100

Sata ajatustani satavuotiaan lapsuudennaapurini (kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Erikiksi) hautajaisissa:

1. Erikiä ei enää ole.
2. Veljeäni ei enää ole.
3. Kunpa edesmennyt veljeni olisi täällä.
4. Veljeni hautajaisista on kulunut yli 8 vuotta.
5. Minulla on niin ikävä veljeäni.
6. Millaisen elämän veljeni olisi elänyt, jos hänkin olisi saanut elää satavuotiaaksi?
7. Mitäköhän Erik ajatteli veljeni itsemurhasta?
8. Olikohan Erikillä koskaan itsetuhoisia ajatuksia?
9. Veikö hän salaisuuksia mukanaan hautaan? 
10. Mitä jos hän olisikin kuollut taistellessaan toisessa maailmansodassa?
11. Miltäköhän hänen vaimostaan tuntuu nyt ja mitä vaimo ajattelee heidän yhteisestä elämästään? 
12. Miltähän hänen lapsistaan, lapsenlapsistaan, lapsenlapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsenlapsistaan tuntuu nyt?
13. Kateus siitä, että joillakin on ollut 50 vuotta elämästään isovanhemmat.
14. Kateus siitä, että jotkut ovat saaneet tuntea isovanhempansa tai jopa isoisovanhempansa edes lapsena.
15. Vanhempani ajattelevat nyt varmaan paitsi veljeni niin omien vanhempiensa elämää ja hautajaisia.
16. Mitenköhän monet hautajaiset Ukrainan ja Venäjän sotilaille onkaan tähän mennessä pidetty?
17. Mitäköhän Putin ajattelee kaikista sodan uhreista ja heidän läheisistään? 
18. Mitäköhän venäläiset sotilaat ajattelevat tappaessaan ukrainalaisia?
19. Miten saatanan turhaa ja järjetöntä on sota.
20. Tuleekohan Suomeenkin kohta sota?
21. Joudunko vielä hautaamaan toisenkin veljeni, jos Venäjä hyökkää Suomeen ja hän joutuu rintamalle?
22. Miten onnekkaita toisaalta olemmekaan saadessamme elää nykyaikana ja Suomessa verrattuna Erikin nuoruuteen tai vaikkapa Ukrainaan tällä hetkellä. 
23. Miten epäonnekkaalta silti tuntuukaan elää nykyaikana.
24. Mitä ihmiskunta muka on oppinut historiasta? 
25. Jotkut valtionpäämiehet eivät selvästikään mitään.
26. Miksi ihmiset täällä itkevät niin vähän tai huomaamattomasti?
27. Hävettää itkeä näin paljon, enemmän kuin Erikin perhe ja lähisukulaiset.
28. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksi vollotan näin, vaikka perheeni oli vain Erikin naapuri.
29. Ihan typerää joutua tuntemaan häpeää hautajaisissa itkemisestä.
30. Itkeminenhän on mitä luonnollisin reaktio ihmisen kuolemaan.
31. Miksi ihmeessä suomalaisissa hautajaisissa aina pyritään pidättämään tai vähintäänkin hillitsemään luonnollisia reaktioita? 
32. Jos ja kun joskus järjestän hautajaiset, niin haluan, että kaikki saavat häpeilemättä purkaa tunteitaan avoimesti. 
33. Miten se tehdään, sanonko aluksi kaikkien edessä: Täällä ei sitten tarvitse yrittää hillitä itkuaan tai muita reaktioitaan, sellaista ei tänään tarvitse miettiä — tämä on kaikille turvallinen tila.
34. Jos nämä ihmiset tietäisivät, mikä kaikki minua itkettää nyt ja miten harvoin onnistun itkemään, niin eivät he ihmettelisi ollenkaan.
35. Mitä muut täällä olivat tietävät minusta ja perheestäni?
36. No mutta onhan kaikilla muillakin täällä kaikenlaisia surun ja pettymyksen aiheita elämässään ja muistoja muiden läheistensä hautajaisista.
37. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksei minulla ole puolisoa ja missä lapseni isä on.
38. Luuleekohan joku, että lapseni isä on kuollut ja siksi näin vollotan?
39. Suru siitä, että minulla ei ole puolisoa tukemassa, kun vanhempani kuolevat.
40. Kuka minua lohduttaa, kun vanhempani kuolevat?
41. Pettymys siitä, että minulla ei ole puolisoa.
42. Tekisi mieli halata uudestaan Erikin puolisoa.
43. Toivottavasti hän ei joudu kokemaan yksinäisyyttä.
44. Kuinkahan kauan hän jaksaa vielä elää?
45. Haluaakohan hän enää elää?
46. Ymmärrän hyvin, jos hän ei enää haluaisi elää.
47. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, että minua olisikin saattamassa elämäni rakkaus.
48. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, ettei minua ole saattamassa puoliso vaan ainoastaan ainoa lapseni.
49. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa lapseni isän kanssa, niin että emme olisikaan koskaan eronneet.
50. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa viimeisimmän seurustelukumppanini kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
51. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa elämäni rakkauden kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
52. Ketkä ystävistäni tulisivat nyt hautajaisiini?
53. Tulisivatko nekin, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin, vaikka minä olen osaltani yrittänyt ylläpitää ystävyyttä mutta uupunut sitten sen yksipuoleisuuteen?
54. Täällä ei taida olla Erikin lasten saati lastenlasten ystäviä laisinkaan. 
55. Haluaisin, että läheisimmät ystäväni, jotka ovat tavanneet vanhempani, tulisivat heidän hautajaisiinsa.
56. Täällä on niin monta ydinperhettä — eikö Erikin lapsenlapsista kukaan ole vielä eronnut?
57. Miten nämä pariskunnat ovat pysyneet yhdessä ja ovatko he aidosti onnellisia parisuhteissaan?
58. Millainen parisuhde Erikillä ja hänen vaimollaan oli?
59. Millaista on elää yhdessä saman ihmisen kanssa 80 vuotta?
60. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, että olemme eläneet vuosikymmeniä yhdessä.
61. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, ettei tieto hänen kuolemastaan ole saavuttanut minua.
62. Mielikuva isästäni äitini hautajaisissa.
63. Mielikuva äidistäni isäni hautajaisissa.
64. Mielikuva elossa olevasta veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
65. Kuvitelma edesmenneestä veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
66. Jos tuonpuoleinen on olemassa, ovatko veljeni ja Erik jo kohdanneet siellä toisensa?
67. Saisinpa minäkin jo kuolla.
68. Miksi näihin hautajaisiin on kutsuttu niin vähän ihmisiä?
69. Kiitollisuus siitä, että meidät kutsuttiin.
70. Kiitollisuus siitä, että sain tuntea Erikin. 
71. Mitä jos minullakin on vielä 64 vuotta elämää jäljellä?
72. Voisivatko minunkin vanhempani elää satavuotiaiksi?
73. Haluan toimia vanhempieni omaishoitajana, jos se joskus on tarpeen. 
74. Onneksi Erikin perheestä kukaan ei sairastunut ja joutunut jäämään pois hautajaisista.
75. Mitä jos vainajan puoliso tai lapsi on niin sairaana, ettei pysty osallistumaan hautajaisiin — voiko hautajaisia siirtää?
76. Olisi pitänyt ottaa nenäliina kukanlaskuun.
77. Kaikki tuijottavat minua.
78. Kehoni ei pidä tästä itkun pidättelystä, olen aivan jännittynyt ja jumissa.
79. Miksi joudun pidättelemään itkuani nyt, kun se kerrankin purkautuu?
80. En halua erottua joukosta. 
81. Liikutus siitä, että Erikin miespuolinen lapsenlapsi itkee niin, ettei pysty puhumaan.
82. Ihmetys siitä, että miehen vaimo pystyy puhumaan liikuttumatta.
83. Huomaan, kuinka edessäni olevalla rivillä istuva noin 12-vuotias tyttö pidättelee itkuaan.
84. Voi kunpa hänen ei tarvitsisi pidätellä.
85. Sanon mielessäni hänelle: Älä piilota tunteitasi, älä pidättele itkuasi.
86. Jos hän nyt oppii sen, niin kuinka vaikeaa siitä onkaan oppia pois.
87. Häpeä ei ole luonnonlaki, häpeä opitaan. 
88. Miten erilainen tunnelma olikaan edellisissä hautajaisissa, joissa olin.
89. Miten outoa, että me kaikki täällä olevat tunsimme Erikin mutta emme tunne toisiamme?
90. Miten voisimmekaan tuntea kaikki toisemme?
91. Mielikuva siitä hetkestä, kun Erikin vaimo joutui kuulemaan miehensä kuolemasta.
92. Mielikuva siitä, kun Erikin lapset joutuivat kuulemaan isänsä kuolemasta.
93. Mitäköhän Erik ajatteli elämänsä viimeisenä hetkenä?
94. Hän kuoli satavuotiaana ja silti olemme surullisia.
95. Uskovatko nämä kaikki ihmiset täällä Jumalaan ja Jeesukseen, oikeasti?
96. Raamattu on aikuisten satukirja — miten jotkut voivat rakentaa koko elämänsä sen ympärille?
97. Miten ja missä uskonnottomia hautajaisia järjestetään?
98. Kuka lapseni isän hautajaiset järjestää, jos hän kuolee ennen kuin lapsemme ehtii aikuiseksi ja jos hänen ainoa sisaruksensa kuolee ennen sitä? 
99. Millaiset hautajaiset minulle järjestetään?
100. Jos jumala onkin olemassa, niin hän on kyllä maailmankaikkeuden sadistisin psykopaatti. Ei siksi, että lapsuudennaapurini sai elää ilmeisesti varsin hyvinvoivana ja onnellisena satavuotiaaksi, vaan siksi, että suurin osa hänen sisaruksistaan kuoli pikkulapsina ja vanhempansakin alle viisikymppisinä. Niin kuin niin monet muutkin, sodissa esimerkiksi. Miten voi levittää armon sanomaa ja samalla antaa lasten kitua ja kuolla? Sekö on armeliasta? Ketä kohtaan?

