100

Sata ajatustani satavuotiaan lapsuudennaapurini (kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Erikiksi) hautajaisissa:

1. Erikiä ei enää ole.
2. Veljeäni ei enää ole.
3. Kunpa edesmennyt veljeni olisi täällä.
4. Veljeni hautajaisista on kulunut yli 8 vuotta.
5. Minulla on niin ikävä veljeäni.
6. Millaisen elämän veljeni olisi elänyt, jos hänkin olisi saanut elää satavuotiaaksi?
7. Mitäköhän Erik ajatteli veljeni itsemurhasta?
8. Olikohan Erikillä koskaan itsetuhoisia ajatuksia?
9. Veikö hän salaisuuksia mukanaan hautaan? 
10. Mitä jos hän olisikin kuollut taistellessaan toisessa maailmansodassa?
11. Miltäköhän hänen vaimostaan tuntuu nyt ja mitä vaimo ajattelee heidän yhteisestä elämästään? 
12. Miltähän hänen lapsistaan, lapsenlapsistaan, lapsenlapsenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsenlapsistaan tuntuu nyt?
13. Kateus siitä, että joillakin on ollut 50 vuotta elämästään isovanhemmat.
14. Kateus siitä, että jotkut ovat saaneet tuntea isovanhempansa tai jopa isoisovanhempansa edes lapsena.
15. Vanhempani ajattelevat nyt varmaan paitsi veljeni niin omien vanhempiensa elämää ja hautajaisia.
16. Mitenköhän monet hautajaiset Ukrainan ja Venäjän sotilaille onkaan tähän mennessä pidetty?
17. Mitäköhän Putin ajattelee kaikista sodan uhreista ja heidän läheisistään? 
18. Mitäköhän venäläiset sotilaat ajattelevat tappaessaan ukrainalaisia?
19. Miten saatanan turhaa ja järjetöntä on sota.
20. Tuleekohan Suomeenkin kohta sota?
21. Joudunko vielä hautaamaan toisenkin veljeni, jos Venäjä hyökkää Suomeen ja hän joutuu rintamalle?
22. Miten onnekkaita toisaalta olemmekaan saadessamme elää nykyaikana ja Suomessa verrattuna Erikin nuoruuteen tai vaikkapa Ukrainaan tällä hetkellä. 
23. Miten epäonnekkaalta silti tuntuukaan elää nykyaikana.
24. Mitä ihmiskunta muka on oppinut historiasta? 
25. Jotkut valtionpäämiehet eivät selvästikään mitään.
26. Miksi ihmiset täällä itkevät niin vähän tai huomaamattomasti?
27. Hävettää itkeä näin paljon, enemmän kuin Erikin perhe ja lähisukulaiset.
28. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksi vollotan näin, vaikka perheeni oli vain Erikin naapuri.
29. Ihan typerää joutua tuntemaan häpeää hautajaisissa itkemisestä.
30. Itkeminenhän on mitä luonnollisin reaktio ihmisen kuolemaan.
31. Miksi ihmeessä suomalaisissa hautajaisissa aina pyritään pidättämään tai vähintäänkin hillitsemään luonnollisia reaktioita? 
32. Jos ja kun joskus järjestän hautajaiset, niin haluan, että kaikki saavat häpeilemättä purkaa tunteitaan avoimesti. 
33. Miten se tehdään, sanonko aluksi kaikkien edessä: Täällä ei sitten tarvitse yrittää hillitä itkuaan tai muita reaktioitaan, sellaista ei tänään tarvitse miettiä — tämä on kaikille turvallinen tila.
34. Jos nämä ihmiset tietäisivät, mikä kaikki minua itkettää nyt ja miten harvoin onnistun itkemään, niin eivät he ihmettelisi ollenkaan.
35. Mitä muut täällä olivat tietävät minusta ja perheestäni?
36. No mutta onhan kaikilla muillakin täällä kaikenlaisia surun ja pettymyksen aiheita elämässään ja muistoja muiden läheistensä hautajaisista.
37. Kaikki varmaan ihmettelevät, miksei minulla ole puolisoa ja missä lapseni isä on.
38. Luuleekohan joku, että lapseni isä on kuollut ja siksi näin vollotan?
39. Suru siitä, että minulla ei ole puolisoa tukemassa, kun vanhempani kuolevat.
40. Kuka minua lohduttaa, kun vanhempani kuolevat?
41. Pettymys siitä, että minulla ei ole puolisoa.
42. Tekisi mieli halata uudestaan Erikin puolisoa.
43. Toivottavasti hän ei joudu kokemaan yksinäisyyttä.
44. Kuinkahan kauan hän jaksaa vielä elää?
45. Haluaakohan hän enää elää?
46. Ymmärrän hyvin, jos hän ei enää haluaisi elää.
47. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, että minua olisikin saattamassa elämäni rakkaus.
48. Mielikuva hautajaisistani hamassa tulevaisuudessa niin, ettei minua ole saattamassa puoliso vaan ainoastaan ainoa lapseni.
49. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa lapseni isän kanssa, niin että emme olisikaan koskaan eronneet.
50. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa viimeisimmän seurustelukumppanini kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
