Ero

Viime tekstissäni totesin, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Minun ja mieheni parisuhde oli huono sellainen. Viimeiset pari vuotta olivat lopun alkua ja viimeiset kuukaudet kulissi, epätoivoinen yritys pitää ydinperhe kasassa. Lapsemme on tykännyt viime aikoina paloautoihin liittyvistä leikeistä, mikä tuntuu kuvaavalta: voi kunpa hänen palava kotinsa olisi saatu sammutettua, ennen kuin jäljellä olivat enää lahoavat perustukset.

Päätimme erosta lopulta yhteisymmärryksessä ja yhteiseen vanhemmuuteen liittyvistä asioista on toistaiseksi ollut helppoa sopia. Ennen päätöksen auki puhumista pelkäsin kuollakseni riitaisaa tulevaisuutta, katkeraa ja epäluuloista vanhemmuussuhdetta. Korostuneen paljon siksi, että olen nähnyt ja näen jatkuvasti työssäni, miten asiat voivat pahimmillaan mennä, vaikka toisen vanhemman tahto ja pyrkimykset olisivat kuinka hyvät ja lapsen edun mukaiset. Vain omaan osuuteensa voi vaikuttaa. Asumme ja haluamme jatkossakin asua lähellä toisiamme lapsen edun mukaisesti. Pystymme viestittelemään myös muista kuin lapseen liittyvistä asioista, voimme tavata kasvokkain ja jutella suhteellisen rennosti. Meillä on erimielisyyksiä, mutta niistä ei tarvitse jauhaa turhaan ja toistuvasti. Kunnioitamme ja tuemme toistemme vanhemmuutta. 

Joulukuu oli minulle tuskallinen ja äärimmäisen raskas. Kaiken kruunasi ulkona vellova pimeys, koleus ja harmaus. Koronatilannetta ei varmaan tarvitse erikseen mainitakaan. Tunnistin pelottavat masennuksen ja pahenevan ahdistuneisuushäiriön oireet ja pelästyin, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni univaikeuksista. Unen saaminen saattoi kestää kaksi tuntia ja yöllä saatoin herätä monta kertaa. Toisaalta aamulla sain nukuttua viikonloppuisin myöhään enkä meinannut löytää minkäänlaista motivaatiota nousta ylös, jos lapsi oli isällään. Hakeuduin ensin työterveyspsykologille, seuraavaksi yksityiselle psykiatrille ja sitten työterveyslääkärille. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille ja lausunnon Kelaan, jotta voisin käyttää 3. vuoden psykoterapiaa. En muista enää, mitä täällä kirjoitin terapian lopettamisen syistä viime vuodenvaihteessa, mutta en varmaankaan kertonut perimmäistä syytä. En halunnut enää tuhlata aikaani, rahaani ja Kelan rajallista tukea yksilöterapiaan, jossa puhutaan lähes yksinomaan parisuhteesta. Siihen ei ihan hirveästi pysty vaikuttamaan ottamatta mukaan keskusteluun suhteen toista osapuolta. Lopulta kävimme yhdessä muutaman kerran pariterapiassa, mutta ei suhde ollut enää sillä pelastettavissa.

Joka vuosi joulunaika ahdistaa minua monesta syystä — muun muassa siksi, että inhoan kaikkea teennäisyyttä. Joulun konseptihan perustuu siihen, että kalenterista voi katsoa päivämäärän, jolloin kaikki on muka hyvin ja auvoista ja ihmiset iloisia ja onnellisia, vaikka arki ja todellisuus eli edellinen ja seuraava päivä olisivat jotakin aivan muuta. Jonkun satuhahmon syntymä ei nyt vaan todellisuutta muuta. Jotta vielä olisi ollut vähän rankempaa, niin lapsemme sairastui flunssaan ja korvatulehdukseen niin, että joutui olemaan pois päivähoidosta joulukuun puolivälistä asti. Hän on ollut todella harvoin sairaana, joten taas minulle tuli jonkin sortin yllätyksenä, kuinka totaalisesti hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä silloin muuttuu. Kun mielenterveyteni oli äärirajoilla ja kaikki muu paitsi nukkuminen tuntui väkinäiseltä pakkotekemiseltä, niin sairaan lapsen itkun ja kiukun kohtaaminen tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Samaan aikaan lapsemme oli surullinen ja vihainen siitä, ettemme enää asuneet yhdessä. Tuntui kuin sydämeni olisi kirjaimellisesti särkynyt hänen itkiessään lohduttomasti, ettei halua tänne uuteen kotiin, vaan takaisin sinne, missä voimme olla kaikki yhdessä. Lohdutin ja halasin, mutta itse en kyennyt itkemään. Vieläkään — kyvyttömyys itkeä vaikuttaa olevan ikuinen ongelmani. Toivoin, että joku lohduttaisi ja halaisi minuakin. Parannuttuaan (kiitos antibioottien) hän oli kuin eri ihminen: ihana, valloittava, puhelias, iloinen, touhukas, huumorintajuinen oma itsensä. 

Olemme nyt asuneet erillään 1,5 kuukautta ja lapsi on ollut meillä vuorotellen 2-4 yötä kerrallaan. Ennen eroa olin valtavasti kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, mutta ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa en pystynyt nauttimaan yksinolosta. Lapsesta erossa oleminen ei tuntunut vaikealta, koska voimavarani eivät meinanneet riittää hänen hoitamiseensa. Olin vain huojentunut, että joku muu huolehtii hänestä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty iloitsemaan hänestä ja hänen kanssaan tavalliseen tapaan. Aikuisen ahdistuksesta ja huolista täyteen mieleen ei mahdu pienen lapsen mieli. 

Nyt pahin tuntuu olevan ohi ja pystyn taas nauttimaan ja kiinnostumaan asioista. Vointini muutos parin viikon takaiseen on valtava. En todellakaan olisi vielä toissaviikolla voinut kuvitella sen tapahtuvan näin nopeasti. Arvelen, että merkittävin tekijä siinä on ollut lapsemme sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Hän ei enää ilmaise minkäänlaisia ikäviä tunteita siirtymätilanteissa, vaan lähtee innoissaan ja iloisena kumpaankin kotiin. Mitään taantumista tai muuta oiretta emme ole enää havainneet. Oloni on huomattavasti keveämpi, kun minun ei tarvitse kokea niin suurta syyllisyyttä ratkaisustamme. Ystävääni lainatakseni, parempi on kaksi tasapainoista vanhempaa erillään kuin riitelevät vanhemmat yhdessä. 

Olin lapseni kanssa viime torstaista maanantaihin ja vietimme perjantaina toistaiseksi viimeisen hoitovapaapäiväni. Nautin vanhemmuudesta ja yhdessäolosta lapseni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Eroa harkitessani ajattelin, että eron myötä suurin muutos arjessani tulisi olemaan se, etten olisi koko ajan ahdistunut ja tyytymätön parisuhteen takia. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Pystyn heittäytymään hetkeen ja nauttimaan vanhemmuudesta ihan uudella tavalla. Olen myös parempi vanhempi, kun mieltäni ei koko ajan paina tyytymättömyys ja epävarmuus, jopa epätoivo. Lapsen mieli mahtuu nyt mieleeni paremmin. En koe enää tarvetta paeta todellisuutta. Peruin ajan psykiatrille.

Nyt varmaan mietit, miksi teimme lapsen huonoon parisuhteeseen. Se on ihan relevantti kysymys. Vastaukseksi lainaan maailman suosituinta satukirjaa: ”Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Ero on epäonnistuminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Unelmoin ehjästä perheestä ja halusin antaa lapselleni elämän yhteisessä kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Yritimme ja epäonnistuimme. Olen muuttunut ja kasvanut henkisesti valtavasti parisuhteemme aikana. Nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en, mitä tarvitsen ja mikä minua rikkoo. Ihmiset kehittyvät ja muuttuvat eri tahdissa. Koen olevani melko lailla eri ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten elämäni ensimmäisen parisuhteen alussa.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat kyenneet ja halunneet auttaa minua niin paljon, kuin olen tarvinnut ja enemmänkin. Osaan todellakin arvostaa sitä, kun työssäni näen päivittäin, kuinka yksin monet lapsiperheet joutuvat jaksamaan ja selviytymään paljon vaikeammistakin tilanteista kuin sopuisa avioero. Pahimmillaan vähäisistä läheisistä on heille enemmän harmia kuin iloa. Vielä elättelen toivoa, että saan toisen lapsen ja vanhempani voivat olla hänelle yhtä tärkeitä ja läheisiä kuin esikoiselleni. Vajaan 8 vuoden kuluttua täytän 40. Hiekka valuu.

Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Onnellisuus

Ajattelen, että on olemassa kahdenlaista onnellisuutta. Pidän niitä tasavertaisina, toinen ei ole toista parempi. Toisessa merkittävin ja ratkaisevin arvo on turvallisuus, toisessa itsekunnioitus. Itsekunnioituksella tarkoitan itsensä arvostamista ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Turvallisuudella tarkoitan turvallisuuden tunnetta, en objektiivisesti määriteltyä tosiasiallista turvallisuutta.

Joku kirjoitti lehdessä, että onnellisuus on painostava sana ja parempi olisi tyytyväisyys. Mielestäni onnellisuudessa on kuitenkin kyse siitä, että elämässä on asiat tarpeeksi hyvin. Olennaista on olla tyytyväinen onnellisuuden kannalta merkittävimpien ja ratkaisevimpien asiaintilojen suhteen. Voi olla onnellinen ja silti joihinkin, ei niin merkittäviin asioihin tyytymätön.

Yhden asian puuttuminen tekee onnellisuudesta mahdotonta. Se on toivo. Toivoton tai epätoivoinen ihminen ei voi olla onnellinen. Toivon näkökulma kattaa monta muutakin onnellisuutta estävää tunnetta ja asennetta, kuten katkeruuden.

Ajattelen, että tunteidenkäsittelytaidot ovat ratkaisevan tärkeitä onnellisen elämän kannalta. Tunteidenkäsittely on ollut minulle aina helvetin vaikeaa ja se on heikentänyt mielenterveyttäni. Haaveilen siitä, että uskaltaisin kokeilla näyttelemistä harrastuksena — se olisi todellakin epämukavuusalueelle menemistä. Olen aina ihmetellyt, miten näyttelijät pystyvät eläytymään kielteisiksi miellettyihin tunteisiin niin kokonaisvaltaisesti, sekoamatta. Kielteisinä pitämäni tunteet ovat olleet minulle niin pitkään ensisijaisesti pelottava asia, että minun on vaikeaa kuvitella eläytyväni niihin ihan vapaaehtoisesti muuten vaan muina naisina. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin alkanut haaveilla näyttelemisen kokeilemisesta yllätyksekseni, yleisesti ottaen olen varsin mukavuudenhaluinen. En ole heittäytyvä tyyppi, mitä näytteleminen kai lähtökohtaisesti edellyttää. Ovatko näyttelijät aina myös hyviä valehtelijoita? Olen tosi huono valehtelemaan. Tarkoittaako se, että olen myös huono näyttelemään? Ala-asteella olin kovinkin innokas osallistumaan kaikenlaisiin koulunäytelmiin. 

Olen toisaalta huomannut olevani melko hyvä eläytymään toisten ihmisten myönteisiin tunteisiin, vaikka olen vakavamielinen ja pessimistinen. Pessimistinä ajattelen, että kaikki menee päin vittua, kunnes toisin todistetaan. Yllätyksekseni kuitenkin huomaan usein kannustavani muita ja luovani heihin toivoa, etenkin töissä. Yksi osa sosiaalityön ammattitaitoani on osata näytellä optimistia. Osaamisen lisäksi siihen pitää myös kyetä, mikä ammattitaidon ohella edellyttää sitä, ettei työntekijä sairasta esimerkiksi masennusta. Onko näytteleminen valehtelemista?

Onnellisuus on mahdollista vain, jos ihminen elää omien arvojensa mukaista elämää. Se on itsekunnioitusta ja ilman itsekunnioitusta ihminen ei voi olla aidosti onnellinen. Toisin sanoen, pidän itsekunnioitukseen perustuvaa onnellisuutta aidompana ja parempana kuin turvallisuuden tunteeseen perustuvaa. Onko kukaan koskaan katunut kuolinvuoteellaan sitä, että arvosti itseään ja oli rehellinen itseään kohtaan? Sitä on varmasti monikin katunut, että ei rohjennut elää arvojensa mukaista elämää, koska jokin muu, tuttu ja jonkun toisen ihmisen arvojen mukainen tuntui turvallisemmalta.

Kirjailija Petri Tamminen on sanonut, että aikuisuus on yksinäistymisen muoto. On paljon yksinäisiä lapsia ja nuoriakin, mutta kyllä yleisesti ottaen sanoisin, että totta puhuu Tamminen. Voin hyväksyä sen, että joku yksinäinen susi kokee olevansa onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita, mutta en pysty ymmärtämään sitä mekanismia, miten sen on mahdollista. Yksin on varsin hankala harjoitella ja oppia tunteidenkäsittelyä. Ajattelen, että minulle ratkaisevan tärkeitä tunteidenkäsittelytaitojen ja onnellisuuden kannalta ovat olleet psykoterapia ja parisuhde. Sosiaalisia suhteita molemmat.

Inhoan kysymystä, mitä kuuluu. Eihän siihen voi vastata — miten niin, mille osa-alueelle? En minä pysty antamaan mitään kokonaisarviota tai keskiarvoa koko elämäni tämänhetkisestä tilasta, kun yhdellä osa-alueella voi samanaikaisesti mennä päin persettä ja toisella kukoistaa paremmin kuin koskaan. Monin verroin parempi kysymys on, miten voit. Se on täsmällisempi. Pyydän, älkää ihmiset kysykö minulta, mitä kuuluu! 

Epäilen suuresti, että onnellisuus voisi olla mahdollista ilman huumorintajuista suhtautumista elämään ja ihmisyyden ristiriitoihin. En tiedä, kuinka usein ihmiset yleensä nauravat vedet silmissä, mutta minulle niin käy parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa. Tämä kertoo mielestäni enemmän heittäytymiskyvyttömyydestäni kuin huumorintajun puutteesta. Nauruhetket ovat elämäni huippuhetkiä, olen niistä jokaisesta kiitollinen. Viimeksi nauroin kyynelehtien, kun kuuntelin Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Oleellista tai jopa ratkaisevaa saattoi olla se, että kirjan luki ääneen Pirjo Heikkilä. Sitä edellisen kerran taisin nauraa kirjalle vedet silmissä, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa kesällä 2018. Kunnolla nauraminen on asia, jonka kokeminen luo elämänhalua, toivoa ja onnea.

Onnellisuus on mielenterveyttä. Mielenterveys on onnellisuutta. Mieleltään sairas ei voi olla onnellinen. En käsitä, miten ihmiskunta on selvinnyt hengissä tähän asti, kun mielenterveyden merkitystä on vasta viime vuosikymmeninä alettu tunnistaa, huomioida ja hyväksyä. Vasta viime vuosina ihmismielen herkkyyden ja outouden (ent. hulluus) aiheuttamasta stigmasta ja sitä myöten häpeästä on alettu päästä eroon. Kysyn vaan, mitä hävettävää on inhimillisyydessä? Olen tyytyväinen sitten, kun inhimillisyys ei ole enää häpeällistä. Onnellinen saatan olla jo ennen sitä. 

Lukusuositus: Emilia Kujalan HÄPEÄ

Yksinäisyys

8 kuukautta on mennyt siitä, kun lopetin psykoterapian. Sen päätteeksi totesimme terapeuttini kanssa, että tarvitsen terapian tilalle avoimemman ja tiiviimmän ystävyyssuhteen, tai vaikka useamman. Ystävyyssuhteeni eivät ole muuttuneet puolen vuoden aikana ainakaan tiiviimpään suuntaan. En usko koronaepidemian vaikuttaneen siihen ainakaan merkittävästi, enemmän ovat vaikuttaneet ystävieni elämäntilanteet ja muuttoni pois Helsingistä. Suurin este on yksinkertaisesti ajan puute, kiire ja kuormitus puolin ja toisin. Ja se, mikä saattaa olla totta tai sitten vain virheellinen oletukseni: kaikilla ystävilläni on jo avoimempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde jonkun tai joidenkin toisten ystäviensä kanssa eikä heillä ole tarvetta, motivaatiota ja halua ryhtyä sellaiseen minun kanssani.

Olen harkinnut ystävilleni soittamista, mutta se ei vaan edelleenkään tunnu minulle luontevalta kommunikaatiotavalta enkä halua tehdä sellaista väkisin. Mieluummin olen yksinäinen kuin väkisin sosiaalinen. Koronakevään aikana toki kävin muutaman videopuhelun ja olen lähettänyt viimeisen vuoden aikana joitain ääniviestejä Whatsappissa. En vaan siedä sitä, etten näe keskustelukumppanini ilmeitä ja eleitä. Videopuheluissa ärsyttää se, että yhteys saattaa katkeilla, että tahtomattani kiinnitän liikaa huomiota omaan kuvaani ja että olen liimattuna laitteeseen, jolloin 2-vuotiaan läsnäolo on tosi hankalaa. 

Olen nyt ollut äiti kaksi vuotta ja asunut uudella kotipaikkakunnallani yli vuoden, mutten ole sinä aikana tutustunut kehenkään minulle ennestään tuntemattomaan toiseen vanhempaan tai kehenkään paikalliseen lukuun ottamatta uusia työtovereitani. Se on mielestäni outoa, surullista ja yksinäistä. Puolisollani ei ole ikänsä takia yhtään ystävää tai serkkua, jolla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Heistä useimpien lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Minun ystäväpiirissäni on sekä teinien että vauvojen vanhempia ja myös vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti lapsettomia. Työkavereistani vain yhdellä on samaa ikäluokkaa oleva lapsi. Hänkin on niin kuormittuneen oloinen, etten yhtään ylläty, jos hän pian irtisanoutuu ja vaihtaa työpaikkaa. Uusiin työkavereihini olen tutustunut vain aika pinnallisesti, koska emme ole pitäneet yhteyttä työn ulkopuolella. Kuitenkin kommunikointi ja yhdessäolo työpaikalla on heidän kanssaan luontevaa ja nautinnollista.

En tiedä, mitä voisin tehdä yksinäisyyteni suhteen. Jotkut ovat niin bestiksiä puolisonsa kanssa, etteivät edes kaipaa muita tiiviitä ystävyyssuhteita. Minä kaipaan ja olen kaivannut siitä asti, kun lukio-opintoni loppuivat 13 vuotta sitten. Siihen asti minulla oli tiivis suhde parhaan ystäväni kanssa enkä ole vieläkään sopeutunut siihen, ettei minulla ole enää mitään vastaavaa. Tulenko koskaan sopeutumaan? Ajattelen, että psykoterapeutti on ollut minulle parhaan ystävän korvike ja se on mielestäni helvetin surullista. Enää minulla ei ole psykoterapeuttiakaan, koska en halua maksaa parasystäväpalvelusta.

Mikä on termin yksinäisyys vastakohta? Sellaista ei taida varsinaisesti olla, mutta parhaiten sitä taitaa kuvata onnellisuus. Ajattelen, että yksinäinen ei voi olla onnellinen.

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Identiteetti

Olen yksin kotona illasta aamuun ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen. Olisi varmaan järkevää käyttää yö nukkumiseen, kun saan koko sängyn itselleni, mutta kirjoitan nyt, kun viimein on aikaa pysähtyä tarpeeksi. En pysty kirjoittamaan, jos on riski, että minut keskeytetään. Voin kirjoittaa ihmisten ympäröimänä esim. kahvilassa, mutta vain jos minulla ei ole tiukkaa aikataulua. Kotona en pysty kirjoittamaan, jos joku on paikalla tai jos välttämättömiä kotitöitä tms. on tekemättä. Kirjoitin viimeksi 9 kuukautta sitten, se tuntuu iäisyydeltä. Olen ajatellut ja pohtinut myös sen jälkeen, on tuntunut vaikealta olla kirjoittamatta asioita ylös. 

