Ajattelen, että on olemassa kahdenlaista onnellisuutta. Pidän niitä tasavertaisina, toinen ei ole toista parempi. Toisessa merkittävin ja ratkaisevin arvo on turvallisuus, toisessa itsekunnioitus. Itsekunnioituksella tarkoitan itsensä arvostamista ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Turvallisuudella tarkoitan turvallisuuden tunnetta, en objektiivisesti määriteltyä tosiasiallista turvallisuutta.
Joku kirjoitti lehdessä, että onnellisuus on painostava sana ja parempi olisi tyytyväisyys. Mielestäni onnellisuudessa on kuitenkin kyse siitä, että elämässä on asiat tarpeeksi hyvin. Olennaista on olla tyytyväinen onnellisuuden kannalta merkittävimpien ja ratkaisevimpien asiaintilojen suhteen. Voi olla onnellinen ja silti joihinkin, ei niin merkittäviin asioihin tyytymätön.
Yhden asian puuttuminen tekee onnellisuudesta mahdotonta. Se on toivo. Toivoton tai epätoivoinen ihminen ei voi olla onnellinen. Toivon näkökulma kattaa monta muutakin onnellisuutta estävää tunnetta ja asennetta, kuten katkeruuden.
Ajattelen, että tunteidenkäsittelytaidot ovat ratkaisevan tärkeitä onnellisen elämän kannalta. Tunteidenkäsittely on ollut minulle aina helvetin vaikeaa ja se on heikentänyt mielenterveyttäni. Haaveilen siitä, että uskaltaisin kokeilla näyttelemistä harrastuksena — se olisi todellakin epämukavuusalueelle menemistä. Olen aina ihmetellyt, miten näyttelijät pystyvät eläytymään kielteisiksi miellettyihin tunteisiin niin kokonaisvaltaisesti, sekoamatta. Kielteisinä pitämäni tunteet ovat olleet minulle niin pitkään ensisijaisesti pelottava asia, että minun on vaikeaa kuvitella eläytyväni niihin ihan vapaaehtoisesti muuten vaan muina naisina. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin alkanut haaveilla näyttelemisen kokeilemisesta yllätyksekseni, yleisesti ottaen olen varsin mukavuudenhaluinen. En ole heittäytyvä tyyppi, mitä näytteleminen kai lähtökohtaisesti edellyttää. Ovatko näyttelijät aina myös hyviä valehtelijoita? Olen tosi huono valehtelemaan. Tarkoittaako se, että olen myös huono näyttelemään? Ala-asteella olin kovinkin innokas osallistumaan kaikenlaisiin koulunäytelmiin.
Olen toisaalta huomannut olevani melko hyvä eläytymään toisten ihmisten myönteisiin tunteisiin, vaikka olen vakavamielinen ja pessimistinen. Pessimistinä ajattelen, että kaikki menee päin vittua, kunnes toisin todistetaan. Yllätyksekseni kuitenkin huomaan usein kannustavani muita ja luovani heihin toivoa, etenkin töissä. Yksi osa sosiaalityön ammattitaitoani on osata näytellä optimistia. Osaamisen lisäksi siihen pitää myös kyetä, mikä ammattitaidon ohella edellyttää sitä, ettei työntekijä sairasta esimerkiksi masennusta. Onko näytteleminen valehtelemista?
Onnellisuus on mahdollista vain, jos ihminen elää omien arvojensa mukaista elämää. Se on itsekunnioitusta ja ilman itsekunnioitusta ihminen ei voi olla aidosti onnellinen. Toisin sanoen, pidän itsekunnioitukseen perustuvaa onnellisuutta aidompana ja parempana kuin turvallisuuden tunteeseen perustuvaa. Onko kukaan koskaan katunut kuolinvuoteellaan sitä, että arvosti itseään ja oli rehellinen itseään kohtaan? Sitä on varmasti monikin katunut, että ei rohjennut elää arvojensa mukaista elämää, koska jokin muu, tuttu ja jonkun toisen ihmisen arvojen mukainen tuntui turvallisemmalta.
Kirjailija Petri Tamminen on sanonut, että aikuisuus on yksinäistymisen muoto. On paljon yksinäisiä lapsia ja nuoriakin, mutta kyllä yleisesti ottaen sanoisin, että totta puhuu Tamminen. Voin hyväksyä sen, että joku yksinäinen susi kokee olevansa onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita, mutta en pysty ymmärtämään sitä mekanismia, miten sen on mahdollista. Yksin on varsin hankala harjoitella ja oppia tunteidenkäsittelyä. Ajattelen, että minulle ratkaisevan tärkeitä tunteidenkäsittelytaitojen ja onnellisuuden kannalta ovat olleet psykoterapia ja parisuhde. Sosiaalisia suhteita molemmat.
Inhoan kysymystä, mitä kuuluu. Eihän siihen voi vastata — miten niin, mille osa-alueelle? En minä pysty antamaan mitään kokonaisarviota tai keskiarvoa koko elämäni tämänhetkisestä tilasta, kun yhdellä osa-alueella voi samanaikaisesti mennä päin persettä ja toisella kukoistaa paremmin kuin koskaan. Monin verroin parempi kysymys on, miten voit. Se on täsmällisempi. Pyydän, älkää ihmiset kysykö minulta, mitä kuuluu!
Epäilen suuresti, että onnellisuus voisi olla mahdollista ilman huumorintajuista suhtautumista elämään ja ihmisyyden ristiriitoihin. En tiedä, kuinka usein ihmiset yleensä nauravat vedet silmissä, mutta minulle niin käy parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa. Tämä kertoo mielestäni enemmän heittäytymiskyvyttömyydestäni kuin huumorintajun puutteesta. Nauruhetket ovat elämäni huippuhetkiä, olen niistä jokaisesta kiitollinen. Viimeksi nauroin kyynelehtien, kun kuuntelin Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Oleellista tai jopa ratkaisevaa saattoi olla se, että kirjan luki ääneen Pirjo Heikkilä. Sitä edellisen kerran taisin nauraa kirjalle vedet silmissä, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa kesällä 2018. Kunnolla nauraminen on asia, jonka kokeminen luo elämänhalua, toivoa ja onnea.
Onnellisuus on mielenterveyttä. Mielenterveys on onnellisuutta. Mieleltään sairas ei voi olla onnellinen. En käsitä, miten ihmiskunta on selvinnyt hengissä tähän asti, kun mielenterveyden merkitystä on vasta viime vuosikymmeninä alettu tunnistaa, huomioida ja hyväksyä. Vasta viime vuosina ihmismielen herkkyyden ja outouden (ent. hulluus) aiheuttamasta stigmasta ja sitä myöten häpeästä on alettu päästä eroon. Kysyn vaan, mitä hävettävää on inhimillisyydessä? Olen tyytyväinen sitten, kun inhimillisyys ei ole enää häpeällistä. Onnellinen saatan olla jo ennen sitä.
Lukusuositus: Emilia Kujalan HÄPEÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti