tiistai 11. kesäkuuta 2024

Lannistuminen

Perjantai 5.4. oli kuluvan vuoden ensimmäinen päivä, jolloin minulla ei ollut kuolematoiveita. Siihen saattoi vaikuttaa montakin asiaa:

Kyseisenä päivänä suolistoni oli harvinaisen oireeton. Oli vapaapäivä, koska olen aina perjantaisin lapseni kanssa. Olin syönyt kolme viikkoa uutta lisämielialalääkitystä ja neljä viikkoa varastorautalisää. Olin ollut työkokeilussa viisi viikkoa. Pimeä ja kylmä vuodenaika oli alkanut olla takanapäin — tai niin luulin, kunnes tuli takatalvi ja toinenkin. Olin lopettanut kokonaan Instagramin käytön muutamaa päivää aiemmin.


Tuli seuraava, toinen ja kolmas päivä elävien kirjoissa. Ihmettelin, mihin se musta pilvi mielestäni haihtui. Kaikki ei tuntunutkaan synkältä, ahdistavalta ja raskaalta. Pystyin hymyilemään ja jopa naurahtamaan spontaanisti ja aidosti. Kuitenkin tunsin olevani veitsenterällä: Mikä vaan pienehkö takapakki olosuhteissa voisi tönäistä minut takaisin kuoppaan. 


Niin kävi. Kun uskaltauduin töissä kertomaan viikon positiivisena kokemuksenani, että työtahtini on rauhallinen ja ensimmäistä kertaa vuosiin en kärsi kiireestä ja stressistä, niin kollegani tarttui heti kuin syöttiin ja tarjosi lisätöitä vedoten siihen, ettei minulla muka ole tarpeeksi tehtävää. Silmäni lasittuivat, kuulin mielessäni hälytyssireenien soivan ja näin punaisten varoitusvalojen vilkkuvan. Aivan kuin stressi ja kiire olisi kaikkien tavoitetila, vaikka se on kauhuskenaarioni ja pitäisi olla kaikkien muidenkin. Seuraavana yönä sain ahdistuskohtauksen, kun mietin työmäärän ja stressin mahdollista kasvua. Jos joudun palaamaan entiseen työhöni, ei liene epäselvää, mihin suuntaan vointini taas muuttuu. Varjo palasi, hyvät päivät jäivät neljään.


Tapasin keväällä psykiatrin — taas uuden, täysin vieraan — kun vihdoin sain vastaanottoajan puoli vuotta myöhässä. Olen kopioinut tähän tekstiin kursiivilla otteita psykiatrin vastaanottokirjauksesta. Totesimme yksimielisesti, ettei yli vuoden hoitojaksosta ole ollut mitään hyötyä, joten lienee järjetöntä jatkaa. Virallisesti hoitoni on ollut hienosti nimettyä KKT:ta eli kognitiivista käyttäytymisterapiaa, mutta omasta mielestäni olen vaan käynyt juttelemassa jollekin. 


En ole havainnut terapiatapaamisissa minkäänlaista struktuuria, teoreettista viitekehystä, punaista lankaa. Olen vain kertonut ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani jollekin, joka on kommentoinut esimerkiksi kertomalla, että ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja positiivinen ajattelu auttaa tuntemaan positiivisia tunteita. No shit, Sherlock! Tähänkö tarvitaan tutkintokoulutus? Jollekin, joka jakaa mielestäni epäammattimaisen paljon itsestään. Miksi tiedän hänen perheestään ja aiemmista parisuhteistaan? Kun esimerkiksi kerroin syömishäiriööni liittyen, kuinka timmien miesten kekkuloiminen yläosattomissa julkisilla paikoilla kesällä tuntuu minusta nykyään irvokkaalta, hän kertoi aviomiehensä kehosuhteesta, käyttäytymisestä ja ajatuksista liittyen aiheeseen. Ööh, mitä minun siitä olisi pitänyt ajatella ja oppia? Ihmettelen, miten hoitoa voidaan edes seurata ja arvioida, kun ei omahoitajani tee mitään kirjauksia käymistämme keskusteluista — vain merkinnän siitä, mihin diagnoosiin liittyviin asioihin kukin käynti on hänen mielestään ensisijaisesti liittynyt. 


Joskus hoidon alussa omahoitajani ehdotti, että ahdistuskohtauksen alkaessa kastelisin itseäni kylmällä vedellä tai sivelisin jääpaloilla. Ensinnäkin, vihaan ja inhoan kylmyyttä. Toisekseen, kehon kasteleminen kylmällä vedellä ahdistuksen lieventämiseksi palauttaa mieleeni, kuinka edesmennyt veljeni teki niin — pelottavan kauan kerrallaan. Ei se häntä auttanut pidemmän päälle. Ja se mielikuva on kaikkea muuta kuin myönteinen ja rauhoittava. Minua auttaa hetkellisesti nimenomaan lämpö, esimerkiksi lämmin suihku. Sen hoksaamiseen en ole tarvinnut yhtään ammattilaista tai epäammattilaista. Kun omahoitajani oppikirjaohje ei tarttunut reseptoreihini, kun mieleni oli vääränmallinen eikä istunutkaan järjestelmän mukaiseen koloseen, niin siihen loppuivat konkreettiset ohjeet. 


Lisäksi omahoitajani ammattitaidottomuudesta kertoo esimerkiksi se, että lähes puolentoista vuoden jälkeen hän totesi ohimennen sivulauseessa, että ”et käytä päihteitä” kysymättä asiasta mitään. Olisihan päihteidenkäyttöni voinut tässä ajassa muuttua vaikka kuinka paljon. Tuskin minä siitä hänelle olisin kysymättä edes kertonut. Sitä on kysytty vain kerran, hoidon alussa. Huoh — perusjuttuja, siskoseni, perusjuttuja.


Asiallinen, rauhallinen ja enimmäkseen vakavailmeinen potilas. Korkea vaatimustaso itseä ja muita kohtaan välittyy vastaanotolla. Ei psykoottisuutta. Pitkäaikainen itsetuhoisuus ajatusten tasolla, ei akuuttia suisidiriskiä kuitenkaan potilaan kertoman perusteella.


Psykiatrin kalenteri on niin täynnä, että stressaannuin jo pelkästään siitä kuullessani. Miten ihmeessä uberylityöllistetty ja sitä rataa kohta burnoutiin itse sairastuva lääkäri voisi auttaa uupuneita ihmisiä? Sairas systeemi yrittää auttaa sairaita ihmisiä, onnea vaan yritykseen.


Kysyin psykiatrilta myös ketamiinihoidosta, josta joskus luin lehdestä ja jota kukaan terveydenhuollossa ei ole minulle ikinä edes ehdottanut. Hänen mukaansa sitä käytetään lähinnä osastohoidossa oleville, jotka ilman sitä olisivat täysin toimintakyvyttömiä tai kuolisivat itsemurhaan. Hänen mukaansa ketamiinihoidon vaikutus kestää vain muutamasta päivästä muutamaan viikkoon eli se ei ole pitkäaikainen ratkaisu, koska ei sitä loppuelämää anneta viikon välein. Sähköhoitoa ei myöskään tarjota niin kauan, kun ihminen on edes jokseenkin toimintakykyinen. No, eiköhän sekin päivä vielä tällä menolla eteen tule, että täytän tuon kriteerin. 


Uudella lisämielialalääkityksellä ja rautakuurilla ei kolmen kuukauden perusteella ole ollut mitään vaikutusta vointiini. Ferritiiniarvokin selvitettiin omasta aloitteestani, ei esimerkiksi osana psykiatrista sairaanhoitoa. Sopii pohtia, milloin sen alhaisuus olisi käynyt ilmi, jos en olisi ollut taas itse asiassa aktiivinen. Edelleen saatan olla yli kahdeksan tunnin yöunien jälkeen niin väsynyt tai niin aivojumissa, että ulkopuolinen epäilisi minun nielaisseen laittomia aineita. Mutta ferritiiniä lukuun ottamatta veriarvoni olivat taas keväällä erinomaiset. Havaintojeni mukaan yhteiskuntaa kiinnostaa ostovoiman ja työkyvyn lisäksi lähinnä kansalaisten veri- ja tulehdusarvot — ei onnellisuus, tyytyväisyys tai kokonaisvaltainen terveydentila. 


Itsetuhoisista ajatuksista myös keskustelimme. Potilas kuvaa pitkäaikaista kuoleman toivetta. Kertoo suojaavaksi tekijäksi lapsensa ja sanoo ettei itsemurhaa ole toteuttamassa.


Omahoitajalleni kerroin aikovani lopettaa lisämielialalääkityksen, mutta ennen sitä kävin asiasta hänen suosituksestaan vielä lyhyen puhelinkeskustelun psykiatrin kanssa. Psykiatri totesi pahoitellen, että sairauteni vaikuttavat melko hoitoresistenteiltä ja todennäköisesti joudun käyttämään perusmielialalääkitystäni loppuelämäni, jollei elämässäni tapahdu jotakin mullistavan positiivista muutosta. Hän kehui, että ajattelen tosi kypsästi tilanteestani. Totesin, että kai 20 vuoden sairastamisen aikana jotakin kypsymistä väistämättä tapahtuu. 


Rautakuurin tehottomuus sai selityksen alun, kun kävin uudestaan verikokeessa ja ilmeni, ettei aine ole lainkaan imeytynyt elimistööni. Ferritiiniarvo oli tismalleen sama kuin kolme kuukautta aiemmin lääkekuurista huolimatta. Hoito sen suhteen siirrettiin työterveydestä perusterveydenhuoltoon, josta minulle määrättiin toisen merkkinen rautakuuri ennen uutta verikoetta ja lääkärin vastaanottoa. Toki toivon, että rauta-arvoni saadaan kuntoon, mutta lähinnä surkuhupaisalta tuntuu, kun jotkut kuvittelevat sen ratkaisevasti vaikuttavan kokonaistilanteeseeni.


Hyvää tarkoittaen minulle sanotaan, että muista levätä. Lepäämisellä kaiketi tarkoitetaan jonkinlaista paikallaan olemista, mutta se lähinnä lisää oireitani. Aiemmassa blogitekstissäni tarkoitin todellisuuden pakenemisella kaikkea pahaa ja järjetöntä maailmassa, fyysisiä ja psyykkisiä oireitani, traumojani, negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani. Sitä, miten millään ei ole lopulta merkitystä, kun paha maailmassa on jatkuvasti niskan päällä ja maailma tuhoutuu. Tarkoitin sitä, mihin huomioni kiinnittyy. Sitä, miten en pysty sivuuttamaan oireitani. Sitä, miten tunteissani ja maailmankatsomuksessani paha aina kumoaa hyvän. En vaan pysty näkemään valoa — tai jos järjen tasolla näenkin, niin tunnemieleni heittää sen päälle heti varjon. Joskus yritin kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa mutta jaksoin sitä vain muutaman päivän, kun taustalla mieleni vaan hoki: ”Vittu mitä paskaa, älä huijaa ittees”. 


Yksi hetkistä, jolloin olen tuntenut tulleeni nähdyksi ja ymmärretyksi, oli se, kun sain lahjaksi tämän muumimukin:



Tiedostan, että moni asia on hyvin ja olen myös erittäin monissa asioissa erittäin onnekas ja etuoikeutettu. Minulle voi olla ihan aiheesta kateellinen monesta asiasta. Olen hyväosainen, mutta hyväosaisuus ei suojele sairauksilta ja yliherkkyyksiltä. Jotkut kai jopa kulkevat lapsuudesta vanhuuteen vertailematta kehoaan, syömisiään ja tekemisiään muihin. 


Ensimmäiset viisi viikkoa työkokeilussa kuluivat aiemmasta työstäni ja ylikuormituksesta toipumiseen eli käytännössä uupumisoireet ja tauoton stressitila alkoivat hellittää vasta silloin huhtikuun alussa. Mutta enhän pääse pakoon itseäni ja nykyajan sairasta työkulttuuria työkokeilussakaan. Kuormitun ja stressaannun jo pelkästään siitä, että joudun jatkuvasti todistamaan ja seuraamaan vierestä sitä, kuinka työpaikan kaikki oikeassa palkkatyösuhteessa olevat ovat ylityöllistettyjä ja palavat loppuun minä hetkenä hyvänsä. Lisäksi en ole kyennyt asettumaan, kun tosiaan kyse on vain muutaman kuukauden työkokeilusta. Minulle sanotaan, että nauti nyt tästä ajasta ja mahdollisuudesta, mutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten nauttia voisi käskystä. Epävarmuuden sietokykyni kun on suunnilleen nolla.