Vuoden 2022 opetukset

Eron jälkeinen vanhemmuus

Opin viime vuonna, että pystyin sittenkin jättämään menneeseen parisuhteeseen liittyvät katkeruuden, vihan, pettymyksen ja surun tunteet taakseni. Nykyään pystyn kommunikoimaan lapseni isän kanssa ilman, että kaikki ne ikävät tunteet ja muistot palaavat mieleen ja kehoon. Pystyn puhumaan ikävistä muistoista ikään kuin kertoisin tarinaa, joka tapahtui jollekin toiselle. Olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen siitä, että pystymme lapseni isän kanssa yhteisvanhemmuuteen, jossa kumpikin pyrkii ensisijaisesti lapsen edun mukaisiin ratkaisuihin, luottaa toisen vanhemmuuteen eikä puutu toisen tekemisiin turhaan. Vaikka emme sopineet yhteen pariskuntana, niin vanhemmuuteen ja lapsen kasvatukseen liittyvissä asioissa olemme pääsääntöisesti yksimielisiä. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä - on vain hyvä asia, että lapsi oppii ja tottuu kohtaamaan erilaisia näkemyksiä ja muodostamaan sitä kautta omia mielipiteitään. Teen edelleen enemmän lapsen hoitoon liittyvää metatyötä kuin hänen isänsä, mutta olen täysin hyväksynyt sen enkä odota siihen muutosta. Käytännössä olisi aika mahdotonta jakaa kaikki tismalleen tasan. Sitä paitsi minä nyt vaan olen järjestelmällisempi ja kontrollintarpeisempi ihminen, joten sellaiseen liittyvät asiat luonnistuvat minulta helpommin. Helpotus ja kiitollisuus siitä, että voimme luottaa toistemme haluun auttaa ja joustaa lapsen tarpeen mukaan, on molemminpuolinen. 

