Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!

Syksy

Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon. 

Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa. 

Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen. 

Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.

Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin. 

Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi. 

Ihmissuhteet

Miksi elämässä pitäisi pyrkiä koko ajan muuttumaan ja muuttamaan itseä? En esimerkiksi tajua, mitä noloa tai vikaa on suomalaisten juroudessa. Olkoot jotkut muut hilpeitä ja ubersosiaalisia, me ollaan ihan hyviä näin. Ja jos joku suomalainen on luonteeltaan kuin tyypillinen brasilialainen, niin sekin on ok - olkoon kukin oma itsensä. Kuka tulee kuolinvuoteella kiittämään, että oli se hyvä, kun opettelit puhumaan small talkia muiden painostuksesta? 

Se, että hyväksyy erilaisuuden, ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi tykätä kaikesta. Vasta viime aikoina olen alkanut sisäistää sen, ettei kaikista ihmisistä tarvitse tykätä eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen. Koko elämäni olen ajatellut olevani huono ja viallinen, jos en tule toimeen jonkun kanssa. Se, etten pidä jostakusta, ei tee minusta millään tavalla huonoa. 

Tietysti ajattelen järjellä, että se menee myös toisin päin, kaikkien ei tarvitse tykätä minusta tai tulla toimeen kanssani. Tunnetasolla minun on kuitenkin edelleen vaikea hyväksyä sitä. Aiemmin ihailin tiiviitä yhteisöjä, mutta nykyään ihmettelen, miten ihmiset voi viihtyä sellaisissa. Ennen vanhaan tiiviisti suvun kanssa eläminen oli käsittääkseni Suomessakin normi. Millä todennäköisyydellä kaikki lähisuvun jäsenet pitävät toisistaan? En usko, että se, että ollaan samasta suvusta, tekee meistä automaattisesti kavereita. Sisaruksetkin voivat olla keskenään ihan erilaisia. 

Koen voimakasta yhteenkuuluvuutta ydinperheeni kanssa, mutta sukulaisista minua kiinnostaa pitää yhteyttä vain niiden kanssa, joista oikeasti pidän, joiden kanssa tulen hyvin juttuun ja jotka vaikuttavat pitävän myös minusta. Siinä ei ole mitään pahaa. Haluan olla rehellinen itselleni ja toisille. En minäkään haluaisi, että joku viettää kanssani aikaa hampaat irvessä, en todellakaan. Olen katkaissut sellaisia kaverisuhteita, joissa koen, ettei toinen välitä minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Epäsuhta välittämisessä on minulle mahdoton kestää. Mieluummin lopetan yhteydenpidon kokonaan, kuin mietin jatkuvasti, miksei toinen ole kiinnostunut ja välitä minusta niin kuin minä hänestä.

Toki se, että on viettänyt tiiviisti aikaa sukulaistensa tai muun yhteisön kanssa  syntymästä lähtien vaikuttaa varmaan siihen, kuinka hyvin tulee juttuun heidän kanssaan. Seura tekee kaltaisekseen. Jos olisin asunut lapsuudesta asti Pohjanmaalla sukulaisteni lähellä ja ollut heidän kanssaan päivittäin tai viikoittain tai edes kuukausittain tekemisissä, varmasti meillä olisi edelleen erilaiset suhteet keskenämme kuin nyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sukulaiseni ovat jääneet minulle etäisiksi, enkä usko, että se asia tulee elämäni aikana enää erityisemmin muuttumaan. 

Fasadi

Mitä jos vaan hyväksyisin sen, että en välttämättä tule enää koskaan tästä laihtumaan? Että nämä vatsamakkarat, selluliitti ja paksut olkavarret ovat tulleet jäädäkseen. Että reiteni koskevat toisiaan ja peppuni on jotain muuta kuin kiinteä ja pyöreä. Että en enää koskaan tule käyttämään vaatteita kokoa 36/S ja että se on ihan ok. Olen nyt oman arvioni mukaan ollut syömishäiriöstä terve noin neljä vuotta, mutta sisäinen kriitikkoni ei ole vaiennut. Joka päivä kuuntelen, kun se haukkuu minua ja tekee selväksi, etten todellakaan kelpaa näin. 

Usein ajattelen ennen kaverin tapaamista, että nyt sanon ääneen rehellisesti, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, mutta ikinä se ei toteudu. Sosiaalisissa tilanteissa muiden kuin puolisoni seurassa en koskaan ole aito itseni, vaan tsemppaan ja yritän olla "hyvää seuraa", koska pelkään niin saatanasti, että muuten ihmiset eivät halua enää tavata minua. Se on ristiriitainen ajatus, koska enhän itsekään hylkäisi toista siksi, että hän on aito ja vaikka sitten huonolla tuulella. Arvostan suorapuheisuutta ja pidän itseäni suorapuheisena, mutta silti en aina kykene siihen. Tänä kesänä uskalsin olla ensimmäistä kertaa huonolla tuulella viettäessäni aikaa ystäväni kanssa eräänä sunnuntaina. En tosin tiedä, huomasiko hän sitä tai mitä hän siitä ajatteli. 

Eilen ystäväni sanoi, että onpa tosi hienoa, että olen pärjännyt ilman rauhoittavaa lääkitystä ja puolet pienemmällä mielialalääkeannoksella. Vastasin hämilläni, että onko minulla muita vaihtoehtoja (!) Mitä ei-pärjääminen olisi tarkoittanut - sairauslomaa, osastohoitoa? Ystäväni sanoi myös, että vaikutin energiseltä ja hyvinvoivalta. Mitä vittua? Minuuttia ennen tapaamistamme olin kirjoittanut Facebookiin, että olisi taas pitänyt vaan jäädä kotiin, kun sairaudet pilaavat aina kaiken kivan. Vatsani oli todella kipeä ja oli tuskaa lähteä kaupungille siinä olotilassa. Ystäväni kommenttiin vastasin vain hämmentyneenä "aijaa, no kiva - niin säkin!" Eihän kukaan tiedä esimerkiksi siitä, jos minulla on itsetuhoisia ajatuksia, jos en itse niistä kerro. Ulospäin näyttää, että kaikki on ok.