Työkokeilun väliarvioinnissa sain pelkkää positiivista palautetta mutta tunnemieleeni keskustelusta jäi vain se, että työkokeilun jatkamisen edellytyksenä ja tarkoituksena syksyllä on testata, kuinka paljon enemmän kuormitusta kestän. Samankaltaisella työmäärällä ja työn vaativuusasteella ei jatkoa olisi työeläkeyhtiöstä herunut. Työeläkeyhtiötä tai mitään muutakaan organisaatiota ei kiinnosta, miten voin, vaan miten paljon minusta voi repiä irti tehokasta työpanosta. Tieto iski tajuntaani kuin märkä rätti vasten kasvoja. Mutta tyhmähän olin, jos kuvittelin jotakin muuta.


Syksyllä joudun taas hakemaan työpaikkoja, koska aiempaan työhöni en ole palaamassa. En pysty mitenkään uskomaan työllistymiseeni, kun sekä kunnat ja hyvinvointialueet että järjestöt ovat säästökuurilla tai leikkauslistalla ja hakijoita harvoihin avoimiin tehtäviin on entistäkin enemmän. Millä kilpailen, kun hengästyn, ahdistun ja uuvun jo pelkästään lukemalla työpaikkailmoitusten ”Edellytyksenä on…” ja ”Toivomme sinulta…” -listaukset. Voin toki periaatteessa valehdella ja esittää olevani positiivinen ihminen työhakemuksen ja -haastattelun verran, mutta en jumalauta vuosien ajan. Ja miksi kukaan palkkaisi osatyökykyisyyden takia muutaman kuukauden muuta kuin asiakastyötä harjoitelleen, kun hakijoista monella muulla on varmasti tutkintokoulutus ja vuosien kokemus vastaavista tehtävistä? Koskako olen se kuuluisa ”hyvä tyyppi” — LOL. Miten ihmeessä jaksan taas ne lukuisat pettymykset työkokeilun myötä hetkellisesti heränneen, orastavan toivon jälkeen?


Työaikani on kasvanut kolmesta neljään työpäivään työkokeilun aikana, mutta kiitos tekopyhäpäivien oikeasti nelipäiväisiä työviikkoja ei ole ollut montaa. Kesäloman jälkeen työaikani kasvaa viiteen päivään, joskin vanhempainvapaan ansiosta voin vielä tehdä lyhennettyä työaikaa. Miten ylipäänsä jaksan hakea töitä viisipäiväisen työviikon ohella? Mitä jos en onnistu saamaan työpaikkaa ennen työkokeilun päättymistä?!? Onneksi sentään olen virkatyösuhteeni ansiosta yhä työterveyshuollon piirissä. Mielessäni pyörii jatkuvasti alanvaihto ja uudelleen kouluttautuminen, mutta se on silkkaa ajan ja energian haaskausta, koska mitään mahdollisuuksia siihen ei taloudellisesti ole. Ja vaikka olisikin, niin en edelleenkään ole varma, mikä — jos mikään — ammatti soveltuisi minulle seuraavaksi 30 vuodeksi.


Merkittävä muutos työkokeilussa verrattuna aiempaan työhöni on ollut eettisen ja tunnetason kuormituksen väheneminen. Työkokeilussa en sijaistraumatisoidu. Minun ei ole tarvinnut jatkuvasti pelätä, että töissä odottaa jokin hirveä kriisitilanne, jonka ratkaisemisesta minä olen vastuussa, tai että päivän tai viikonlopun aikana tapahtuu jotakin sellaista, että kalenterini menee uusiksi tai saan taas lisää asioita to do -listalle, jolla on jo tuhat kiireellistä asiaa. Ja se, ettei minun ole tarvinnut kohdata traumatisoituneita ja vaikeissa tilanteissa eläviä ihmisiä hankaline tunteineen, kun en selviä omistanikaan. Toimia roskasankona, johon kaadetaan kaikki ongelmat ja sitten odotetaan, että valan toivoa ja uskoa parempaan, johon en itsekään usko. 


Olen ollut työkokeilussa tehokas ja pätevä, koska en osaa tehdä puolikkaalla teholla tai puolivillaisesti. Mutta kaikenlainen aivotyö tuntuu uuvuttavalta ja haaveilen työstä, jossa ei tarvitsisi omaksua jatkuvasti uutta tai jossa käytettäisiin ensisijaisesti kehoa aivojen ja älylaitteiden sijaan. Ainoita asioita, joista saan edes hetkellistä nautintoa ja onnistumisen kokemuksia, on liikunta ja musiikki. 