Uni 

Opin, että 33 vuoden upeiden unenlahjojen jälkeen voi alkaa kärsiä univaikeuksista. Viime talvesta lähtien minulla on ollut usein vaikeuksia nukahtaa, olen heräillyt aiempaa useammin yöllä ja aamulla herättyäni minun on ollut usein mahdotonta nukahtaa uudelleen tai edes jatkaa lepäämistä heti leimahtavan ahdistuskohtauksen takia. Jostain syystä suolistovaivani ovat vaikuttaneet uneeni enemmän kuin aiemmin, vaikkeivät vaivat sinänsä ole lisääntyneet vaan pysyneet samanlaisina kuin ennenkin. Nukahtamisen apuna käytin aluksi rauhoittavaa lääkitystä ja melatoniinia, mutta melatoniinista en havainnut hyötyväni. Kesällä aloin kuunnella nukkumaan mennessä Lizzy Hillin Yoga Nidra 20 Minute Guided Meditation -videota, joka toimi tosi hyvin. Ainoa ikävä puoli videossa on, että se täytyy sammuttaa itse eli juuri, kun olen syvärentoutunut tai jopa nukahtanut, video päättyy ja Youtube alkaa soittaa mainoksia tai seuraavaa videota. Havahdun tai herään siihen, mutta onneksi yleensä olen jo niin syvässä rentoutuneisuuden tilassa, että sammutan vain puhelimen ja pystyn vaipumaan nopeasti uneen. Loppusyksystä opin tekemään saman meditaation ilman videota eli puhuen mielessäni Lizzy Hillin ohjeiden mukaisesti. Jos vatsakipuni, stressini tai ahdistukseni taso on sietämätön, video ei kuitenkaan auta. Silloin turvaudun rauhoittavaan lääkkeeseen. Mutta edelleenkään toleranssini sille ei ole kasvanut, sillä sama minimiannos toimii kuin aiemminkin. Pääsääntöisesti joka sunnuntai joudun ottamaan lääkettä, koska alkava työviikko ahdistaa, stressaa ja pelottaa niin paljon. 

Työkyky

Opin, että työuupumus ei vähene vaihtamalla työpaikkaa, jos työtehtävät pysyvät samankaltaisina. Minun kohdallani se tarkoittaa yksilökohtaista asiakastyötä. Lopulta sairausloman ja osasairausloman jälkeen tulin siihen tulokseen, että työelämässä jatkaakseni minulla on kaksi vaihtoehtoa: etsiä koulutustani ja osaamistani vastaavaa asiantuntijatyötä ilman yksilökohtaista asiakasvastuuta tai uudelleenkouluttautua jollekin toiselle alalle. Päätin kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta uuden työn etsiminen ja hakeminen, opettelu ja omaksuminen ja uuteen työyhteisöön tutustuminen vaativat taas sellaisia voimavaroja, joita minun on vaikea itsestäni löytää. Työkykykoordinaattorin pitäisi auttaa sopivan työn löytämisessä nykyisen organisaationi sisältä, mutta luottamukseni hänen vaikutusmahdollisuuksiinsa on varsin heikko - puolessa vuodessa hänestä ei ole ollut mitään apua. 

Olen etsinyt uudenlaisia työtehtäviä toistaiseksi vain lähialueilta Helsingin ulkopuolelta. Jos hakisin työtä Helsingistä tai Espoosta, niin työmatkani vähintään tuplaantuisi enkä halua käyttää omaa enkä potentiaalisesti yhteistä aikaa lapseni kanssa liikenneruuhkassa istumiseen jopa kaksi tuntia päivässä. Lisäksi istuminen on tuskaa silloin, kun vatsani on kipeä eli lähes koko ajan. Etätyö ei edelleenkään sovi minulle, tarvitsen psyykkisesti selkeän eron työn ja kodin välille ainakin tällä alalla. En halua pitkää työmatkaa mutta haluan työmatkan. Haluan kohdata kollegoja kasvotusten enkä vain Teamsin, sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Haluan työyhteisön, epäviralliset keskustelut lounaalla ja käytävillä. Haluan pitää jokaisen neliömetrin kodistani vapaa-aikani käytössä enkä nähdä työpöytää olohuoneessani tai makuuhuoneessani. Jos minulla olisi varaa lukaaliin, jossa on neliömetrejä erilliselle työhuoneelle, niin sitten voisin tehdä etätöitä mahdollisesti enemmän. Suolistosairauteni kannalta välttämätön sähköpöytä jäisi todennäköisesti etätyössä itse kustannettavakseni, kun taas työpaikalla se kuuluu vakiovarustukseen. 

Niin että ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista, että sosiaalityöntekijäksi kouluttautuminen on järkevää varman työllistymisen takia riippumatta asuinpaikasta. En selvästikään ole ainoa, joka haluaa hakeutua pois asiakastyöstä. Kun yksilökohtaisen sosiaalityön paikkoihin on yleensä 0-3 hakijaa, niin hallinnollisiin asiantuntijatehtäviin hakijoita voi olla reippaasti yli 50. Sosiaalityöntekijän työllistyminen on varmaa vain, jos haluaa työskennellä kuntasektorilla ja tehdä yksilökohtaista asiakastyötä tai toimia asiakastyön esihenkilönä. Todennäköisesti riippumatta siitä, jatkanko nykyisessä vai siirrynkö johonkin toiseen organisaatioon, joudun luopumaan omasta työhuoneesta ja työskentelemään avokonttorissa, koska sellaisia ei ole nykyään tarjolla muille kuin asiakastyötä tekeville jos heillekään. 

