The end of a love story

November 2022

Me: I’m interested in everything about you and your life and family. Even though Idk what’s the point of getting to know more about each other now that it’s over.

Him: I’m not sure what to say. It’s impossible to just turn off feelings.

Me: Yeah but acting on those feelings is like stabbing our hearts. The feelings are never going to turn off if we keep on flaring them up day after day. For me texting with you means there’s a good chance you’ll change your mind and want to share your life with me. If you really truly want to leave me and move on we should cut off contact.

Him: I understand what you are saying. I guess I’ve been using this time to continue learn about you and keep in contact because it feels so nice to get a message from you and it hurts tremendously to not. But I can’t separate my anxiety from reality. I run through all these future scenarios and panic. I also run through scenarios of you not being in my life and panic. I think I have a lot of personal issues to address before being able to commit or not. I just spoke to my friend about all this and he told me to listen to the book “the power of now”. I don’t know if this is an answer but I’m just trying to honestly communicate. Please let me know what you are thinking.

Me: I always prefer honest communication so thank you for trying that. Happy to hear you talked with with your friend and didn’t stay alone with your anxious thoughts. We both have personal issues and I think most people have but the issues are much easier and bearable to face and handle with a loved one than alone. At least that’s what I’ve learned in life. I’m wondering why you are so stuck with the idea of having to deal with things alone first. Are you willing to take the risk of me moving on and commiting to someone else while you’re trying to become complete? A human is never complete. You have to weigh the options and decide what you prefer. Life is all about making decisions, you can’t run from that. Believe me, I know how hard decision making is for an anxious person. You need to look further and find out what you hope from the future. Loneliness and freedom or connection and love? Assuming the odds of finding something as incredible as what we have without the expectation of commitment being very low.

Him: I’m sorry I haven’t replied yet. Feeling overwhelmed. 😭 I’m in agony.

Me: That’s ok, take your time. Sorry to hear you’re in agony. I understand. I’m thinking of you nonstop.

Him: Thank you for understanding. This is quite a situation we have found ourselves in!!

Me: Yes it is

Him: I know this is worthless to say but I wish we could soothe each other because I’m living in a constant state of anxiety and it’s really self destructive.

Me: I am too but I don’t know how we could soothe each other.

Him: I haven’t forgotten about your text, in fact I’ve been thinking about you and our situation for literally every moment of this day and everyday since watching you walk away at the airport. I just looked at the weather in Finland, I hope you are somewhere warm.

Me: Thank you for texting. I’ve also been thinking about you and us all day everyday since our last kiss. 

Him: Are you sympathetic to the fact that I may be deeply lonely there? I don’t know this but just thinking it through, having no friends or family and you being the only reason I moved? I guess I’m deeply lonely now though, but that’s a longing for you. How are you gonna feel if I need or want to go home for an extended period of time? It’s a big big thought to me to not live in the US again. I’m just expressing some of my many thoughts. I’m afraid you are gonna get tired of me and just tell me to piss off, which isn’t healthy either (it isn’t healthy for me to have that fear I mean).

Me: I think you’re projecting your own fears on me now. I don’t have commitment issues so I’m not afraid of getting tired of you. I think you’re the one afraid of getting tired of me because you don’t even know if you want to spend the rest of your life and get old in a relationship with someone. That’s a dream of mine, not a fear. I think what we have is much better grounds for a long relationship than what I've ever had with anyone else. If we would get tired of each other — which feels highly unlikely atm — we would work on it. I’m not going to run straight away or tell you to piss off when it gets hard. I want to face both highs and lows with you. You, nobody else. I am sympathetic to the fact that you might be deeply lonely here but as you said you seem to be lonely now there too. You didn’t have any friends or family other than your now-ex-girlfriend in Thailand either when you moved there, right? So it’s not new to you and you know how to make friends and get to know the place. It’s much easier here where you would have my friends and family already wanting to get to know you and where most people speak good English. I’m sure you would become friends with my brother. I’ve thought of the scenario of you moving here but wanting to spend time in the US too. My friends have suggested that also, that what if he lived here only a few months at a time but was always commited to coming back from the US. Of course that’s not the best case scenario from my pov but I think I could live with it. I’d still have you. As a family person (family being a priority and a dream to me) I really do understand you want to be with your family in the US. Of course I’d like to stay there too as long a time as is possible considering my kid, get to know your family and friends and see the places you’ve spent most of your life in. And I’d love to have your family visit us here.

Him: Not trying to leave you hanging, thank you for your message. Just processing all of it and my own emotions. You have described some beautiful feelings. I’m listening to a book called “men who can’t love”, it’s about men who have commitment issues. It’s older, from 1987, so it’s a little dated. Anyway, just wanted to tell you what I was doing. There is a book that also came up that I may listen to “women who love too much”. It’s also a little dated though but looked interesting. It’s probably about avoiding men like me. I’m sorry for dragging you through all this. Rereading your message above makes me cry. When we started texting again I was afraid I would be getting your hopes up in a push/pull me not being able to cut you off but not being able to commit. And yes the idea of you committing to someone else scares me. I feel very immature for having this fear of commitment, like there is something very wrong with me. I wish I could just figure it out and just say yes I’m moving to you or nope it’s over. I wonder if my focusing on these specific issues of Finland are the issue or if it’s just the bigger commitment picture. But there are way more factors in play than if I already lived and worked in Helsinki now. 

Me: Yes you did get my hopes up. At times I feel you’re driving me mad by pulling me close and then pushing me away. I can’t tell you what to want or make desicions for you and neither can a therapist or anyone else. You either can take risks and commit or cannot. On the other hand by leaving me you commit in not being with me and take the risk of being alone and lonely without romantic love, connection and satisfying sex. It’s possible you find someone else but there’s no quarantee. I’m getting frustrated with you. If you can’t commit or cut me off then I need to do the latter as the previous is only in your hands.

Him: I tried to go to sleep but I can’t without acknowledging your text. Thank you for the message. I’m frustrated with myself too.

Me: Sorry I kept you awake. That wasn’t my purpose. Hope you sleep well although I know it’s difficult.

Him: Hey not trying to leave you hanging today, just been hoping beyond hope that something would change in me today. I’ve been doing so much thinking and wondering and soul searching and just going in circles. Also been scared to send this message because of what it may mean. But I guess we need to cut each other off. I don’t know what else to do. We keep causing each other pain. I have so much self work to do before being able to commit long term to a relationship.

Me: Understood. Thank you for the time we had together. I hope you have a nice life and that you won’t break any more hearts.

The last night of the year 2022

Me: I’ll never get over you. How could you walk away from something as special and beautiful as what we had? I still can’t comprehend.

Him: I feel completely shattered as well about everything. I've been thinking I would reach out to you after 30 days from the 11th, when we last texted. It’s been difficult for me as well, I assure you. A few days ago I went back and read all of our messages from the beginning. I did this to try to understand how the hell we got in so deep so fast. And I want to take responsibility for something and apologize. There were points in our early history when I should have stepped back and thought more clearly. You said in early September you were looking for a relationship. It was when I was in Tallin I think. I should have really thought about the future then, but I was so incredibly overwhelmed by emotion all I could think about was coming back to see you. It wasn’t until late October that it really started to hit me. I’m sorry. I’ve been feeling incredibly guilty about everything. I don’t know how to get over it either. I’ve been trying to stay busy. But there are lots of tears at random times. Hard to put one foot in front of the other. I always imagine you and what you might be doing. Idk if this is good for you to hear or bad.

Me: You didn’t answer the question I was wondering. It sounds like you regret us and hope it never happened, everything we did and had. Why you want to deny love, passion and connection from yourself is a mystery to me.

Him: I feel like you are choosing to hear the worst. How are you hearing that I regret us?

Me: You wrote you should have stepped back and thought more about the future during our first weeks together. I hear that means you think you shouldn’t have let things go further like they did. You wrote you are sorry and feel guilty. I hear that if you left me early in the autumn you wouldn’t have anything to regret and be sorry for now.