51. Mielikuva siitä, että olisin täällä näissä hautajaisissa elämäni rakkauden kanssa, jos hän ei olisi jättänyt minua.
52. Ketkä ystävistäni tulisivat nyt hautajaisiini?
53. Tulisivatko nekin, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin, vaikka minä olen osaltani yrittänyt ylläpitää ystävyyttä mutta uupunut sitten sen yksipuoleisuuteen?
54. Täällä ei taida olla Erikin lasten saati lastenlasten ystäviä laisinkaan. 
55. Haluaisin, että läheisimmät ystäväni, jotka ovat tavanneet vanhempani, tulisivat heidän hautajaisiinsa.
56. Täällä on niin monta ydinperhettä — eikö Erikin lapsenlapsista kukaan ole vielä eronnut?
57. Miten nämä pariskunnat ovat pysyneet yhdessä ja ovatko he aidosti onnellisia parisuhteissaan?
58. Millainen parisuhde Erikillä ja hänen vaimollaan oli?
59. Millaista on elää yhdessä saman ihmisen kanssa 80 vuotta?
60. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, että olemme eläneet vuosikymmeniä yhdessä.
61. Mielikuva elämäni rakkauden hautajaisista niin, ettei tieto hänen kuolemastaan ole saavuttanut minua.
62. Mielikuva isästäni äitini hautajaisissa.
63. Mielikuva äidistäni isäni hautajaisissa.
64. Mielikuva elossa olevasta veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
65. Kuvitelma edesmenneestä veljestäni vanhempiemme hautajaisissa.
66. Jos tuonpuoleinen on olemassa, ovatko veljeni ja Erik jo kohdanneet siellä toisensa?
67. Saisinpa minäkin jo kuolla.
68. Miksi näihin hautajaisiin on kutsuttu niin vähän ihmisiä?
69. Kiitollisuus siitä, että meidät kutsuttiin.
70. Kiitollisuus siitä, että sain tuntea Erikin. 
71. Mitä jos minullakin on vielä 64 vuotta elämää jäljellä?
72. Voisivatko minunkin vanhempani elää satavuotiaiksi?
73. Haluan toimia vanhempieni omaishoitajana, jos se joskus on tarpeen. 
74. Onneksi Erikin perheestä kukaan ei sairastunut ja joutunut jäämään pois hautajaisista.
75. Mitä jos vainajan puoliso tai lapsi on niin sairaana, ettei pysty osallistumaan hautajaisiin — voiko hautajaisia siirtää?
76. Olisi pitänyt ottaa nenäliina kukanlaskuun.
77. Kaikki tuijottavat minua.
78. Kehoni ei pidä tästä itkun pidättelystä, olen aivan jännittynyt ja jumissa.
79. Miksi joudun pidättelemään itkuani nyt, kun se kerrankin purkautuu?
80. En halua erottua joukosta. 
81. Liikutus siitä, että Erikin miespuolinen lapsenlapsi itkee niin, ettei pysty puhumaan.
82. Ihmetys siitä, että miehen vaimo pystyy puhumaan liikuttumatta.
83. Huomaan, kuinka edessäni olevalla rivillä istuva noin 12-vuotias tyttö pidättelee itkuaan.
84. Voi kunpa hänen ei tarvitsisi pidätellä.
85. Sanon mielessäni hänelle: Älä piilota tunteitasi, älä pidättele itkuasi.
86. Jos hän nyt oppii sen, niin kuinka vaikeaa siitä onkaan oppia pois.
87. Häpeä ei ole luonnonlaki, häpeä opitaan. 
88. Miten erilainen tunnelma olikaan edellisissä hautajaisissa, joissa olin.
89. Miten outoa, että me kaikki täällä olevat tunsimme Erikin mutta emme tunne toisiamme?
90. Miten voisimmekaan tuntea kaikki toisemme?
91. Mielikuva siitä hetkestä, kun Erikin vaimo joutui kuulemaan miehensä kuolemasta.
92. Mielikuva siitä, kun Erikin lapset joutuivat kuulemaan isänsä kuolemasta.
93. Mitäköhän Erik ajatteli elämänsä viimeisenä hetkenä?
94. Hän kuoli satavuotiaana ja silti olemme surullisia.
95. Uskovatko nämä kaikki ihmiset täällä Jumalaan ja Jeesukseen, oikeasti?
96. Raamattu on aikuisten satukirja — miten jotkut voivat rakentaa koko elämänsä sen ympärille?
97. Miten ja missä uskonnottomia hautajaisia järjestetään?
98. Kuka lapseni isän hautajaiset järjestää, jos hän kuolee ennen kuin lapsemme ehtii aikuiseksi ja jos hänen ainoa sisaruksensa kuolee ennen sitä? 
99. Millaiset hautajaiset minulle järjestetään?
100. Jos jumala onkin olemassa, niin hän on kyllä maailmankaikkeuden sadistisin psykopaatti. Ei siksi, että lapsuudennaapurini sai elää ilmeisesti varsin hyvinvoivana ja onnellisena satavuotiaaksi, vaan siksi, että suurin osa hänen sisaruksistaan kuoli pikkulapsina ja vanhempansakin alle viisikymppisinä. Niin kuin niin monet muutkin, sodissa esimerkiksi. Miten voi levittää armon sanomaa ja samalla antaa lasten kitua ja kuolla? Sekö on armeliasta? Ketä kohtaan?