Voi toki olla, että uupumustaipumukseni seuraa uusiinkiin työtehtäviin. Joka tapauksessa haluan katsoa sen kortin, koska olen tehnyt koko tähänastisen urani vain asiakastyötä. Triggeröidyn stressistä todella herkästi ja toleranssini kuormitukselle on ehkä pysyvästi matalampi kuin aiemmin ja kuin niiden, jotka eivät ole koskaan työuupuneet. Kolme työpäivää viikossa on tuntunut jo vuoden työkykyni maksimilta, sen jälkeen olen illalla aivan loppu ja viikon neljäs työpäivä on pelkkää pakotettua selviytymistä. Työuupumus on alkanut muuttua osaksi persoonallisuuttani samalla tapaa kuin krooninen kipu, ahdistuneisuus ja masentuneisuus. 

Onko maailmassa olemassa yhtään asiantuntijatyötä, jossa ei vaadittaisi korkeaa stressinsietokykyä? Tuskin ainakaan länsimaissa. Varmaan on kuitenkin ihan myönteistä ja toivoa herättävää, että edelleen huomaan haaveilevani väitöskirjan tekemisestä ja esihenkilötehtävistä, vaikka reaalimaailmassa ajattelen sellaisten asioiden olevan kaukana voimavarojeni yläpuolella. Lannistuneena ja surullisena ajattelen sitä kirkasotsaista nuorta naista, joka uskoi voivansa saavuttaa suuria saappaita työelämässä. 

Kela

Kelaa ei kiinnosta realiteetit eikä toimintansa kehittäminen. Jo aiemmin olen puhunut siitä järjettömästä psykoterapian viiden vuoden tauosta, jota Kela edellyttää täysin riippumatta asiakkaan terveydentilasta ja hoidon tarpeesta. Viime vuonna opin, että sama mentaliteetti koskee myös osasairauslomaa ja tukien katkaisemista. Kela myöntää osasairauslomaa korkeintaan 6 kuukautta täysin riippumatta siitä, onko asiakkaan työkyky sinä aikana kohentunut. Hain työterveyshuoltoni ja esihenkilöni tuella Kevasta osa-aikaista ja määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja ammatillista kuntoutusta, mutta molemmat hakemukset hylättiin. Näin ollen ainoa mahdollisuuteni välttää 100% työaika oli siirtyä osittaiselle hoitovapaalle eli 80% työaikaan ja palkkaan. Osittaiseen hoitovapaaseen on lakisääteinen oikeus, mutta mitään taloudellista tukea siihen ei saa. 

Lienee sanomattakin selvää, että ilman vanhempieni taloudellista tukea en pystyisi jatkamaan asumista omistusrivitalokolmiossa viime vuonna alkaneen inflaation ja maaliskuisen asuntolainan koron tarkistuksen seurauksena. Lainani korot nousivat 263 euroa kuukaudessa. En selviytynyt aiemmistakaan asumiskustannuksistani itsenäisesti 80% palkallani, joten nyt tilanne alkaa olla sietämätön. Sähkösopimuksen osalta sentään olen turvassa vielä vajaan vuoden, koska onnekkaasti tein uuden kaksivuotisen sähkösopimuksen juuri ennen Ukrainen sodan alkamista. 

Kelan kyvyttömyydestä katsoa peiliin kertoo se, että kun keskeytin ammatillisen kuntoutuksen kesällä siksi, että kuntoutuksen toteutus oli luokattoman huonoa, niin Kela ei halunnut kuulla syitä keskeytykselle, palautettani ja kehittämisehdotuksiani. Kun vielä erikseen asiaa ihmettelin, niin Kelasta vastattiin, että palautetta tiedustellaan vain kuntoutuksen kokonaan suorittaneilta. Suorita, beibi, suorita! Ilmeisesti suoritus on tärkeämpää kuin se, onko siinä mitään järkeä, tai onko siitä mitään hyötyä ja iloa kenellekään. Verorahoja on tärkeää kuluttaa - ei niin väliä, mihin.

TMS

Kukaan, edes psykiatri ei ehdottanut minulle TMS-magneettistimulaatiohoitoa masennuksen hoitoon. Koska kyseistä hoitoa ei ilmeisesti saa edes hoidon piirissä ollessaan ilman, että sitä itse ehdottaa ja pyytää, niin tiedustelin mahdollisuutta päästä siihen. Sain viime kesänä lähetteen ja pääsin hoitoon 2 kuukauden jonotuksen jälkeen. Hoidossa ei pitänyt olla mitään erityisiä sivuvaikutuksia lukuun ottamatta hetkellistä päänsärkyä, mutta 3 viikon hoidon puolivälin jälkeen sain niin voimakkaita sivuoireita, että hoidosta vastaava lääkäri käski minun lopettaa hoidon saman tien. Makuaistini muuttui ja koin niin voimakasta väsymystä ja pelottavaa paineen tunnetta päässä, että olisin vain halunnut ummistaa silmäni koko ajan. Työnteosta, autolla ajamisesta tai lapsesta huolehtimisesta ei meinannut tulla mitään. 

HUS 

Psykiatrisen erikoissairaanhoidon arviointikriteerit vaikuttavat varsin sattumanvaraisilta ja epäjohdonmukaisilta. 1,5 vuotta sitten, kun olin parin kuukauden sairauslomalla ja työkyvytön, niin en ollut HUS:n mielestä tarpeeksi sairas päästäkseni erikoissairaanhoitoon. Kun viime vuonna olin osasairauslomalla eli osatyökykyinen ja oma-aloitteisesti hakeutunut TMS-hoitoon, niin yhtäkkiä yllättäen pääsinkin sen seurauksena erikoissairaanhoitoon eli aikuispsykiatrian poliklinikalle. TMS-hoidon keskeytyksen jälkeen minun piti tavata jälleen kerran arviointia tekevää psykiatrista sairaanhoitajaa muutaman kerran ja selittää elämäni sen miljoonannen kerran. Sairaanhoitajan kertomusten perusteella tapaamatta minua joku lääkäri hyväksyi minut mielialatyöryhmän asiakkaaksi eli kognitiivisen käyttäytymisterapian jaksolle. Senkin aloitusta odotin 2 kuukautta, ensikäynti oli helmikuussa. Hoitojakso kestää korkeintaan 1,5 vuotta. Koska olen virka-aikaisissa töissä ja poliklinikalla työskennellään vain virka-aikaan enkä halua käyttää joka viikko lapseni hoitovapaapäivää terapiassa käymiseen ja pyytää äitiäni hoitamaan häntä, niin terapiatapaamisia on vain noin joka toinen viikko. Ei kuulosta kovin tehokkaalta. Lisäksi minua suuresti kummastuttaa, miksi terapiaa antaa toimintaterapeutti. En ole koskaan ajatellut tarvitsevani toimintaterapiaa. Tapaamishuone on niin kolkko ja epämukava kuin kuvitella saattaa, istutaan koulutuoleilla pienen pöydän ääressä vastatusten kuin työhaastattelussa. 

Sota 

Opin, että elämääni kuuluu realistinen ja akuutti sodan pelko. Vielä reilu vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että tällaistakin joudun elämäni aikana pelkäämään. Aihe vetää niin sanattomaksi, etten edes jaksa yrittää siitä enempää kirjoittaa.

Rakkaus

Opin, mitä palava rakastuminen, ehtymätön intohimo ja jumalallinen yhteys toiseen ihmiseen tarkoittaa. Siitä edellisessä kirjoituksessani enemmän. Sydämeen sattuu niin paljon, etten kykene tästä enempää avautumaan. Opin, että mielialalääkityksestäni huolimatta pystyn edelleen itkemään, kun tunnekokemus on tarpeeksi voimakas.

--------------------

Vuoden toisensa jälkeen päätän ihmetellen, miten olisin siitä selvinnyt ilman vanhempieni apua ja tukea. Se tuki ei ole loputon, joten todella toivon löytäväni rinnalleni toisen aikuisen jakamaan kanssani ilojen ja nautintojen lisäksi arjen haasteita, huolia ja taakkoja.