Ensi vuoden alusta voisin hakea uudestaan Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, johon psykiatri lupasi kirjoittaa lausunnon. Mutta viikko hoitoneuvottelun jälkeen tajusin yhtäkkiä, että eihän psykoterapia ole enää vaihtoehto alkuunkaan. Se iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. En missään nimessä jaksa enää aloittaa hoitosuhdetta taas uudestaan alusta jonkun uuden, vieraan ihmisen kanssa. En pysty, en kykene. Puhumattakaan siitä, että ensin minun pitäisi etsiä ja löytää sopiva psykoterapeutti. Ja siitä, että hoidon omavastuuseen menisi noin 200 euroa kuukaudessa plus matkakulut. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, että Kela ylipäätään myöntäisi sitä minulle enää kolmatta kertaa. 


Olen pääni puhki pohtinut, mikä voisi edistää kuntoutumistani. Minun on erittäin vaikea enää edes kuvitella paranemista, mutta olennaisimpana sen suhteen pidän nyt sosiaalisia suhteita, parisuhdetta, yhteisöä. Paljon olennaisempana kuin jollekin psykoterapeutille tai muulle enemmän tai vähemmän ammattilaiselle juttelemista tunnin tai pari viikossa. Mutta mistäs taion tiiviin ystävyyssuhteen, parisuhteen, sosiaalisen yhteisön? Vähintään papukaijamerkin arvoisesti olen yrittänyt sellaisia luoda vuosi toisensa jälkeen. 


Olen ollut aktiivinen yhdistystoiminnassa lähes kuusi vuotta, olen ollut lähes poikkeuksetta ystäviäni aktiivisempi viestittelemään tai ehdottamaan tapaamista, olen yrittänyt tutustua lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin. Olen kutsunut heitä kylään ja he ovat käyneet, mutta vain yksi ainoa neljän vuoden aikana on kerran esittänyt vastakutsun. Tartuin siihen tietenkin, enhän muuten voisi valittaa yksinäisyyttä. Yksi varteenotettavimmista ystäväehdokkaista mitä lapseni päiväkotikavereiden vanhempiin tulee, on nyt muuttamassa perheineen toiselle puolelle Suomea. 


Olen käyttänyt aktiivisesti yhteensä noin kahden vuoden ajan Tinderiä, Heriä ja muita parinmuodostussovelluksia ja käynyt kymmenillä, jollen sadoilla treffeillä. Tällä hetkellä en käytä mitään deittisovellusta ja vahvasti uskon, etten tule käyttämäänkään. Kaikki sosiaalinen media pilaa ihmismielen, se on käynyt selväksi niin omakohtaisesti kuin tieteellisten tutkimustenkin perusteella. Viimeisimpänä epätoivoisena yrityksenä löytää kumppani olen alkanut käydä paritanssitunneilla, mutta niissä harvoin on alle viisikymppisiä sinkkumiehiä ja sinkkunaiset oletettavasti etsivät miesviejää. Onneksi nautin pelkästään tanssimisestakin, niin ei se ihan hukkaan heitettyä aikaa ole. Olen kysynyt kavereiltani, olisiko heidän tuttavapiirissään ketään sinkkua, joka voisi olla kiinnostunut minusta. Ei ole ollut — miksipä he haluaisivat ottaa kontolleen sitä, että tutustuttivat jonkun minuun. Red flagejä lienee liikaa.


Ehkä sielunsisaruutta muistuttavat ystävyyssuhteet, toimivat ja onnelliset parisuhteet ja tiiviit sosiaaliset yhteisöt on tarkoitettu vain tietynlaisille, oikeanlaisille, hyville tyypeille, joihin minä en ilmeisesti lukeudu. Siitä huolimatta, että melko usein kärpäsenä katossa havainnoin olevani sosiaalisissa tilanteissa itse asiassa oikeinkin mukava ihminen. Yllätyn siitä usein — mietin, kuka tuo varsin paljon sisäisestä kokemuksestani poikkeava yksilö on? Ehkä otsassani lukee ”kyyninen, hankala, pitkäaikaissairas” eikä sitä saa pyyhittyä pois edes hymyllä ja huomaavaisuudella. Tätä olen pohtinut teini-ikäisestä lähtien. Olen todennut mahdottomaksi opetella nauttimaan tai edes sietämään small talk -tilanteita. En ole koskaan kokenut niitä luonteviksi, joten tuskin se asia enää muuttuu. Aina sellaisissa tilanteissa koen pakottavaa tarvetta paeta esimerkiksi vessaan. Haluan, että keskustelulla on aihe ja tarkoitus, epämääräisyys ja päämäärättömyys on sietämätöntä.