Uskonto

Olen ollut uskovainen, olen käynyt Kansanlähetysopiston raamattukoulun, olen ollut kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön varapuheenjohtaja, olen käynyt Päivi Räsäsen kotona. Olen ollut päästäni vialla, toisin sanoen. Voi kuinka helpottunut ja onnellinen olenkaan siitä, että tulin järkiini, aloin ajatella omilla aivoillani. Tajusin, etten halua ajatella olevani parempi kuin muut, pääseväni taivaaseen ilman läheisiäni, koska he eivät uskoneet oikein tai lainkaan. En pitänyt esiaviollisesta seksistä pidättäytymistä järkevänä enkä halunnut ajatella rakkauden olevan väärin kahden samaa sukupuolta olevan kanssa. En vastustanut aborttia tietyissä tilanteissa. En halunnut ajatella miehen olevan naista ylempiarvoinen. 

Raamattukoulussa muun muassa kiellettiin valssin tanssiminen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja näyttäytyminen seurustelukumppanille pyjamassa. Pyjama liittyy sänkyyn ja olisi voinut tuoda seuristelukumppanin mieleen seksin. Ja sekös vasta kamalaa. Raamattukoulussa opin, että kun päähäni tulee ajatus, niin se onkin jumalan tai saatanan puhetta. Sain ilmeisesti sentään itse arvioida, kumman. Kyllä tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että ajatuksia ne vaan on, ihan omiani, aivokemiaa toisin sanoen.

Ennen elämäni uskontokautta 2006-2008 ja sen jälkeen olen ollut agnostikko. Ajattelen, että jokin jumala voi olla olemassa tai sitten ei, mutta että toistaiseksi kumpaankaan suuntaan ei ole tarpeeksi todisteita. Mielestäni on vain ja ainoastaan lapsellista uskoa johonkin ihmisten kokoamaan pari tuhatta vuotta vanhaan kirjaan, jota sitä paitsi voi tulkita sadoilla eri tavoilla. Ehkä jos maailmassa olisi vain yksi uskonto, niin jumalaan olisikin helppo uskoa. En käsitä, millä perusteella joku voi väittää juuri kristinuskon Jumalan olevan se oikea, todellinen jumala tai vaikka islamin Allahin.

Jonkun hillitty usko jumalaan ei ole minulta pois tai minua vastaan, mutta maailmassa on niin paljon uskonnon väärinkäyttäjiä ja fundamentalisteja, että suhtaudun uskontoihin aina varauksella. En ymmärrä, minkä takia tarvitsisin jumalaa rakastaakseni lähimmäistäni tai noudattaakseni muita yleisinhimillisiä periaatteita. En tarvitse jotakin mahdollisesti satuolentoa käskemään minua noudattamaan hyviä käytöstapoja, kannattamaan ihmisoikeuksia, huolehtimaan ympäristöstäni tai vastustamaan pahuutta. Ja kyllä ymmärrän ilman uskontoakin, etten hallitse kaikkea elämässäni tapahtuvaa itse. Sitä paitsi miljoonat ihmiset vastustavat ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua nimenomaan uskonnon varjolla.

Uskonto voi olla hyväksi ja se voi olla pahaksi. Väkisin ei voi uskoa. Uskonnon tuputtajat saavat karvani pystyyn. Tunnen puhdasta suuttumusta nähdessäni esimerkiksi metroasemilla päivystäviä jehovantodistajia tai Jeesus-lappuja jakelevia ihmisiä. Menkää töihin, tekisi mieleni älähtää. Kaikki, mikä muistuttaa raamattukoulusta ja kristillisdemokraateista ja fundamentalismista, herättää minussa vahvoja negatiivisia tunteita. Usein käynkin uskovaisten kanssa kiivaita keskusteluja pääni sisällä. Se helpottaa, rauhoittaa. 

Hieno juttu, jos usko tekee jonkun onnelliseksi ja rakastavaksi ihmiseksi, mutta mielestäni uskonnon harjoittaminen on usein vain itsekästä ajanhukkaa. Lähimmäisenrakkaus, jonka motiivina on taata itselle taivaspaikka, on mielestäni varsin vinoutunutta. Monet kristilliset arvot ovat oikein terveet ja hyvät lähtökohdat yhteiskunnalle, mutta ne eivät ole riippuvaisia uskosta yliluonnolliseen. Minä uskon järkeen ja tunteeseen, järjen ja tunteen tasapainoiseen liittoon.