Him: Or I should have communicated that to you clearly and we could have discussed it. Isn’t that what you would have wanted? You told me once that if you weren’t going to get a relationship out of this you would have cut it off after the first 5 meetings or so.

Me: Yes I think I said so. If we had a discussion about it earlier I still would’ve hoped for you to stay with me but if you decided not to I would probably not have been as devastated as I am now.

Him: It’s not easy for me to not come back in Feb. I had a panic attack the other night thinking that day at the airport, it can’t actually be the last time I see her, it just can’t be, I dont accept it. But I think ultimately moving to Helsinki I would not be able to last for the long term for a variety of reasons and I thought it best to end things and allow you to find what you are looking for, a partner that can commit to the long term. You may not have gotten exactly what you wanted, but you can always count on me. I do love you and I care deeply about you. If you are feeling down or lonely or sad you can reach out. If you are feeling happy and have something to share you can reach out. I’ll never ever blow you off or not respond to you.

Me: Thank you for the offer but as I’ve said before I cannot be just friends with you. You said then that it feels impossible for you too. Yes I am feeling down and lonely and sad all the time, have been since you left and there’s no light in the tunnel. I know I shouldn’t have texted you yesterday but as I’ve thought about it every day for 3 weeks I couldn’t help it when I was feeling extremely lonely during the last hours of the year I met the love of my life.

Him: I don’t think that we are just friends at all. But I’m just telling you I’m not an abyss. I’m telling you I felt a decision had to be made and I made it. And yes I think of you every day and possibly every moment. I’m glad you reached out.

Me: What is it that makes you glad about me reaching out?

Him: It’s just nice to be in communication with you. Are you regretful you reached out? Although it is rather bittersweet. I’ve been imagining you much more vividly now. Guess I’ll have to see how I feel throughout the day.

Me: I’m not regretful about reaching out because I needed to do it but it didn’t make me glad, vice versa. Hearing that you also feel shattered and miss me but still haven’t changed your mind makes me even more sad. If you were only relieved to have quit us and happily living your life alone your desicion to leave me would make more sense. I don’t mean you should’ve lied and said you’re fine, of course not. I appreciate honesty as always.

Him: I have some strong and potentially unpleasant emotions I would like to express. The words you choose, like “quit us” and “your decision to leave me” feel like they are chosen intentionally as weapons. They make me feel guilty and make you into a victim. This isn’t the first time. You saying “I’m not good enough” etc. I made excuses in my head for you the first few times it happened, like well maybe it’s the Finnish way, maybe cuz English is her second language, but then I started to think it’s on purpose, as you are perfectly fluent. Maybe I’m just being sensitive and you don’t intend to attack with your word selection but just ask yourself if you are or not. It makes me feel you have very little empathy for my situation and you expect me to literally change my entire life and if I don’t then I’m the one who “quit us” and walked out. It’s very harsh and I think you know that I feel your emotions very strongly and I absorb your energy and your pain and it makes me suffer. When we were together I was delightfully focused on making you smile and it killed me anytime you were sad or upset. I didn’t walk out. And for you to be so un-understanding of the scope of the situation makes me uncomfortable. It’s very binary for you, he didn’t move to Helsinki so that means he quit on us and walked out. Maybe we had an amazing experience and will forever have that? Maybe we taught each other things about love and passion and what we are capable of feeling. Maybe not all things can last forever. This isn’t easy for me. Do I wish I could suspend time and live in those emotions with you in a vacuum forever, yes. But that doesn’t mean we are going to have a successful long term relationship or that I don’t want other things out of life that don’t involve moving to Finland. I ran through every scenario, trying to make it work in my head, how can I realistically move there. I’ve never brought up you coming with me because I know it’s not realistic. I would never try to make you feel bad about that. I thought I was doing the hard, but right thing instead of letting things carry on for another 6 months and then making the decision.

Me: It seems we just keep on repeating the same lines and arguments over and over again. Yes, not all things last forever if you don’t even give them a chance to begin with. Of course you wouldn’t try to make me feel bad about having a child. Yes, moving abroad when I have shared custody with my child’s father and my parents are super close to my child is unrealistic. As I’ve said before if you had an underage child we would’ve not created a relationship in the beginning. You happen to be the one without a child, the one whose job can be done anywhere in the world and who’s already once made a desicion to move to the other side of the world from his chilhood family. I was never going to keep you here as a prisoner. I said I could live with the idea of you staying yearly some months in the US because it’s important to you. I have never dreamt of suspending time and living in the honeymoon fairytale with you or anyone forever, in fact I said the opposite. I said I dream of sharing both ups and downs with you like people who commit to each other do in general. I know so many people who have moved to the other side of the world to be with their loved one, quit their jobs etc. So I think it isn’t unrealistic if you have the motivation, trust and courage. Yes, we taught each other things about love and passion and the amazing scale of feelings but what the hell are we supposed to do with those lessons? They were for us, you and me. I’m not capable of feeling that towards anyone else and I’m convinced there isn’t another love of my life in the world. Not at least one that I would happen to bump into during this short time on Earth. I live by the assumption that we only live once and if I am so fucking lucky that I get to find a person that makes me feel the way you did and I didn’t have commitments like a child in Finland, yes I would absolutely move abroad to be with that person as long as it lasts. Possibly and hopefully a lifetime. It seems you’re incapable of taking responsibility of your choices and commitment issues. You made a desicion of walking away. That’s a fact. I think we are both trying to find traits that we don’t like in each other to make it easier to end this and move forward. I don’t like doing that but I believe it’s humane. 

Him: I agree, we keep saying the same thing. From the first time we talked about all this when I texted you from the gym about me not knowing what I want for my future. I don’t want to fight or argue with you. I made a decision by using my experience and what I know about myself. Doesn’t mean I’m not heartbroken about it, but I don’t think I can give you what you are asking for. You asked how can I walk away from all this? I guess I can’t to some degree because I keep texting with you instead of telling you to leave me alone. Your priority is to find someone to share a life with, that’s not something I’m willing to commit to. To some extend, that is me taking responsibility instead of leading you on. None of this is easy.

Me: Ok we should just stop all communication but it feels so fucking difficult when I can’t stop thinking of and missing you. I guess I’ll never fully understand and accept your desicion. All I can do is to respect it and leave you alone and hope that one day I’ll get over you and am able to move on. Now I’m just depressed, heartbroken and miserable. So goodbye once again. Maybe you’ll find yourself lonely and consider things from a different perspective after 20 years and appear on my porch. But for now enjoy your freedom. Hope you’ll find divine connection with someone luckier than me so that the love and passion you have in yourself don’t go to waste.

Him: I'm not really sure what to say. Your messages hit me really hard. And I don’t think it's goodbye forever for us, or at least I hope not. Are we never to speak again? The time we shared was absolutely incredible and I’ll never forget it. You have a better way with words, but yes looking into your eyes makes every part of me melt. I wasn’t really sure what to say back to you and I’m sorry I can’t give you want you want. I doubt this is helpful or what you wanted to hear. Take care of yourself, you are beautiful in every single way.

Me: Yes it is a goodbye forever for us unless you change your mind about us some day. As long as we keep in touch I keep wishing that in your next message you say you want to come back and commit. I can’t hang loose like that and keep getting disappointed again and again. I can’t even try to move on if I don’t cut you off completely. I can’t stop thinking of you 24/7 if I still keep seeing your name and face on my phone. So please don’t contact me anymore if you haven’t got news that would delight me. I don’t expect a reply to this message. Goodbye.

Valoa

Voin paremmin. Ihanaa pystyä sanomaan näin sen jälkeen, kun olen ollut niin syvissä vesissä, etten ole pystynyt näkemään valon pilkahdustakaan. Sen jälkeen, kun olen ollut varma, etten enää ikinä voi voida paremmin. 