Vasta lapsemme syntymän myötä aikuisuus on tuntunut minusta enemmän mielekkäältä kuin ahdistavalta ja epätoivoiselta. Tuntuu ihmeelliseltä ja erikoiselta luottaa itseensä ja elämään, ajatella ensisijaisesti myönteisesti. Ajattelen usein teinivuosiani ja aikaa ennen masennuksesta, syömishäiriöstä ja jatkuvasta ahdistuksesta paranemistani. Tavallaan tuntuu kuin se en olisi ollut minä — tunnen olevani oma itseni paljon enemmän nyt, terveenä. Edelleen pelko sairauksien uusimisesta käy mielessäni silloin tällöin eikä minulla ole minkäänlaista motivaatiota lopettaa mielialalääkitystäni sen jälkeen, kun olen sitä jo kaksi kertaa yrittänyt huonoin seurauksin. Niiden syöminen on mielestäni pieni hinta siitä, että voin psyykkisesti hyvin. Suolistovaivani ovat osittain palanneet, eivät niin pahoina kuin pahimmillaan mutta kuitenkin. Nyt tuntuu jo kaukaiselta se aika, kun vatsavaivoja ei ollut käytännössä lainkaan vauvavuonna. Viime syksystä eli töihin paluusta lähtien ne ovat koko ajan lisääntyneet. 

Aikuisuudessa parasta on mielestäni itseluottamuksen vahvistuminen ja oman identiteetin muodostuminen. Identiteetin muodostumisella tarkoitan sen löytämistä ja hyväksymistä, kuka minä olen. Yläasteiästä ainakin 28 ikävuoteen asti koin eläväni jatkuvassa identiteettikriisissä. Totta kai suren sitä, että varsinaiset nuoruusvuoteni 15-25 kuluivat enimmäkseen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön otteessa. Se ei ole kenenkään syy. Menneisyys on vain hyväksyttävä. En uskalla edes ajatella, miten voisin nyt ilman kaikkea saamaani läheisten tukea ja psykiatrista hoitoa. Viime vuosiin asti mietin jatkuvasti, kuka minä olen ja kuka voisin olla — minkälainen kaikissa elämän eri rooleissa olen, ja jos olen erilainen eri rooleissa, mikä niistä on se todellinen, aidoin minä. En tarkoita, että kaikki olisi selvää nyt ja aina, ei todellakaan ole. Jos joku niin elämästään ja itsestään väittää, niin ei ole ymmärtänyt tai hyväksynyt ihmiselämän realiteetteja. Ajattelen, että menneiden hyväksyminen ei ole kertaluontoinen päätös, vaan se täytyy tehdä joka päivä uudelleen. Elän tänään tämän päivän, hyväksyn eilisen ja toivon hyvää huomista. En sano ”uskon hyvään huomiseen”, koska toivo on mielestäni armollisempi ilmaus.

Minusta on alkanut tuntua ihan todella aikuiselta vasta tultuani äidiksi ja löydettyäni oman juttuni työelämässä. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi, mutta vasta nyt kun se on tapahtunut, voin todeta olleeni oikeassa. Sosiaalityössä puolestaan on tarjolla niin laaja repertuaari erilaisia asiakasryhmiä ja työpaikkoja, että ammatti-identiteettini ja työitsetuntoni on vahvistunut vasta, kun olen työkokemuksen kautta varmistunut siitä, mikä on ”mun juttu”. Se tapahtui vasta tänä vuonna, 7 vuotta valmistumisestani. Siihen asti vilkuilin jatkuvasti aidan yli, että tuokin voisi olla kivaa ja mielenkiintoista. Nyt tiedän, että niin se onkin sivusta seurattuna mutta ei omana työnäni. Nykyinen työpaikkani on ihan unelma niissä puitteissa, mitä kunnallisen sosiaalityön resurssirajoissa on mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työpaikassa, jossa ajattelen, että tänne palaisin, vaikka väliin tulisi äitiysloma tai muu pitkä poissaolo.

Vuosi

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme lapsen — meille syntyi vauva, minusta tuli äiti ja me muutuimme vanhemmiksi. Kyllä olen moneen kertaan vuoden aikana miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta nuorempana, saati alle täysi-ikäisenä. Miettinyt ja ollut suunnattoman tyytyväinen siitä, että en tullut. Ei sillä, että sellainen olisi ollut lähelläkään, sillä harrastin seksiä ensimmäisen kerran 21-vuotiaana ja olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Mutta onhan sitä joskus jotkut tulleet raskaaksi ekasta kerrastaan. 

Tuntuu hyvältä, että vaihdoimme osia puolisoni kanssa. Hän oli kaksi viikkoa isyyslomalla minun palattua töihin ja äitini hoidettua lastamme kolme viikkoa. Huomisesta alkaen olemme ensimmäistä kertaa vuoteen tasavertaisessa asemassa, kun puolisoni palaa töihin ja lapsemme aloittaa päivähoidon. En löydä itsestäni tippaakaan mustasukkaisuutta puolisoani kohtaan, mitä lapsemme hoitamiseen tulee. Olen kuullut ja lukenut äideistä ja kohdannutkin heitä, jotka omivat lapsen itselleen. Minulla on sellainen käsitys, että äidit yleensä ovat kovin pahoillaan, jos eivät satu näkemään esimerkiksi lapsensa ensiaskelia tai kuule hänen ensimmäistä lausettaan. Kun ajattelen, että lapsemme ottaisi ensimmäiset askeleensa (ilman tukea) esimerkiksi päiväkodissa, niin ei minua harmita yhtään. Olen vain iloinen, että hän on oppinut kävelemään ja odotan innolla, että näen sen pian itsekin. Mutta enhän ole mustasukkaista tyyppiä parisuhteessakaan. En ymmärrä, miten se on minulta pois, jos mieheni esimerkiksi kehuu tai vaikka halaa jotakuta toista naista tai nauraa jonkun toisen naisen hauskoille jutuille.

Odotan päivähoidon aloitusta ihan hyvillä mielin, koska lapsemme on niin sopeutuvainen ja yleensä hyväntuulinen. Hän kävi isänsä kanssa harjoittelemassa päiväkodissa muutaman kerran ja minäkin olin mukana kahdesti. Kaikki meni tosi hyvin, päiväkodin ruokakin maistui hänelle. Hän on ollut niin kiinnostunut leluista, hoitajista ja muista lapsista, että on hädin tuskin huomannut, kun isänsä on käynyt vessassa. Se minua jännittää eniten, että miten lapsi saa nukahdettua siellä päiväunille, kun on tottunut nukkumaan vaunuissa. Sekä se, miten hän reagoi herätessään, kun paikalla ei olekaan minä, isänsä tai isoäitinsä. Päiväunia ei ainakaan meidän päiväkodissa harjoiteltu etukäteen vanhemman kanssa.

Unikoulu jäi melko turhaksi touhuksi. Pari yötä ennen töihinpaluutani vauva nukkui ensimmäistä kertaa elämässään 7,5 tuntia putkeen, mutta aloitettuani työt hän heräili taas joka yö 1-3 tunnin välein. Tällä viikolla hän yllättäen nukkui neljänä yönä 4-5,5 tunnin pätkän ja viime yönä 6 tuntia. Ensimmäiset kolme viikkoa töissä odotin loukkaantuneena, että joku kysyisi, miten vauvamme nukkuu ja olenko väsynyt. Sitten luovutin ja mainitsin asiasta itse. Olin ajatellut, että töissä ihmiset osoittaisivat paljon enemmän kiinnostusta tilanteeseeni, olenhan työpaikkani ainoa äitiyslomalta uuteen työhön siirtynyt. Ehkä kaikilla on vaan niin paljon kaikkea omissa elämissään tai he eivät halua vaikuttaa yliuteliailta. Väsymystäni kuvaa parhaiten se, että voisin nukahtaa viidessä minuutissa milloin vaan, missä vaan. Ilman kahvia en varmaan pysyisi hereillä. Pääosin olen itse asiassa ollut töissä yllättävän pirteä, väsymys iskee yleensä vasta neljän jälkeen mutta kunnolla iskeekin. Ja lapsellahan ei ole viikonloppuja mitä uneen tulee, joka aamu herätään kuudelta.

Tuntuu vaikealta olla erossa lapsesta yli 9 tuntia päivässä. Yhteistä aikaa iltaisin ennen lapsen nukkumaanmenoa jää vain 3-4 tuntia. Jäisi vielä vähemmän, jos pitäisin kellokortin saldon nollilla, nyt se on 6,5 tuntia miinuksella — maksimiraja on 6 tuntia. Helvetin kiky-pidennys! Aion alkaa tehdä vuodenvaihteesta lähtien 80% työaikaa: käydä töissä viitenä päivänä viikossa mutta tehdä lyhyempiä päiviä. Onneksi siitä ei tarvitse vääntää työnantajan kanssa, sillä osittainen hoitovapaa on lakisääteinen oikeus. Kiitos Suomi! Lainsäädäntö todellakin kannustaa työntekoon kotiäitiyden sijaan, sillä kotihoidontuki on alle 500 euroa kuussa (netto), mutta jos tekee 80% työaikaa, niin Kela maksaa 120 euroa kuussa (netto) osittaista hoitorahaa. Eli voit valita pelkästään alle 500 euroa Kelasta tai 80% kuukausipalkan + Kelasta 120 euroa. 

Imetyksen suhteen töissä oleminen ei ole tuottanut ongelmia, koska rintojeni maidontuotanto on vähentynyt niin paljon, että voin olla 12 tuntia imettämättä ilman, että rinnat juurikaan edes turpoavat saati vuotavat. Toisen rinnan maidontuotanto on vähentynyt vielä enemmän, koska kun siitä ei meinaa tulla mitään, vauva puree nänniä ja sitten siitä ei ainakaan tule ja sekös saa hänet puremaan vielä lisää. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut imettää kokonaisen vuoden. Jatkan vielä syyskuun, jos maitoa vaan tulee.

Kävi kuten pelkäsin: ärtyvän suoliston oireyhtymäni aktivoitui uudestaan siitä päivästä lähtien, kun menin töihin. Ruokavaliosta tässä ei voi olla kyse, koska siinä ei tapahtunut muutoksia äitiysloman loppuessa. Lakkasin noudattamasta FODMAP-ruokavaliota viime syksynä, kun vatsavaivani olivat mystisesti loppuneet lapsen syntymän myötä. En todellakaan aio aloittaa sitä uudestaan, kun sillä ei kerran selvästikään ole vaikutusta. Syitä oireiden aktivoitumiseen voivat siis olla päivärytmin muutos, liikunnan väheneminen ja psyykkisen kuormituksen lisääntyminen. En ollut etukäteen tullut ajatelleeksikaan, miten radikaalisti liikunnan ja ulkoilun määrä arjessani vähenee äitiysloman päätyttyä. Siihen on ollut vaikea sopeutua, kun olin tottunut käymään yleensä kaksi kertaa (vähintään kerran) vaunukävelyllä joka päivä ja lisäksi silloin tällöin jumpassa tai kuntosalilla tms. Onneksi minulla on töissä sentään sähköpöytä, niin että voin seistä osan päivästä. Tietysti olen myös ehtinyt lihoa näiden työviikkojen aikana ja vaikka yritän kovasti olla välittämättä siitä, niin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se häiritse minua. Useina iltoina käyn töiden jälkeen vaunukävelyllä, mutta jos on jotain muuta sovittuna, niin en ehdi. Ja haluan, että arjessa on muutakin. Mitä psyykkiseen kuormitukseen tulee, niin en ole (vielä) stressaantunut mutta stressin pelkokin kuormittaa. Työelämässä joudun yhtäkkiä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa suurimman osan päivästä — huh, että se on psyykkisesti rankkaa, vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan ja vaikka viihtyisinkin useimpien ihmisten kanssa. Kuormittavaa on esimerkiksi se, miten paljon jatkuvasti mietin, mitä muut ajattelevat ja odottavat tai miten paljon pelkään väärinymmärretyksi tulemista. Tunteet noin ylipäätään.

Autolla ajamiseen liittyen olen positiivisesti yllättynyt, minähän suorastaan nautin siitä! Se tosin edellyttää, etten aja lainkaan valtateillä, koska pelkään liikaa kiihdytyskaistoja. Ajallisesti kiertoteiden käyttäminen ei kuitenkaan vaikuta, sillä valtateillä joutuisin matelemaan ruuhkassa, kun pienemmillä teillä nopeusrajoitukset ovat matalammat mutta ruuhkaa ei ole. Parasta ajamisessa on mahdollisuus kuunnella äänikirjoja, podcasteja ja musiikkia. Miten ihanaa onkaan olla pitkästä aikaa koukussa kirjaan! Voisin ajella vaikka kuinka paljon, kunhan saan samalla kuunnella jotakin mieluisaa.