänet on vain käännetty kyljelleen, peitelty ja pidetty muutama sekunti kämmeniä hänen selällään. Toisinaan hän on saattanut jatkaa itkemistä ja sätkimistä vartin ajan. Eilisilta oli todella poikkeuksellinen, kun hän ensimmäisen kerran herättyään huutoitki kaksi tuntia. Poikkeuksellisesti otimme hänet syliin, ja siinä hän jossain vaiheessa rauhoittui mutta sänkyyn laskettaessa parahti itkemään uudestaan. Koska huuto kuulosti kipuitkulta eikä ottanut laantuakseen, annoimme vauvalle lopulta Buranan ja pian sen jälkeen hän viimein nukahti. Tänään tajusin, että hänelle on varmaankin puhkeamassa poskihampaita, mikä aiheuttaa kipua. Tänään hän söi huonommalla ruokahalulla kuin koskaan ja on jo muutamana päivänä tunkenut jatkuvasti sormiaan suuhunsa syödessään. Huomasin myös valkoista paistavan jo läpi hänen ikenistään. Makuuasennossa paine ja kipu ymmärrettävästi kasvavat. Sopii toivoa, että hampaat ehtivät puhjeta vielä kuluvan viikon aikana.

Minua kiinnostaa kovasti tutustua uusiin työkavereihin ja asiakkaisiin mutta samalla uuvuttaa jo etukäteen, kun ajattelen sitä sosiaalisen kanssakäymisen määrää ja paineita antaa itsestäni hyvä ensivaikutelma kaikille. Opiskelemaan hakeutuessani ja vielä opiskeluaikanakin mietin, onko introverttiys este sosiaalityöntekijänä toimimiselle. Yllätyksekseni olen huomannut, että meitä onkin täällä monta. Opiskelijana ajattelin, että sosiaalityöntekijän pitäisi olla tietynlainen enkä itse kokenut täyttäväni kaikkia niitä vaatimuksia. Ihmettelin kovasti, miten työssäkäyvillä sosiaalityöntekijöilläkin voi olla ongelmia esimerkiksi elämänhallinnassaan tai mielenterveydessään. Sitten siirryin työelämään ja kasvoin aikuiseksi ja ymmärsin, että sosiaalityöntekijätkin ovat vain ihmisiä.

Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita. 

Neuvola

Olen osittain tyytymätön ja pettynyt lastenneuvolaan. Terveydenhoitajamme on mukava ihminen ja osaa tarkastaa vauvan kehityksen ja terveyden ja hoitaa siihen liittyvät toimenpiteet, mutta mielestäni se ei riitä. THL:n sivuilla lukee lainsäädäntöön viitaten: Lastenneuvolassa seurataan ja edistetään lapsen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kasvua ja kehitystä sekä tuetaan vanhempia turvallisessa, lapsilähtöisessä kasvatuksessa ja lapsen hyvässä huolenpidossa sekä parisuhteen hoitamisessa. Neuvolassa pyritään havaitsemaan lapsiperheiden erityisen tuen tarpeet mahdollisimman varhain ja järjestämään tarkoituksenmukainen tuki ja apu. Kokemukseni perusteella tuo on aika liioiteltu kuvitelma. 

Terveydenhoitajamme ei ole kysynyt kertaakaan, miten meillä menee parisuhteessa, miten jaamme vastuuta vauvasta ja kodista, miten kiintymyssuhde vauvaan on kehittynyt ja miten voimme psyykkisesti. Edes mielenterveydestäni ei ole kysytty, vaikka terveydenhoitaja tietää taustani. On myös aivan järjetöntä, että vanhempia ei tavata erikseen. Jos esimerkiksi nainen olisi väkivaltainen miestä kohtaan, niin nainen tuskin kertoisi siitä neuvolassa yksin tai mies ollessaan neuvolassa naisen ja vauvan kanssa. Mielestäni tällaisia asioita ei voi jättää sattuman varaan — että jos isä joskus tuleekin neuvolaan kahdestaan vauvan kanssa ja jos hän ihan ilman aihepiirin puheeksi ottamista kertoo asiasta oma-aloitteisesti. Lähtökohtaisesti jokainen vanhempi haluaa varmasti antaa itsestään ja perheestään myönteisen kuvan neuvolassa, ennemmin kuin välttämättä rehellisen. 

Vanhempien terveys ja parisuhde, turvallinen ja tasapainoinen kotiympäristö ja vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde vaikuttavat lapseen mitä suurimmassa määrin. Varhainen puuttuminen ja ongelmien ennaltaehkäisy edellyttää asioiden puheeksi ottamista ja oikeaan palveluun ohjaamista. Sen tehdäkseen terveydenhoitajan ei tarvitse olla pariterapeutti, sosiaalityöntekijä tai psykologi.