On ollut musertavaa tajuta, etten todennäköisesti voi koskaan elää ilman mielialalääkitystä. Lääkkeettömyyskokeilun jälkeen olen joutunut toteamaan, ettei se ole enää vaihtoehto, jos haluan pysyä toimintakykyisenä tai edes elossa. Brintellix alkoi vaikuttaa muutamassa viikossa, ja ainakin toistaiseksi 15 mg vaikuttaa sopivalta annokselta. Alussa havaitsemani sivuvaikutukset, yöhikoilu ja makeanhimo, loppuivat parissa viikossa. Psyykkisen voinnin parantumisen myötä ruokahaluni on parantunut ja olen nukkunut paremmin. Himoitsen leipää ja suklaata. Nukahtaminen on välillä tuottanut edelleen vaikeuksia ja herään vähintään kahdesti yössä, mutta nukahdan nopeasti uudelleen. Töihin paluuni jälkeen eli viimeisten parin viikon aikana olen ottanut joinakin iltoina melatoniinia, parina iltana Ketipinoria ja joinakin iltoina en mitään. Eilen sunnuntaina, kun olin yksin ilman lastani, koin taas heti herättyäni ahdistusoireita enkä saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua myöhempään. Noustuani ylös olo helpotti. Kiire ja siksi esimerkiksi aamut ovat edelleen vaikeita ja aiheuttavat minulle ahdistusta.

Toisaalta, Brintellixin kanssa olen taas siinä samassa tilanteessa kuin edellisen, pitkäaikaisen mielialalääkkeeni kanssa, etten liikutu juuri mistään. On ehdottoman myönteistä, etten ole pohjattoman surullinen ja epätoivon syövereissä, mutta ei kykenemättömyys liikuttua tai tuntea surua ja ikävää poista tarvetta kokea niitä. Liikuttua voi myös myönteisistä asioista. Kertaalleen olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt ja kunnolla itkinkin, kun onnistuin taas kolaroimaan autoni. Itkin pettymystä itseeni ja taloudellisen tilanteeni tiukkenemista entisestään. Pettymystä itseeni, koska minähän en saisi tehdä virheitä. Taloudellisen tilanteen takia jouduin taas pyytämään rahaa vanhemmiltani, mikä tuntuu joka kerta epäonnistumiselta. Jälleen kerran itkeminen tuntui hyvältä, vaikka sinänsä oloni oli erittäin paska. 

Viime perjantaina teatterissa Miiko Toiviaisen monologinäytelmässä nauroin kunnolla ääneen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Nauruherkkyyteeni saattoi vaikuttaa osittain se, etten lainkaan etukäteen tiennyt näytelmässä olevan mitään komediallisia elementtejä enkä siis osannut odottaa niitä. Muutamaa viikkoa aiemmin, ilman lääkitystä, en olisi nauranut.

Mielialalääkkeen lisäksi työterveyslääkärini määräsi minulle päivittäin otettavaksi pitkävaikutteista bentsodiatsepiinia tupla-annoksella verrattuna siihen lyhempivaikutteiseen, jota olen ottanut vain tarvittaessa. Lääkärin mielestä tarvittaessa ottamani annos 0,25 mg on niin pieni, että sitä voi verrata luontaistuotteeseen. Suhtauduin uuteen bentsodiatsepiiniin varauksella, mutta koska Brintellix ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa tarpeeksi ja sen annostus oli nykyistä pienempi, ja koska sairausloma läheni pelottavasti loppuaan, päätin kokeilla. Viisi päivää koin olevani kuin psyykkisesti puudutettu tai elävä kuollut. Totesin, että sellaisessa mielentilassa olen yhtä työkyvytön kuin sietämättömän ahdistuneena, joten lopetin kokeilun. Perehdyin tarkemmin bentsodiatsepiinin Käypä hoito -suosituksiin, ja tulkintani mukaan työterveyslääkärini ei noudattanut niitä. Hän oli vakuutellut minulle, ettei 0,5 mg:n annostukseen jää koukkuun, mutta kyllä minusta jo muutaman päivän jälkeen tuntui pelottavalta jättää lääke aamulla ottamatta. Lähetin lääkärille sähköpostiviestin, jossa totesin Käypä hoito -suositusten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoi tapaamisellamme. Suositusten mukaan bentsodiatsepiinia käytetään ensisijaisesti vain tarvittaessa, päivittäistä käyttöä tulisi välttää riippuvuusriskin minimoimiseksi ja käyttö tulisi rajata korkeintaan 2-4 viikon ajaksi riippumatta annostuksesta. Lääkäri vastasi, ettei näe asiassa ristiriitaa, koska yksilöllisen lääkevasteen perusteella bentsodiatsepiinia voi käyttää pidempiä jaksoja ja koska niiden tarve toivon mukaan vähenee, kun mielialalääkkeeni vaste paranee. Sittemmin olen ottanut taas vain tarvittaessa lyhempivaikutteista Xanoria pienimmällä mahdollisella annostuksella. Edelleen se on toiminut ja riittänyt estämään ahdistuksen äitymisen ahdistuskohtaukseksi tai saamaan ahdistuskohtauksen hiipumaan.

Töissä olen toistaiseksi jaksanut olla ja suoriutua yhtä tehokkaasti kuin ennen sairauslomaanikin. Totta kai työn imu on valtava, kun on kutsumusammatissa. Työpaikalla ei mikään tietenkään ole muuttunut paremmaksi, mutta en sitä odottanutkaan kokemuksesta viisastuneena. Ensimmäiset työpäivät olivat ahdistavia ja vaikeita, mutta sitten oloni on ollut levollisempi. Se johtunee siitä, että a) työnkuvani on kaksi kuukautta tavallista kevyempi, b) siitä, että minulla ei ole ollut kuin pari asiakastapaamista, ja c) siitä, ettei kukaan tai mikään ole painostanut ja hengittänyt niskaani sen suhteen, mitä pitäisi saada tehdyksi missäkin ajassa. Asetan odotuksia itse itselleni aivan tarpeeksi ja sen paineen vielä jotenkuten kestän. Lisäksi tein ennen töihin paluutani päätöksen, että menen arkisin jatkossa aina nukkumaan yhtaikaa lapseni kanssa, silloin kun hän on luonani. Se on ihan elinehto jaksamiselleni etenkin nyt pimeään vuodenaikaan. Lapseni nukahtaa yleensä klo 21-21:40, joten mistään hurjan aikaisesta nukkumaan menosta ei edes ole kyse. Käytännössä siis huolehdin siitä, että minulla on edes teoriassa mahdollisuus nukkua 8 tuntia. 

Sosiaalinen kanssakäyminen työkavereiden kanssa on tukenut psyykkistä hyvinvointiani, vaikka häpeän ja huonommuuden tunteet jatkuvasti nostavatkin päätään. Ensimmäistä kertaa muuten joku täysin tilanteestani tietämätön kommentoi laihtumistani. Taukohuoneessa lounaalla kollega, joka oli nähnyt minut viimeksi alkuvuodesta, totesi yhtäkkiä ääneen, että ”sä oot laihtunut tosi paljon”. Vastasin vaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että ”joo niin oon”. Hän ei kysynyt enempää, mutta jäin miettimään, mitä olisin vastannut, jos hän olisi kysynyt laihtumisen syytä. Olisin varmaan sanonut sen johtuvan sairaudesta, ja hän todennäköisesti olisi ajatellut jotakin fyysistä sairautta. Joka tapauksessa, hänen kommenttinsa ei millään tavoin loukannut tai tuntunut tungettelevalta. Otin sen välittämisen eleenä, tulkitsin sen huolen ilmaukseksi.

Eniten työkykyyni ovat viime viikkoina vaikuttaneet vatsavaivat. Työterveyslääkärini suosituksesta kokeilin myös uutta, ilman reseptiä saatavaa, kallista suolistolääke Gelsectania, mutta ei silläkään ollut oireisiini minkäänlaista vaikutusta. Odotettavissa on, että palattuani normaaliin työnkuvaani ne lisääntyvät entisestään yhtaikaa stressin kanssa. Viime keskiviikkona kärsin aamusta iltaan niin tuskallisesta olosta, että harkitsin sairauslomapäivää ja mietin taas, että jos ärtyvän suoliston oireyhtymä hyväksyttäisiin työkyvyttömyyden syyksi, niin en varmaan koskaan olisi töitä tehnytkään. Ihminen oppii sietämään paljon, puskin läpi senkin keskiviikon. 

Olen monesti urani aikana ajatellut, että jos sosiaalityön koulutukseen olisi soveltuvuustestit, niin mitä todennäköisimmin en olisi niitä koskaan läpäissyt. Sosiaalityön työpaikkailmoituksissa nimenomaan edellytetään hyvää paineensietokykyä, jota minulla ei ole ollut koskaan. Todellisuudessa työnantajilla ei tosin ole työntekijäpulasta johtuen varaa edellyttää juuri muuta kuin sijaispätevyyttä. Ja jos koulutukseen olisi vielä nykyistä vaikeampi päästä, niin varmaan työntekijäpula olisi nykyistäkin suurempi. Joka tapauksessa olen aina puhunut sen puolesta, että sosiaalityön koulutukseen nimenomaan pitäisi olla soveltuvuustestit siinä missä sosionomin tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutukseenkin on. Sopii ihmetellä, miten aikoinaan pääsin sosionomikoulutukseen. Useimmissa sosionomin tehtävissä ei tarvita yhtä lailla paineensietokykyä kuin viranomaissosiaalityössä, mutta ei minulla monia sosionomin ammattiinkaan soveltuvia ominaisuuksia ole. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi keskeytin sen koulutuksen lyhyeen. Tiedostan sen vasta-argumentin sosiaalityön soveltuvuustesteille, että kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatieteellinen koulutus eikä mikään viranomaissosiaalityöntekijän ammattitutkinto. Mutta siitä päästäänkin toiseen asiaan, jonka puolesta olen aina puhunut eli erikoistumisen tarpeeseen jo opintojen aikana.

Tuntuu ehdottomasti hyvältä olla taas työkykyinen, mutta kaikista tärkeintä on se, että voin ja jaksan paremmin vanhempana. Oli hirveää pelätä työkykyni puolesta ja ihan oikeasti pitää todennäköisenä, etten enää koskaan pysty palaamaan työelämään, mutta vielä monin verroin hirveämpää oli kokea vanhemmuuden kykyjeni ja taitojeni heikkenevän ja pelätä, etten enää koskaan pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisin. Nyt taas huomaan olevani ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Ei kai lapseni siitä kovin pahasti vaurioitunut, että pari kuukautta en pystynyt olemaan. Onneksi hänellä oli sinäkin aikana korvaavia kokemuksia ihanien isovanhempiensa ja isänsä kanssa.

Mutta mikä siinä, että joutuu mahdollisesti käyttämään mielialalääkitystä koko aikuiselämänsä, on niin musertavaa? Tuntuisiko yhtä musertavalta ja häpeälliseltä joutua syömään elinkautista kilpirauhaslääkitystä tai sairastaa ykköstyypin diabetesta? Kysehän on vain omasta ja muiden (yhteiskunnan, yhteisöjen, läheisten) asenteesta ja suhtautumisesta asiaan. Jos mielialalääkitykseen suhtauduttaisiin yhtä neutraalisti kuin somaattisen sairauden lääkitykseen, niin eihän sen käyttäminen aiheuttaisi niin valtavaa häpeää. Jostain syystä aivokemian muokkaamista pidetään yleisesti varsin kyseenalaisena ja paheksuttavana, vaikka sen tarkoituksena on palauttaa ihmisen toimintakyky ja parantaa sairauksista siinä missä vaikkapa syöpälääkityksenkin.

6. viikko

Kolme viikkoa odotin erikoissairaanhoidon ajanvarauskirjettä. En saanut ajanvarausta vaan kirjeen, jossa todetaan: ”Lähetetietojen perusteella on arvioitu, että sairautesi ei vaadi erikoissairaanhoitoa”. Olin juuri ehtinyt käyttää kaksi viikkoa uutta mielialalääkettäni ja tuntenut ahdistukseni vähentyneen parina päivänä, kunnes kirje sai ahdistukseni taas ampaisemaan kattoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lähete voitaisiin enää tässä vaiheessa hylätä. Ihmettelen suuresti, eikö silläkään ole mitään merkitystä, että minulla on pieni lapsi ja työelämää potentiaalisesti jäljellä vielä noin 35 vuotta. Kirjeessä todetaan, että hoitoni jatkuu työterveyshuollossa tai terveysasemalla. Juupajuu, as if. Toisaalta petyin kenties turhaan, sillä olen ammattilaisilta kuullut, ettei erikoissairaanhoidossa ole nykyisillä resursseilla tarjota juuri sen kummempaa hoitoa - tai siis ”hoitoa” - kuin perusterveydenhuollolla tai työterveyshuollollakaan. Työterveyshuollosta voisi olla enemmän apua, jos työnantajani tarjoaisi siitä laajempaa versiota. Ja sitten on vielä sekin näkökulma, että kun edes lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon ei ole lähimainkaan tarpeeksi resursseja, niin miten minulla on otsaa aikuisena ihmisenä heidän edelleen yrittää kiilata. Eri yksiköistä on kyse, mutta kaikkihan tässä samoja sote-budjetteja kulutetaan. Sopii toivoa, että lasten ja nuorten palveluissa on paremmat resurssit sitten, kun minun lapseni kokee tarvetta käsitellä  elämäänsä mielivammaisen äitinsä kanssa. 

Niin, työelämää jäljellä vielä noin 35 vuotta ja takana vasta 8, jos kesätöitä ja opiskeluajan ilta- ja viikonlopputöitä ei lasketa. Aloin pohtia viime viikolla sitä mystistä sykliä, jota työkykyni vaikuttaa kulkevan. Ensimmäisessä kokopäiväisessä työsuhteessa olin 1,5 vuotta, minkä jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa olin 1,5 vuotta, kunnes sairastuin työuupumukseen ja olin 1,5 kuukautta sairauslomalla sekä kuukauden osasairauslomalla. Puoli vuotta sen jälkeen vaihdoin taas työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa ehdin olla 1,5 vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa, jossa olin 3 kuukautta, seuraavassa 4 kuukautta. Nykyisessä työpaikassani ehdin olla - ylläripylläri - 1,5 vuotta, kunnes taas jäin pitkälle sairauslomalle. Jos olisin edelleen parisuhteessa, olisin varmaankin - niin toivoin - äitiyslomalla toisen lapsen kanssa. 35 vuotta tuntuu aivan tajuttoman pitkältä, kun sen pätkii 1,5 vuoden sykleihin. En ymmärrä, miksi aina juuri 1,5 vuotta. Ihan tosissani kuvittelin nuorempana, että viihtyisin samassa työpaikassa aina vähintään 10 vuotta putkeen, eikä skenaarioissani tietenkään esiintynyt työkyvyttömyyttä. 

Sairauslomani ensimmäiset neljä viikkoa kärsin päivittäin sietämättömästä ahdistuneisuudesta ja syvästä masennuksesta. Nukuin huonosti: Unensaantiin meni yleensä pari tuntia, heräsin monta kertaa yössä ja usein ahdistuskohtaus alkoi saman tien aamulla herättyäni. Käytettyäni uutta mielialalääkettä kaksi viikkoa ja tuplattuani aloitusannoksen 1,5 viikon jälkeen ahdistuneisuus väheni merkittävästi kahtena päivänä. Viime keskiviikkona mieleni oli yhtäkkiä vähän valoisampi kuin pariin kuukauteen. Tämä kuulostaa oudolta, mutta minusta tuntui, kuin näköaistinikin olisi ollut erilainen. Kaikki näytti kirkkaammalta, värikkäämmältä ja teräväpiirteisemmältä. Näin itseni peilissä jopa jokseenkin kauniina. Tunsin voimakkaan myönteisiä tunteita lastani kohtaan ja pystyin iloitsemaan hänen kanssaan. Yhtäkkiä ajatus töihin paluusta ja uuden parisuhteen etsimisestä ei tuntunutkaan niin tuhoon tuomitulta tai mahdottomalta. Nukuin kolme yötä paremmin kuin syyskuun jälkeen yhtenäkään yönä. Mutta tätä kesti vain sen yhden päivän. Loppuviikon mieleni olin jälleen maassa, olin ahdistunut ja nukuin huonosti, aloin taas yöhikoilla. Mielialalääkkeen sivuvaikutusvaroituksissa ei mainita libidon heikkenemistä, mutta eilen en pystynyt nauttimaan edes seksistä. Sivuvaikutuksina olen huomannut selvästi makeanhimon ja nyt epäilen myös yöhikoilun johtuvan lääkkeestä. Samoihin aikoihin uuden lääkkeen kanssa aloin syödä myös luontaistuotteena myytävää Ashwagandhaa, joten nyt en sitten oikein osaa arvioida, kumpi vaikuttaa minkäkin verran. Enemmän luotan mielialalääkkeen vaikutuksiin. Unensaantivaikeuksiin olen ottanut satunnaisesti eli 1-2 kertaa viikossa Ketipinorin, jolla nukahdan tunnissa. Useammin en sitäkään uskalla käyttää, koska pelkään, etten saisi sitten enää ikinä unta ilman sitä, ja koska se tekee aamuista tahmeita. Viime perjantaina aloin syödä melatoniinia ensimmäistä kertaa elämässäni. Yritän sen avulla välttää Ketipinorin tarpeen. Kysyin lokakuussa farmaseutilta, onko viime vuosina kehitetty mitään uusia reseptittömiä lääkkeitä ilmavaivoihin. Ei ole. Viime viikolla aloin syödä pitkästä aikaa maitohappobakteereita pillereinä. 

Päätin viime viikolla, että palaan marraskuussa töihin kokeilemaan korvaavan työn mallia eli kevennettyä työnkuvaa 100% työajalla sosiaalityöntekijän palkalla. Korvaavan työn jakso kestää kaksi kuukautta, minkä jälkeen minun pitäisi palata omaan työnkuvaani. Pelkään pahoin, etten kykene 100% työaikaan riippumatta työnkuvan kevennyksestä, mutta olisi typerää jättää kokeilematta sitä mahdollisuutta. Sairauslomalla kahta tuntia pidemmät, aikataulutetut, muiden ihmisten kanssa sovitut ohjelmanumerot ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, etukäteisuupumusta ja unettomuutta, sekä tietysti näihin liittyen vatsavaivoja. Tähän suhteutettuna jokapäiväinen 8 tunnin aikataulutettu, muiden ihmisten kanssa sovittu ohjelma tuntuu jokseenkin ylivoimaiselta. Osallistuin viime viikolla työpaikkani työhyvinvointipäivään, jossa onneksi koin oloni tervetulleeksi ja sain kuulla, kuinka minua on kaivattu ja odotettu takaisin töihin. Jos oikein ymmärsin, niin paitsi jakamaan järjettömän suurta työkuormaa, niin myös ihan minua henkilökohtaisesti työkaverina ja osana yhteisöä. Hyvin vaikea käsittää, miksi kukaan kaipaisi näin synkkämielistä ja vaativaa ihmistä, mutta yritän uskoa. 

Nyt kun sairauslomaa on jäljellä enää alle kaksi viikkoa, kauhistelen, miten vähän olen saanut aikaiseksi. Kurkkua kuristaa, kun näen hyllyssä yli vuoden takaiset aikakauslehdet ja monta vuotta sitten saamani kirjat odottamassa lukemista, eteisen seinät odottamassa maalaamista, lattiat odottamassa pesemistä jne. Vaivoin jaksan imuroida kahden viikon välein. Äänikirjoja ja podcasteja pystyn kuuntelemaan vaikka useamman tunnin putkeen, mutta lukemiseen en kykene keskittymään puolta tuntia kauempaa, ja sen aloittaminen on valtavan vaikeaa. Puolessa tunnissa saan luettua muutaman sivun, siinä missä ihmiset keskimäärin lukevat moninkertaisesti. 

Paluuni kokoaikaiseen työhön tekee psykofyysisen fysioterapian jatkamisen mahdottomaksi, koska fysioterapeutti työskentelee vain virka-aikaan. Ehdin käydä siellä toisen kerran ja silloin oivalsin, kuinka vihainen olen keholleni ja mielelleni. On vaikeaa yrittää kuntoutua yhdessä sellaisen kanssa, jota vastaan tuntee käyvänsä jatkuvaa sotaa ja taistelua. Ne hetket, jolloin pystyn pitämään kehoani ja mieltäni ystävänäni, ovat helpompia elää. Varmaan siitä syystä seksi onkin ollut minulle viime aikoina yksi harvoista nautintoa tuottavista asioista. Kotona olen tehnyt muutaman kerran fysioterapeutin ohjaamia EFT-harjoitteita (Emotional Freedom Techniques) ja toissapäivänä sain tehtyä TRE-harjoituksen (Trauma and Tension Release Exercise) ensimmäistä kertaa itsenäisesti toukokuun ohjauskerran jälkeen. Lisäksi olen katsonut vagushermoon liittyviä Youtube-videoita ja pari TEDx-puhetta ahdistuksesta. Youtube ja netti ylipäätään vaan ovat niin täynnä kaikkea aiheeseen liittyvää, että helpompaa on olla edes avaamatta konetta. Yhdessä videossa paheksuttiin itsesäälissä vellomista ja huhhuh, kuinka nilkassani vihlaisi. Siinäpä vasta noidankehä: säälit itseäsi ja sitten säälit itseäsi, koska säälit itseäsi.

Olen edelleen harkinnut Instagram-tilini poistamista - etenkin sen yön jälkeen, jolloin erehdyin taas selaamaan puolitutun ”elän täydellistä, onnellista elämää ja olen täydellinen, onnellinen ihminen” -feediä. Tilini poistamisen sijaan päädyin kuitenkin lopettamaan monien ihmisten seuraamisen, esim. edellä mainitun sekä julkkisten ja ala-asteaikaisten koulukavereiden. Jätin jäljelle oikeat kaverini, ystäväni ja sukulaiseni sekä organisaatiotilit. En saa elämääni mitään myönteistä siitä, että seuraan jonkun Nata Salmelan tai Sanna Marinin virtuaalipersoonaa. En tarvitse enkä halua käyttää aikaani heidän virtuaalitodellisuutensa seuraamiseen, kun olisi tässä tämä oma livetodellisuuteni elettävänä. Toinen merkittävä nettitekoni on, että irtisanoin ainakin parikymmentä uutiskirjetilausta sähköpostistani ja peruin Mol.fi:n työpaikkahakuvahdin. Yritän karsia kaikkea ylimääräistä aivokuormitusta. Jos en ehdi ja jaksa lukea itse maksamiani Image-lehtiä, niin en varmaankaan tarvitse Trendi-lehden uutiskirjettä sähköpostiini. Jos haluan (lue: jos minulla olisi rahaa) ostaa suomalaista designia, niin voin etsiä sen sitten ajankohtaisesti netistä ilman, että saan Finnish Design Shopilta mainoksia joka viikko. Työpaikkaa tai ainakaan työnantajaa kun nyt en halua enkä jaksa vaihtaa, niin en halua kuluttaa aivokapasiteettiani ja aikaani potentiaalisten työpaikkojen selailuun.

Eva Wahlström totesi lokakuun Pirkka-lehdessä voivansa paremmin, kun ympäröi itsensä iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella. En jaksaisi enää törmätä yhteenkään tällaiseen toteamukseen. Kaikilla some-kanavilla, Tinderissä ja Herissä monet ihmiset korostavat ajattelevansa aina positiivisen kautta ja haluavansa olla tekemisissä vain positiivisten ihmisten kanssa tai käyttävät tunnisteita #goodvibesonly tai #positivevibesonly. Jos iloiset ihmiset kerääntyvät yhdessä iloiseen kasaan, niin mitä käy ei-niin-iloisille tai alunperin iloisille mutta elämän sittemmin murtamille? Kukin saa itse valita seuransa, eikä pakottaminen ole vaihtoehto, mutta tämä positiivisuuskupla viestii, että mielenterveysongelmista kärsivät saavat luvan pysyä omissa oloissaan. Se viesti ei ole positiivinen. Ilmiö muistuttaa nimbyä (not in my backyard) mutta vielä kokonaisvaltaisemmin: not in my life. En ole koskaan ajatellut haluavani ympäröidä itseäni vain iloisilla ihmisillä ja positiivisuudella - päin vastoin olen aina inhonnut jeesjees-tyyppejä, joita pidän ennen kaikkea epärealistisina, pinnallisina ja teennäisinä. Mutta olenkin synkkämielinen ja ammatikseni hakeutunut huonosti voivien ihmisten keskelle. Viimeistään veljeni kuoleman jälkeen lause ”kaikki järjestyy” on ollut minulle vain kaksi tyhjää sanaa. 

Olen viime viikkoina ajatellut, että minulle voisi tehdä hyvää lukea läpi kaikki blogitekstini näiden seitsemän vuoden ajalta. En kuitenkaan halua enkä uskalla tehdä sitä yksin. Haluaisin tehdä sen psykoterapeutin tuella, ketään muuta sopivaa tukihenkilöä en siihen pysty kuvittelemaan. Reilussa kolmessa vuodessa ehdinkin kirjoittaa taas paljon lisää. 

Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Taistelu

Kirjoitin viimeksi huhtikuussa. Toukokuussa olin kaksi viikkoa sairauslomalla sen jälkeen, kun olin tehnyt 10 päivää putkeen täysiä työpäiviä ja sairastunut flunssaan tuon työrupeaman jälkeisenä viikonloppuna. Silloin tapaamani työterveyslääkäri oli täysin vuorovaikutuskyvytön ja vaikutti siltä, ettei tiedä mielenterveydestä mitään. Hän käytti tunnin vastaanottoajasta vain vartin ja katsoi minua silmiin siitä yhteensä ehkä minuutin. 

Sairauslomalla ahdistukseni väheni ja masentuneisuuteni lisääntyi. Tyypilliseen tapaani ajattelin, että sairauslomalla jaksan ja ehdin tehdä kaikenlaista, kuten öljytä terassisohvani ja maalata asuntoni seiniä. Todellisuudessa en jaksanut muuta kuin käydä ostamassa maalit ja öljyn. Sain olla tyytyväinen, kun jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja käydä suihkussa sen lisäksi, että hoidin lapseni niinä päivinä, kun hän ei ollut isällään. Kaikki vähänkään työhön viittaava, kuten laskujen maksu tai sähköpostin tsekkaaminen, tuntui lähes ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta. Lopetin Instagramin päivittämisen kokonaan ja vähensin Facebookissa viettämääni aikaa noin puoleen. Yhä saattaa mennä useita päiviä, etten käy somessa. Jotain hyvääkin Instagramista joskus kuitenkin löydän, kuten pari kuukautta sitten Himocast-podcastin. 

Yksi psyykkisistä oireistani on huonomuistisuus. En tiedä, mitä koronatautiin liitetyllä aivosumulla varsinaisesti tarkoitetaan, mutta sanana se kuvaa hyvin tuntemuksiani. Minusta tuntuu harva se päivä, että aivoni tyhjenevät yhtäkkiä tai lakkaavat toimimasta, en yksinkertaisesti kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoa, varsinkaan muistamaan sitä. Tiedonkäsittely myös edellyttää keskittymiskykyä, joka on ahdistuneena ja masentuneena varsin heikko.

Kävin toukokuussa Trauma and Tension Release Exercise eli TRE-yksilöohjauksessa ja pidin menetelmästä, mutta en ole saanut tehtyä sitä kertaakaan yksin kotona. Elokuussa, kun sairastuin erittäin kivuliaaseen nielutulehdukseen, johon en terveydenhuollon koronarajoitusten takia meinannut millään saada hoitoa, kehoni alkoi itsestään täristä aivan samalla tavalla kuin TRE-harjoituksessa. Arvelen sen liittyneen paitsi suunnattomaan kipuun niin myös energiavajeeseen, sillä en ollut kyennyt kurkkukivun takia syömään 26 tuntiin ja juonutkin olin vain kaksi lasia vettä. Tärinän takia sairaalan henkilökunnan oli vaikea uskoa, ettei minulla ollut kuumetta. Antibiooteilla lopulta paranin.

Kuten maaliskuussa pelkäsin, sain keväällä terveyskeskuksesta käskyn vaihtaa mielialalääkettä, jota olin syönyt 12 vuotta. Voi kunpa olisin hoksannut tallentaa terveyskeskuslääkärin puhelun. Hän ensin kyseli standardikysymyksiä liittyen mielenterveyteeni, ja kun mainitsin laihtuneeni 12 kiloa kolmessa kuukaudessa, hänen äänensävynsä muuttui kuin taikaiskusta ja kuulin, kuinka hänen kiinnostuksensa heräsi. Yhtäkkiä hän olikin valmis kutsumaan minut vastaanotolle koronasta huolimatta, koska halusi tarkistaa, ettei laihtuminen johdu jostakin somaattisesta sairaudesta, vaikka sanoin hänelle, että tiedän tasan tarkkaan, mistä laihtuminen johtuu ja miten sen olen saanut aikaan. Kävin verikokeissa ja vastaanotolla, jossa lääkäri teki perusterveystarkastuksen. Itsekseni kävin mittaamassa verenpaineeni, joka oli todella alhainen. Lääkäri sanoi konsultoivansa psykiatria, mutta minun ei häntä annettu tavata. Joitain päiviä myöhemmin sitten luin Omakannasta, mitä tämä erityisasiantuntija, joka ei ole koskaan minua tavannut ja joka on vain keskustellut terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on tavannut minut kerran, tilanteestani lausui. Psykiatri päätti, etten ole erikoissairaanhoidon tarpeessa ja että minun täytyy vaihtaa mielialalääkitystäni. Häntä koipien välissä tein työtä käskettyä ja vaihdoin Escitalopramista Venlafaxiniin vain todetakseni heinäkuussa, että sivuvaikutusten takia en voinut käyttää sitä. Näin lähes joka yö kamalia, todentuntuisia painajaisia ja hikoilin lakanat märiksi. Heinäkuussa lopetin lääkityksen ja painajaiset ja yöhikoilu loppuivat kuin seinään. Elokuun alussa olin ensimmäistä kertaa 12 vuoteen kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään mielialalääkitystä. 

Toukokuussa etsin uutta psykoterapeuttia, mutta kohtuullisella etäisyydellä ei vaikuttanut olevan tarjolla kuin ryhmäpsykoterapiaa, joka ei minua todellakaan kiinnosta. Kysyin Kelasta, voinko edes saada enää kolmatta vuotta kuntoutuspsykoterapiaa, kun edellisen päättymisestä on jo pian 1,5 vuotta. Vastauksessa todettiin, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti eikä mitään yleispätevää vastausta voida antaa. Kävin tutustumiskäynnillä sillä ainoalla löytämälläni terapeutilla, jolla oli vapautumassa paikka syksyllä ja jonka vastaanotto on tarpeeksi lähellä, mutta hän ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Tuntui kohtuuttomalta, että hän laskutti pelkästä tutustumiskäynnistä täyden hinnan 80 euroa. Pessimistinä motivaationi etsiä terapeuttia on melko heikko, kun en pysty luottamaan siihen, että Kela suostuisi sitä vielä tukemaan. Terapeutin etsiminen vapaa-ajalla myös muistuttaa työtä, mikä tosiaan tuntuu erittäin kuormittavalta. Toukokuussa jätin omakustanteisen seksuaaliterapiani tauolle mutta jatkoin sitä elokuussa.

Palasin töihin, koska siellä tiesin saavani muuta ajateltavaa kuin oma paha oloni, ja koska kesäloma oli jo nurkan takana. Oikeastaan ainoa jatkuvasti ahdistava ajatus sairausloman aikana oli se, että pohdin lähes taukoamatta, palatako töihin kahden viikon sairausloman päättyessä vaiko ei. En kokenut työkykyni tai vointini mitenkään parantuneen, mutta halusin pois oman pääni sisältä. Töihin palattuani ahdistus ampaisi taas nousuun ja masentuneisuus väheni hiukan. Työtilanteeni oli onneksi poikkeuksellisen rauhallinen kesäkuussa niin, että sain edes yhden tuhannesosan rästitöistäni tehtyä. 

Kesäkuussa löysin ammattiliittoni kautta Kelan tukeman ammatillisen kuntoutuskurssin, joka kuulosti juuri minun tilanteeseeni sopivalta. Hakeuduin uudestaan työterveyshuoltoon, toiselle lääkärille. Hän oli kuin enkeli, yksi parhaista kohtaamistani lääkäreistä. Hän käytti tapaamiseen yli tunnin, ja vaikutti siltä, että hän todella vilpittömästi välitti voinnistani ja halusi auttaa parhaansa mukaan. Olin jo menettänyt toivoni sen suhteen, että kukaan neljän vuoden yrittämiseni jälkeen suostuisi kirjoittamaan minulle bentsodiatsepiinireseptiä, mutta hän teki sen muitta mutkitta. En ollut uskoa korviani. Vihdoinkin kanssani oltiin samaa mieltä siitä, että kokemuksen perusteella toimivaksi todetun lääkkeen käyttäminen reseptin mukaisesti on parempi vaihtoehto kuin lääkkeettömyys tai ei-toimivan lääkkeen käyttäminen. Sain Xanoria ja se toimi aivan yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta sitten: täsmävaikutus, ei sivuoireita. Olen nyt käyttänyt sitä tarvittaessa kolmen kuukauden ajan enkä ole tarvinnut kuin yhden tabletin kerrallaan. Sain myös lääkärinlausunnon ammatillista kuntoutuskurssia varten. Tein oman hakemukseni sekä yhteisen hakemuksen esihenkilöni kanssa. Pessimistisyydestäni poiketen olin luottavainen sen suhteen, että Kela hyväksyisi hakemukseni, joten pettymys oli suuri, kun sain elokuussa kielteisen päätöksen. Tapasin saman hyvän työterveyslääkärin uudelleen ja hän korjasi lausuntoaan, minkä jälkeen Kela hyväksyi hakemukseni. Kurssi alkaa loppuvuonna. Keväällä otettujen verikokeideni tuloksista kukaan ei terveyskeskuksesta ilmoittanut mitään, mutta työterveyslääkärini tulkitsi tulokset ja totesi verenkuvani olevan poikkeuksellisen hyvä. 

Oli kesä ja aurinko paistoi, hellettä pääsin karkuun ilmastoituun kotiini. Ja siltä istumalta aloin surra kesän lyhyyttä ja kauhulla odottaa syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä, kuinkas muutenkaan. Miten on edes mahdollista, että vuosi vuodelta joka syksy tuntuu entistäkin masentavammalta? Rannalla häpesin kuihtunutta kehoani ja vilkuilin jatkuvasti, tuijotetaanko minua ja jos, niin millaisin katsein. Joka kuukausi talvesta asti olen pelännyt, että kuukautiseni loppuvat kuten 17 vuotta sitten, mutta yllättävää kyllä niin ei ole käynyt. Eikä se voi johtua ehkäisystä, koska en käytä hormonivalmisteita vaan kuparikierukkaa.

Kesälomani täytin toiminnalla, jotta en ehtisi pysähtyä sairastamaan. Ensimmäiset viikot vietin lähinnä lapseni ja vanhempieni kanssa. Viimeisellä viikolla tein kuuden päivän sinkkureissun kotimaassa. En olisi vielä pari vuotta sitten autottomana ja ajamista pelkäävänä ihmisenä uskonut, kuinka paljon nykyään pidän ajamisesta, kun voin kuunnella yksin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Ensimmäiset neljä päivää pystyin nauttimaan reissusta, mutta viimeiset kaksi olivat liikaa. Liikaa erossa lapsestani ja liikaa yksin itseni kanssa. 

Itkin heinäkuussa ja elokuun alussa enemmän kuin yleensä kokonaisena vuotena. Olin aivan ymmälläni siitä, että liikutuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen herkästi, usein ja missä vaan. En tunnistanut itseäni, enhän minä itke. Saatoin itkeä vuolaasti esimerkiksi koko matkan töihin tai kotona lapseni seurassa. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin puhdasta surua. Ikävöin veljeäni, kykenin tuntemaan sen tunteen ja itkemään sitä ulos. Kesti hetken oivaltaa, että itkun täytyi liittyä lääkitykseeni. Epäilykseni vahvistui, kun työterveyslääkärin määräyksestä aloin uudestaan käyttää Escitalopramia kahden viikon lääkkeettömän jaksoni jälkeen. Siihen loppuivat kyyneleet. Nyt olen käyttänyt lääkettä muutaman viikon annosta nostaen enkä ole itkenyt kertaakaan. Liikuttunut olen kahdesti mutta vain sen verran, että silmäni ovat kostuneet pariksi sekunniksi, minkä jälkeen tunne on haihtunut ja silmäni kuivuneet. Toistakymmentä vuotta olen ihmetellyt, miksi en kykene itkemään, ja pitänyt itseäni tunnevammaisena. Ulospäin olen varmaan vaikuttanut tunteettomalta ja kylmältä. Olen aina ajatellut, ettei Escitalopram ole aiheuttanut minulle mitään sivuvaikutuksia. No nyt selvisi, että onpa hyvinkin ja se ajatus saa hapen pakenemaan keuhkoistani. Vaikka itkin kesällä nimenomaan surun, ikävän ja sen sellaisten kielteisiksi miellettyjen tunteiden vallassa enkä kertaakaan onnesta, niin silti se tuntui jotenkin hyvältä. Se tuntui terveeltä ja normaalilta, vapauttavalta ja oikealta. Nyt meinaan saada ahdistuskohtauksen, kun mietin, miten elämäni ja ihmissuhteeni olisivat menneet ja mikä kaikki olisi ollut toisin, jos olisin nämä kaikki 12 vuotta kyennyt purkamaan tunteitani itkemällä.

High-functioning depression ja high-functioning anxiety kuvaavat kokemuksiani parhaiten, mutta sellaisia tautiluokituksia ei Suomessa ole — ei edes suomenkielisiä termejä. Vaikka Suomessa on varmasti tuhansia tällä tavalla masentuneita ja ahdistuneita, niin muistan kuulleeni aiheesta ensi kertaa vasta kuluvan vuoden alussa, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Topi Varpukarista ja haastatteli aiheesta psykiatrian asiantuntijoita. Kovin montaa psykiatrian ammattilaista ei ole taidettu asiasta kouluttaa, koska toimintakykyisen ihmisen kärsimystä ei oteta tosissaan niin, että hänelle tarjottaisiin muutakin apua kuin lääkkeitä. Kympin tytöt ja pojat tuppaavat olemaan toimintakykyisiä, mutta sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä heidän kokemuksensa ja sisäisen maailmansa kanssa. Tapasin elokuussa työterveyshuollon kautta psykiatrin, joka kertoi, että erikoissairaanhoidon piiriin pääsee nykyään vasta, kun on menettänyt työkyvyn. Samaan hengenvetoon hän lisäsi, ettei erikoissairaanhoidossa toisaalta ole tarjollakaan juuri muuta kuin perusterveydenhuollossa: lääkitys, psykoterapialausunto ja sairaanhoitajan tapaaminen kerran kuussa. Hesarin em. jutun kommenteissa osuvasti kerrotaan: ”Psykiatrian poliklinikalla kirjoilla ollessani kävin muutamissa vertaistukiryhmissä ja siellä kanssapotilaat opettivat seuraavaa: kannattaa vetää paria päivää ennen seuraavaa lääkäritapaamista kunnon kännit, koska alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin pahentaa oloa ja kun menee oikein huonovointisen näköisenä lääkärin pakeille, saa helpommin apua ja oireet otetaan vakavammin, kuin jos menet ns. normaalin näköisenä ja siistinä vastaanotolle selittämään asiallisesti miltä tuntuu.” Tuohon en sentään ole vielä turvautunut.

Loukkaavinta ja musertavinta on kuulla kummastelua siitä, miksi voin psyykkisesti huonosti, vaikka minulla on ulkoisesti kaikki hyvin. Sellainen paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden psyykkisistä ongelmista ja ihmisyydestä ylipäätään. Ihmismieli ei ole looginen, eivätkä tunteet ja olotilat kulje johdonmukaisesti järjen kanssa samaa rataa. Juuri tämä ymmärtämättömyys luo valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Eihän masennuksessa ja ahdistuksessa ole mitään järkeä, se on juurikin jutun juoni! Olen eronnut ts. vapautunut huonosta parisuhteesta, minulla on terve lapsi ja läheisiä sekä vakituinen työ, asun mielekkäässä asunnossa ja olen asiallisissa väleissä lapseni isän kanssa. Tiedän tuon kaiken, ei oloni siitä tiedosta parane. Lähes joka päivä koen syyllisyyttä ja epäonnistumisen, kun en kykene olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja iloitsemaan aidosti hänen kanssaan. Lehdissä kirjoitetaan ja päiväkodissa korostetaan, kuinka tärkeää on olla läsnä hetkessä lapsen kanssa. Mitä jos ei pysty, vaikka haluaisi ja tietää sen tärkeyden?

Kun olen kertonut avoimesti esihenkilölleni huonosta voinnistani, hän on kysynyt, mitä voisi tehdä työssä jaksamiseni edistämiseksi. Mieleni tekisi joka kerta sanoa, että ”vaihda mun pään tilalle joku toinen”. Kesäloman jälkeen työtilanteeni on ollut kohtuullisempi kuin esimerkiksi keväällä, mutta ei se ole vointiani parantanut. Rästiin jääneistä töistä mielessäni on kuva valtavasta vuoresta, jonka juurella seison pienenä ja heikkona. Jos työtilanteeni olisi huonompi, niin varmaan olisinkin jo ylittänyt kynnyksen jäädä sairauslomalle. Kynnys ei ylittynyt esimerkiksi viime viikolla, kun minua ahdisti työpäivän aikana niin, että oksetti. Suolistoni oireilee päivittäin, mutta sivuutan sen päivästä toiseen. Sinnittelen tuttuun tapaani töissä, vaikka kärsisin aamusta iltaan järkyttävistä vatsaoireista ja mieleni tekisi vain maata paikallaan ja yrittää nukkua. Ajattelen: Olen aina toiminut näin, olen aina ollut high-functioning tuskasta huolimatta, miksi toimisin toisin. Toimintakykyisenä soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettei tunteissani, mielialoissani ja ajatuksissani ole mitään järkeä, eivätkä ne ole oikeutettuja. Olenhan tähänkin asti jaksanut taistella ja puskea päivästä toiseen läpi harmaan kiven. 

Viimeiset puolisen vuotta olen lähes joka päivä harkinnut sairauslomalle jäämistä, mutta vain kaksi viikkoa kykenin antamaan itselleni luvan olla työkyvytön. Kesäloman jälkeen olen joka perjantai päättänyt, että seuraavaa viikkoa en enää jaksa. Joka maanantai olen päättänyt yrittää jaksaa vielä tämän viikon, päivän kerrallaan. Kun olen meinannut ottaa puhelimen käteen ja pyytää sairauslomaa, olen huomannut kalenteristani, että huomenna tai ensi viikolla töissä on jokin sellainen asiakastapaaminen tai palaveri, josta en (muka) voi mitenkään jäädä pois. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja päässäni piiri pieni pyörii. Sairauslomista puhuttaessa usein sanotaan, että kyllä hommat hoituvat, vaikka yksi olisi hetken pelistä pois, ei poissaolo aiheuta mitään katastrofia. Mitä kuulen, on: Olet ihan turha tyyppi, oikeastaan sinua ei täällä tarvittaisikaan, sinusta on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mene pois. En halua kuulla sitä.

Olen melko varma, että vaativan persoonallisuuden häiriö altistaa voimakkaasti korkean toimintakyvyn masennukselle ja ahdistukselle. Kumpaakaan diagnoosia en ole koskaan saanut, joten miten olisinkaan voinut saada oikeanlaista hoitoa. BDI-masennuskyselyn ensimmäinen kysymys kartoittaa potilaan surullisuutta. Heti kättelyssä voi huomata, kuinka fakkiintuneita diagnoosikriteerit ovat. Entä jos suru ilmenee vihana? Masennus ei ole yhtä kuin surullisuus ja toimintakyvyttömyys. 

Niin kauan kuin muistan, olen sopinut ja suunnitellut elämääni tekemistä ja ohjelmaa nimenomaan pitääkseni itseni toimintakykyisenä, huijatakseni paitsi muita niin myös itseäni uskomaan, että kaikki on hyvin. Kun tuo tekeminen on toteutunut, olen katunut sen toteuttamista ja kaivannut pois, fantasioinut itseni kotiin sänkyyn peiton alle piiloon ja kysynyt itseltäni: Miksi tein tämän taas, miksi olen niin julma itseäni kohtaan. Lukemattomia kertoja olen miettinyt, että nyt pitäisi tuntua onnelliselta, tämähän on täydellistä, miksi tämä ei tunnu miltään. Omissa häissäni, synnytyssalissa, äitiyslomalla, lomamatkoilla, juhlissa. Suunnittelen, sovin ja teen asioita pysyäkseni elossa. Jos en tekisi, vaikka se onkin pakonomaista suorittamista, kokisin luovuttavani. Tavallaan ulkoistan mieleni elämästä, todellisista tilanteista. Katselen itseäni kärpäsenä katosta ja mietin, että nyt pitäisi olla onnellinen. Ajattelen ulkoistamisessa olevan kyse pakenemisesta. Ulospäin kaikki näyttää vain olevan hyvin, koska olen toimintakykyinen. Eihän psyykkisesti huonovointinen järjestä juhlia, sovi treffejä, hymyile kuvissa tai käy teatterissa! Kyllä järjestää, sopii, hymyilee ja käy.

Ainoita lääkkeettömiä ahdistuksen ja masentuneisuuden vähentämiskeinoja minulle ovat tänä vuonna olleet lämmin suihku, seksi ja musiikin kuuntelu sekä ne harvat hetket lapseni kanssa, kun olen kyennyt olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan hänen kanssaan. Yksi sellainen hetki oli heinäkuussa, kun yhdessä keinuimme ulkona ja lauloimme Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan.

Otsikoin tekstin taisteluksi, koska se kuvastaa parhaiten kokemustani elämästä: taistelu itseä vastaan, taistelu diagnooseista ja hoidosta, taistelu jaksamisen ja uupumisen välillä. Lapsuuden jälkeen elämä ei ole ollut minulle ihanaa seikkailua ja aikuisuuden vapautta vaan ennen kaikkea selviytymistaistelu.

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?