Vaikka olen reilun vuoden ajan harrastanut kehoaktivismia ja levittänyt kehopositiivisuuden sanomaa Instagramissa (@recoveringbodyimage), kamppailen itsetuntoni, kehonkuvani ja kehoni hyväksymisen kanssa päivittäin. Vaikka puolisoni pitää minua hyvännäköisenä. Jotkut kun varmaan luulevat, että muiden mielipide on jotenkin ratkaiseva asia itsetunnon kannalta. Olen alkanut kaivata vertaisia, kohtalotovereita. Kukaan kavereistani ja tutuistani ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut ja innostunut kehopositiivisuuden ja kehoaktivismin suhteen. En koskaan osallistunut syömishäiriöstä kärsivien vertaisryhmiin. Ilman Instagramin vertaistukiyhteisöä en varmasti olisi näinkään pitkällä kehopositiivisuuden omaksumisessa. Olen tosi kiitollinen, että olen löytänyt Instagramista mielenterveyttä ja itsetuntoa tukevia ihmisiä.

Liityin tänä kesänä Facebookiin siksi, että voisin olla tiiviimmin yhteydessä kavereihini ja serkkuihini ja kokea voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen joutunut pettymään. Eihän se niin mene. Tuohon em. postaukseenikaan ei tullut kuin yksi kommentti, ei mitään muita reaktioita. Tyhmäähän se oli muuta odottaa, kun muilla on satoja Facebook-kavereita ja ihan erilainen tapa käyttää sovellusta. Olen jakanut myös kehoaktivismiin liittyviä juttuja, mutta ei niihinkään ole tullut reaktioita kuin parilta kaverilta. Itse käytän sovellusta niin, että jos jonkun postauksen näen, niin myös reagoin siihen, jotta postaaja tietää, että olen nähnyt sen ja mahdollisesti mitä mieltä olen siitä. Eihän peukun tai reaktion klikkaaminen vie aikaa kuin sadasosasekunnin. Kuvittelin, että kaverini olisivat paljon aktiivisempia Facebookissa ja voisin siten olla mukana heidän elämässään enemmän. Voisin kai yhtä hyvin lähteä saman tien taas pois koko Facebookista, mutta haluan seurata ja osallistua Läskimyytinmurtajien ryhmään ja Sosiaalityön uraverkostoon.

En pysty enää näkemään tulevaisuuttani ilman psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niistä on tullut osa persoonallisuuttani. Se on helvetin pelottavaa. Siksi tarvitsen psykoterapiaa.

Hyvä olo

Se oli kertakaikkisen ihmeellinen tunne. Kahden kuukauden sietämättömät vatsakipuni helpottivat keskiviikkona 31.5. jostain tuntemattomasta syystä. Elämäni pisimmän tauon jälkeen pystyin taas harrastamaan hikiliikuntaa. Ostin saman tien jäsenyyden kuntokeskukseen (olin ehtinyt irtisanoa edellisen) ja kävin jumpassa/salilla viitenä päivänä peräkkäin. Se ihmeellinen tunne oli elämänilo. Tuntui oudolta ja ihanalta ajatella, että elämä onkin ihan kivaa, ja huomata, ettei mieleen ja kehoon koko ajan satu. 

Viikon se kesti, kuherruskuukausi hyvän olon kanssa. Sitten se laimeni eikä ole palannut. Vatsavaivojen määrä ja siedettävyys ovat vaihdelleet, mutta ne kevään kivut ovat pysyneet poissa tai ainakin kestäneet vain päivän-pari kerrallaan. Joinakin päivinä suolistoni ei ole ollut heti aamulla herätessä kipeä. Se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa, on parantanut sekä psyykkistä että fyysistä vointiani. Kaiken kaikkiaan voin siis paremmin kuin maalis-toukokuussa, mutta hyväksi en vointiani edelleenkään kuvailisi.

En tosiaan tiedä, miksi se tapahtui juuri 31.5., mutta keksin ainakin neljä asiaa, jotka saattoivat vaikuttaa. Helmikuussa puolitin mielialalääkitykseni annostuksen raskaaksitulosuunnitelman takia, maaliskuussa aloitin uudessa työssä, huhtikuussa lopetin ehkäisylääkityksen ja maaliskuusta toukokuuhun söin mitä vaan eli helmi-maaliskuun vaihteessa lopetin FODMAP-ruokavalion. Ehkä jokin näistä tai kaikki vaikuttivat. Se on erittäin paska juttu, ettei minulla ole enää toimivaa rauhoittavaa lääkitystä. Raskaaksitulosuunnitelman takia en voi käyttää Xanoria, ja sallittu Oxamin ei ohjeenmukaisella annostuksella vaikuta lainkaan. 

Palasin FODMAP-ruokavalioon kesäkuun alussa, enkä uskalla enää luopua siitä. Voi olla, että sillä on pitkälti vain lumevaikutusta, koska en ole huomannut saavani erityisiä oireita, jos syön vähän jotakin ruokavaliossa kiellettyä ruoka-ainetta - mutta ihan sama. Tarvitsen kokemuksen siitä, että minulla on jokin hoito tähän sairauteen, oli se sitten lumetta tai ei.

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.

Työelämä

Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.

Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.

Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.

Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.