Mitä vielä pitäisi tehdä? Tyytyä kohtalooni? Siinäpä taas järjetön imperatiivi.


Lisäksi sosiaalisissa yhteisöissä on liikuntatapahtumia lukuun ottamatta lähes aina istuttava tuntitolkulla, kokouksissa ja sen sellaisissa, mikä on suolistosairauteni takia tuskallista. Aina kokousten ja kulttuuririentojen jälkeen vannon, että en enää ikinä, ikinä, ikinä jaksa tehdä sitä taas uudelleen. Aina olen tehnyt, toistaiseksi. Vasta viime viikolla viimeksi ehdotin ystävälle teatteri-iltaa ja seuraavassa hetkessä kysyin itseltäni, miksi tein sen taas. Juuri koskaan en mainitse tuskaisuudestani noissa tilanteissa kellekään. Sehän aiheuttaisi epämukavan, kiusallisen, häpeällisen tilanteen. Olen miettinyt, löytyisikö minulle sopiva yhteisö poliittisesta puoluetoiminnasta, mutta sekin olisi varmaan lähinnä istumista kokouksissa ja illanvietoissa. 


Minua on kehotettu luopumaan täydellisen kumppanin etsinnästä ja kannustettu, että pärjään kyllä hyvin yksinäänkin. Tällaiset hyvää tarkoittavat mutta ajattelemattomat kommentit saavat minut kiehumaan kiukusta. Kyse ei ole pärjäämisestä vaan onnellisuudesta ja läheisyydestä onnettomuuden ja yksinäisyyden sijaan. Täydellistä kumppania en ole koskaan edes etsinyt. En ole niin naiivi, että luulisin sellaisia olevan olemassa. Mielestäni on ihan kohtuullista vaatia, ettei toisella ole päihdeongelmaa tai ettei hän kohtele minua ja lastani väkivaltaisesti tai että meillä on samansuuntaiset arvot ja elämäntavat.


Kesäiset säät, aurinko ja lämpö, ovat vaikuttaneet vointiini siltä osin, että niiden ansiosta elämä tuntuu edes ajoittain elämisen arvoiselta. Vietän ulkona mahdollisimman paljon aikaa ja liikun moninkertaisesti enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kesällä istumista on paljon helpompi välttää. Lapsen kanssa on paljon hauskempaa ulkoilla kuin möllöttää kotona. Mutta ajatus siitä, että kesä menee hujauksessa ohi ja jotenkin joudun taas selviämään hengissä seuraavasta kaamoksesta ja kylmyydestä, ei kannattele. 


Jos muuten kesä parantaakin vointiani hieman, niin syömishäiriötä se pahentaa, kun mieleni tekisi vetää sanko päähäni, jotten voisi nähdä kaikkia vähäpukeisia kehoja, joihin verrata itseäni. Instagramin käytön lopettaminen oli tästäkin näkökulmasta erinomainen päätös, mutta se on vain yksi visuaalinen ympäristö vähemmän. Silti törmään esimerkiksi uutisvirrassa edelleen esimerkiksi Sannaan, jota alunperin ihailin mutta joka anorektisesti laihduttuaan herättää minussa ensisijaisesti vihaa ja vitutusta. Miksei kukaan puhu siitä ja sen kerrannaisvaikutuksista tuhansiin tyttöihin ja naisiin? Tiedänhän minä, ettei kehoja saisi kommentoida, mutta kuka muka heittää ensimmäisen kiven. Li ei herätä minussa ollenkaan samanlaisia tuntemuksia, koska hän on ollut aina laiha eikä hän vaikuta lainkaan pinnalliselta ja ulkonäkökeskeiseltä toisin kuin maanpetturi-Sanna. 


Kuuntelin juuri suomalaisen miesnäyttelijän esikoisromaanin, joka oli syömishäiriöisen ajattelun ja syömishäiriön huonon hoidon kuvauksessa esimerkillisen loistava. Vertaan itseäni yhtä lailla miehiin kuin naisiin. Helmi Kekkosen essee Imagessa vahvisti taas arvailujani siitä, että kaikilla laihoilla ihmisillä on jonkin sortin syömishäiriö. Jutun kuvitus (Antti Raatikainen) iski suoraan sydämeen:




Kesä saa mieleeni hiipimään myös muistoja ja sietämättömiä tunteita liittyen elämäni suureen rakkauteen, jonka kohtasin pian kaksi vuotta sitten kesällä — vain hänetkin menettääkseni muutamaa kuukautta myöhemmin. Haluaisin taas kirjoittaa hänelle viestin mutta tiedän, että katuisin sitä. En halua kuulla, että hän on löytänyt toisen tai on onnellinen yksin. Samanaikaisesti haluan ja en halua kontaktia häneen. Toivon hänen olevan onnellinen, koska rakastan häntä — mutta en ehkä sitten kuitenkaan toivo, kun en ole osa sitä onnea. 


Minulle on täysin käsittämätön konsepti, että jotkut ihmiset tallustavat iloisina läpi elämänsä vähät välittämättä kaikesta paskasta, järjenvastaisesta ja epäoikeudenmukaisesta, mitä heidän ympärillään, lähellä ja kaukana tapahtuu. Olen yliherkkä epäoikeudenmukaisuudelle, välinpitämättömyydelle, epäjohdonmukaisuudelle, ajattelemattomuudelle ja eettisille ristiriidoille. Miksei sille ole psykiatrista diagnoosia? Ehkä siksi, että se on mitä suurimmassa määrin tervettä, toisin kuin tämä kaksinaamaisuuteen, pahuuteen ja vahvan valtaan perustuva maailmanjärjestys. 


Ihmiset suhtautuvat väheksyväksi ja ivallisesti nostalgiaan, mutta eihän entisaikojen luontoyhteyden, yhteisöllisyyden ja älylaitteettomuuden kaipaaminen tarkoita sitä, että samalla peräänkuuluttaisi yksiselitteisen negatiivisia, tieteen ja yhteiskunnan kehittymättömyyteen liittyviä asioita. Sellaisia kuin esimerkiksi heikompi terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut, alkeellinen teknologia, vähemmistöjen räikeä syrjintä tai ympäristölle haitalliset käytännöt energian ja tavaran tuotannossa. Länsimaat käyttävät resurssejaan ihmismieltä ja -kehoa ja siten koko yhteiskuntaa rapauttavien älylaitteiden kehittämiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen, mutta heikompiosaisten riistoa harjoitetaan yhä ihan kuin vuosikymmeniä sitten. Älylaitepsykoosin ja kaksikanavaisen mustavalkotelevision välissä on vaihtoehto, kultainen keskitie. Miksei nykyajasta ja entisajasta voisi ottaa parhaat palat ja luoda niistä sekä ihmiselle että luonnolle parhaan mahdollisen version? En vastusta kehitystä, vastustan uusliberalistista idiotismia. Kun Kokoomuksen vaaliteltan ohi kävellessäni kieltäydyin valkoisen, oikeistolaisen, lihansyöjä-cis-hetero-miehen vaalimainoksesta ja kerroin kysymättä, etten äänestä puoluetta, joka ajaa rikkaiden etuja ja edistää lapsiperheköyhyyttä, niin lappuja jakanut nuorukainen painoi nolona päänsä ja vetäisi lapun äkkiä takaisin sen näköisenä, kuin olisi ensimmäistä kertaa kuullut, että näinkin voi ajatella. 


Yhteiskunnasta syrjäytymiseen liittyvässä tutkimuksessa puhutaan termistä sosiaalinen lannistuminen, social defeat. Se istuu kokemuksiini kuin sininen valo nykyihmisen silmämuniin. Olen kokenut niin monta pettymystä työelämässä, ihmissuhteissa ja terveydenhuollossa, että lopputuloksena on sosiaalinen lannistuminen. Olen yrittänyt. Veni, vidi, decipi.


Soundtrack: Elefantti huonees, Jambo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti