Muutoksia

Miten ihmeessä jotkut vanhemmat voivat ylläpitää kaupallista blogia äitiysloman tai vanhempainvapaan aikana vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen? Lapsihan vaatii huomiota ja vahtimista koko ajan ja kirjoittaminen edellyttää keskeytymätöntä keskittymisrauhaa. En saa edes aloitettua kirjoittamista, jos en tiedä voivani keskittyä siihen rauhassa vähintään tunnin ajan. Siksi tämä pitkä tauko. Sama koskee kirjojen lukemista — olen hidas lukemaan ja haluan ehtiä lukea kerralla sen verran, että pääsen tarinan imuun. Vartissa se ei onnistu, hädin tuskin ehdin tyhjentää aivoni muista asioista.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Olimme onnekkaita ja löysimme huhtikuussa erinomaisesti toiveitamme ja tarpeitamme vastaavan paritaloasunnon. Vuokranantaja oli niin joustava, että saimme muuttaa jo tyhjillään olevaan asuntoon rauhassa pitkin toukokuuta, mutta meidän ei tarvinnut maksaa vuokraa kuin vasta kesäkuusta alkaen. Ehdin asua Helsingissä kahdeksan vuotta, enkä usko palaavani asumaan sinne koskaan. Rakastan Helsinkiä valtavasti, mutta en halua enää asua siellä. Muutto liittyi tietysti myös lapsen saamiseen, mutta olisimme halunneet muuttaa joka tapauksessa. Lapsemme sopeutui muuttoon ongelmitta, mutta kissa oli ensimmäisinä päivinä odotetusti järkyttynyt. Viikossa hänkin sopeutui.

Palaset loksahtelivat kohdilleen yksi toisensa jälkeen. Toukokuun alussa sain uuden, ainakin paperilla toiveitani erinomaisesti vastaavan työpaikan. Jopa työsuhteen aloittaminen vasta elokuun alussa sopi työnantajalle hyvin. Ehdin lähettää hakemuksen vasta tähän yhteen paikkaan, ja haastattelijat tarjosivat työtä jo haastattelun päätteeksi. Muodollisesti pätevistä sosiaalityöntekijöistä on todellakin pulaa! Ei sillä, minulla on kyseiseen työhön hyvin soveltuva työkokemus ja paljon suosittelijoita. 

Kolmanneksi, lapsemme sai päivähoitopaikan pienestä kunnallisesta päiväkodista. Kävimme viime viikolla tutustumassa paikkaan ja lapsemme omahoitajaan, kaikki vaikutti hyvältä. Lapsemme täyttää vuoden samalla viikolla, kun aloittaa päivähoidon. Olen niin iloinen siitä, että hän pääsee varhaiskasvatukseen, jossa hän saa paljon enemmän ja erilaisia virikkeitä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen kehityksensä tueksi, kuin pystyisin kotihoidossa tarjoamaan. Toki hän on vielä pieni ja kotihoidon virikkeellisyys riittäisi varmaan vielä kolmivuotiaaksi asti, mutta minusta on ihana ajatella, kuinka hän saa jo nyt tutustua muihin lapsiin ja hoitajiin ja kokea kaikenlaista hauskaa ja jännittävää. Ennen päiväkodin aloitusta äitini hoitaa lastamme kaksi viikkoa ja puolisoni on isyyslomalla toiset kaksi viikkoa.

Enää minun pitäisi hankkia auto, sitten olosuhteet alkavat olla kunnossa tätä seuraavaa suurta elämänmuutosta varten. Julkisilla kulkuvälineillä työmatkani kestäisi lähes kolme kertaa pidempään ja lapsen vieminen päiväkotiin olisi hankalaa ja hidasta. Auton valinta on täysin puolisoni harteilla: ostan sen, minkä hän sopivaksi ja hyväksi toteaa. Autoa on kallista ylläpitää, mutta ei julkinenkaan liikenne työmatkani suhteen halpaa ole. Ajaminen pelottaa ja hirvittää minua edelleen eikä sitä yhtään vähennä se, että kyydissä on maailmani keskipiste. Yritän lohduttautua sillä, että todennäköisesti harjoitus tekee mestarin ja rutiini saa ajamisen tuntumaan helpommalta ja vaarattomammalta. Näillä näkymin aion ajaa vain kodin, päiväkodin, työpaikan, terapiavastaanoton ja ruokakaupan väliä. Eiköhän siitä selvitä hengissä. Toistaiseksi täällä asuminen on onnistunut osaltani ihan hyvin ilman autoa ottaen huomioon, että puolisollani on auto eli sellainen kuitenkin on käytettävissä. 

Vatsavaivani eivät ole palanneet, vaikka olen syönyt mitä vaan, vehnääkin estoitta ja kahvia kolme kuppia päivässä siitä asti, kun lapsemme alkoi syödä soseita ja imetysmäärä väheni. Reagoin kyllä edelleen vatsallani ahdistaviin, hermostuttaviin ja epämukaviin tilanteisiin, mutta niitä on ollut suhteellisen vähän. Pelkään, että niitä tulee taas enemmän vastaan työelämässä, kun sosiaalisen kanssakäymisen määrä vieraiden ihmisten kanssa moninkertaistuu. Olen kummastellut, miksi olen viime aikoina usein valahtanut alakuloiseen, uupuneeseen, epäsosiaaliseen mielentilaan joutuessani puhumaan jonkun vieraan ihmisen kanssa tai jos sellainen tilanne on ollut edes potentiaalisesti lähellä. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuiston vauva-aamun ohjatun osion jälkeen jotkut jäivät juttelemaan keskenään, mutta minä käperryin sohvan nurkkaan imettämään ja vältin katsekontaktia muihin tai puin lapselleni ulkovaatteet mahdollisimman pikaisesti ja pakenin paikalta.

Lapsemme on kasvanut niin, että tuntuu oudolta sanoa häntä enää vauvaksi, vaikka hän täytti vasta 9 kuukautta. Hän liikkuu edelleen vatsallaan peruuttamalla ja viisarina pyörimällä sekä istuallaan vähitellen pepulla eteenpäin hivuttautumalla. Mutta se ei yhtään hidasta menoa, ettei osaa ryömiä tai kontata eteenpäin! Hän on jo toista kuukautta noussut konttausasentoon mutta työntelee vaan peppuaan eestaas paikallaan. Hän jokeltelee paljon, toistelee tavuja ja päästelee kaikenlaisia ääniä, kirkuukin välillä. Syöminen sujuu ihan hyvin, mutta kokkareisesta soseesta hän ei pidä. Puuro on ollut hänen suosikkinsa alusta asti ja sitä hän saakin aamuin illoin jättiannoksen. Maidontuotantoni on vähentynyt merkittävästi ja toiseen rintaan sitä muodostuu nykyään paljon vähemmän kuin toiseen. Omalla vastuullanihan sekin on, maitoa tulee kysynnän mukaan. Öisin imetän edelleen aina, kun lapsi herää ja vaatii rintaa, mutta päivällä enää vain aamulla ennen ylös nousemista, kerran iltapäivällä ja illalla vauvaa nukuttaessa. Ehkä eniten vauvavuodessa minua on yllättänyt se, miten vähän nautin imettämisestä ja miten odotan sitä, että voisin jo lopettaa imetyksen kokonaan. Voi olla, että jälkikäteen sitten kaipaankin sitä.

Heh, muistan kuinka viime kesänä kauhistelin, miten ystäväni oli jaksanut herätä jo kahdeksan kuukautta joka yö alle kuuden tunnin välein. Olen aina ollut hyväuninen ja ennen lasta alle kuuden tunnin unet pilasivat päiväni. Pari viikkoa sitten lapsemme nukkui ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen viisi ja puoli tuntia putkeen. Niin on tapahtunut sen jälkeen kahdesti, mutta muina öinä hän heräilee edelleen 30 minuutin - 3 tunnin välein. Toissayönä hän heräsi yhteensä kymmenen kertaa ja joka kerta hänet oli otettava syliin. Hän nukahtaa yöunille yhä joka kerta tissi suussa, koska suoraan pinnasänkyyn nukuttaminen tarkoittaa noin puolentoista tunnin rutinaa ja itkua kaikesta lauleskelusta ja silittelystä huolimatta. Nukahtamisesta ei mielestäni kannata tehdä lapselle epämiellyttävää, pakon sävyttämää tilannetta ja mielikuvaa. Uskon, että lopetettuani imettämisen kokonaan lapsi sopeutuu tilanteeseen vähitellen eikä enää odota tissiä iltaisinkaan, niin että nukahtamisrutiinit muuttuvat luontevasti. Siirsimme unikoulun pitämistä toukokuulta muuton takia, mutta onhan tässä muitakin muutoksia tulossa peräjälkeen. Halusin, että unikoulun aikana minulla on mahdollisuus nukkua päivisin, jos ja kun yöt kuluvat valvoessa, joten päätimme odottaa puolisoni kesälomaa. No nyt hän on kesälomalla ja vietämme mökillä kaksi viikkoa, eikä siellä ole mielestäni järkeä pitää unikoulua, koska se ei ole lapsen tavanomainen nukkumisympäristö. Mökiltä palattuamme on enää kuukausi siihen, kun aloitan työt ja siitä kuukauden päästä lapsi aloittaa päivähoidon. Nehän ovat lapsen näkökulmasta vielä suurempia muutoksia kuin muutto! No, aiomme joka tapauksessa yrittää unikoulua parin viikon päästä, kun puolisoni on vielä kesälomalla. Itse asiassa minäkin olen nyt vuosilomalla, äitiyslomani päättyi jo pari viikkoa sitten.

Lapsemme on edelleen enimmäkseen iloinen ja nauravainen. Olemme ihmetelleet, mistä hän on sen perinyt! No ehkä se on vaikuttanut, että meillä on tapana hassutella paljon hänen kanssaan. Ihmeellistä, miten hyvä huumorintaju voi olla jo vauvalla. Hän vaikuttaa myös varsin voimakastahtoiselta tyypiltä. On mielenkiintoista huomata hänessä persoonallisia piirteitä ja tapoja, kuten tiettyjä äännähdyksiä ja liikkeitä tietyissä tilanteissa. Häkellyttävää, miten hän kehittyy kognitiivisesti koko ajan. Hän esimerkiksi pystyy jo vastustamaan kiusausta koskea johonkin kiellettyyn ja osaa kääntää huomionsa muualle, kun häntä kieltää lujasti ja johdonmukaisesti. Rutinaa se toki saa aikaan mutta ei enää itkua, jollei hän ole väsynyt tai muuten valmiiksi pahalla mielellä. Naisia lapsemme ei juurikaan vierasta mutta miehiin hän suhtautuu varauksella, niin kuin vauvat yleensä. Vierastaminen tuntuu minusta hyvältä: että me vanhemmat olemme lapselle erityisiä. Hän kuitenkin lämpenee vieraillekin ihmisille melko nopeasti, vierastaminen ei ole ongelmallista. Tuntuu myös hyvältä ja turvalliselta, että hän on kiintynyt isovanhempiinsa, että hänellä on muitakin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.

Totta kai kaipaan omaa aikaa ja vapautta. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon rakastan lastani ja kuinka paljon nautin yhdessäolosta hänen kanssaan. Yksinolo on aina ollut minulle tärkeää. Olisihan varsin merkillistä, jos yhtäkkiä en enää tarvitsisikaan sitä. Olen edelleen muutakin kuin äiti, olen ensisijaisesti minä. Äitiys on tullut osaksi identiteettiäni — se ei ole kumonnut kaikkea, mitä olin sitä ennen. Siinähän kaiken muutoksen ydin on: ristiriitaisuus, vastakkaisten tarpeiden ja halujen päällekkäisyys. Alan kaivata lasta oltuani vasta muutaman tunnin erossa hänestä mutta samalla tiedän, että jos kiiruhtaisin saman tien hänen luokseen, niin hetken päästä alkaisin taas kaivata omaa aikaa. Siksi on järkevintä pyrkiä elämään hetkessä, kuunnella ja tiedostaa tunteensa ja tarpeensa, hyväksyä ne, ajatella pitkäjänteisesti isompaa kokonaisuutta ja toimia sen mukaan. Minulle lapsen saaminen on suurin toteutunut unelma ja parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, mutta ymmärrän myös heitä, jotka eivät halua luopua lapsettomuuteen liittyvästä vapaudesta. 

Tammikuusta lähtien lapsemme on ollut kerran kuussa yön vanhempieni luona ja kaksi kertaa olen ollut lapsen kanssa heillä niin, että äitini on hoitanut yöheräämiset. Lisäksi hän on auttanut lapsenhoidossa päiväsaikaan lukuisia kertoja. Muuttoviikonloppuna lapsemme oli kaksi yötä vanhemmillani, mikä helpotti muuttamista huomattavasti ja saimme tietysti samalla kahdenkeskistä aikaa puolisoni kanssa. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen apuun, ja monilla ei ole edes puolisoa jakamassa vastuuta lapsesta ja kodista. En ymmärrä alkuunkaan, miten yksinhuoltajat ja suurperheiden äidit jaksavat. Varsinkin, jos heillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun. Voi kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että onneksi en sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jota etukäteen pelkäsin. Ja että onneksi vauvamme on pysynyt täysin terveenä yhtä tammikuista nuhaa lukuun ottamatta. Arki ja elämä olisi ollut melkolailla toisenlaista, jos päävastuu vauvasta olisi kaatunut jonkun muun harteille ja kiintymyssuhteen muodostuminen minun ja vauvan välille olisi häiriintynyt, tai jos vauva olisi ollut paljon sairaana, kipeä ja itkuinen. Palaan alussa toteamaani: olemme olleet onnekkaita. 

Neuvola

Olen osittain tyytymätön ja pettynyt lastenneuvolaan. Terveydenhoitajamme on mukava ihminen ja osaa tarkastaa vauvan kehityksen ja terveyden ja hoitaa siihen liittyvät toimenpiteet, mutta mielestäni se ei riitä. THL:n sivuilla lukee lainsäädäntöön viitaten: Lastenneuvolassa seurataan ja edistetään lapsen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kasvua ja kehitystä sekä tuetaan vanhempia turvallisessa, lapsilähtöisessä kasvatuksessa ja lapsen hyvässä huolenpidossa sekä parisuhteen hoitamisessa. Neuvolassa pyritään havaitsemaan lapsiperheiden erityisen tuen tarpeet mahdollisimman varhain ja järjestämään tarkoituksenmukainen tuki ja apu. Kokemukseni perusteella tuo on aika liioiteltu kuvitelma. 

Terveydenhoitajamme ei ole kysynyt kertaakaan, miten meillä menee parisuhteessa, miten jaamme vastuuta vauvasta ja kodista, miten kiintymyssuhde vauvaan on kehittynyt ja miten voimme psyykkisesti. Edes mielenterveydestäni ei ole kysytty, vaikka terveydenhoitaja tietää taustani. On myös aivan järjetöntä, että vanhempia ei tavata erikseen. Jos esimerkiksi nainen olisi väkivaltainen miestä kohtaan, niin nainen tuskin kertoisi siitä neuvolassa yksin tai mies ollessaan neuvolassa naisen ja vauvan kanssa. Mielestäni tällaisia asioita ei voi jättää sattuman varaan — että jos isä joskus tuleekin neuvolaan kahdestaan vauvan kanssa ja jos hän ihan ilman aihepiirin puheeksi ottamista kertoo asiasta oma-aloitteisesti. Lähtökohtaisesti jokainen vanhempi haluaa varmasti antaa itsestään ja perheestään myönteisen kuvan neuvolassa, ennemmin kuin välttämättä rehellisen. 

Vanhempien terveys ja parisuhde, turvallinen ja tasapainoinen kotiympäristö ja vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde vaikuttavat lapseen mitä suurimmassa määrin. Varhainen puuttuminen ja ongelmien ennaltaehkäisy edellyttää asioiden puheeksi ottamista ja oikeaan palveluun ohjaamista. Sen tehdäkseen terveydenhoitajan ei tarvitse olla pariterapeutti, sosiaalityöntekijä tai psykologi.

1. puolikas

Aika menee käsittämättömän nopeasti. Ei se toki mikään yllätys ole mutta jaksaa ihmetyttää. Vauvamme täytti toissa sunnuntaina puoli vuotta. Seuraavan puolen vuoden kuluttua hänen täytyy jo aloittaa päivähoito ja kuukautta aiemmin minun on palattava työelämään. Olemme nyt alkaneet aktiivisesti etsiä uutta asuntoa, muutamme toiselle paikkakunnalle. Optimaalisin ajankohta muuttaa olisi kesäkuussa, kun puolisonikin on kesälomalla, mutta voimme muuttaa aiemminkin. Ihanaa saada vihdoin kolmas huone, lapselle oma tila. Ja mielellään sen verran enemmän vapaita lattianeliöitä, että liikuntaa on tilaa harrastaa myös kotona. Ihanaa saada myös sisustaa pitkästä aikaa, ostaa pari uutta huonekalua ja kaikkea suloista lapsen huoneeseen. Jännittää, miten kissamme sopeutuu muuttoon, kun se on niin kiintynyt nykyiseen kotiimme eikä tykkää käydä missään muualla. Lapsen päivähoidon aloittamisessa jännittää ja stressaa monikin asia, melkein pelottaa. Lisäksi minun on etsittävä uusi työpaikka ennen elokuuta, koska muuton takia työmatka nykyiseen olisi liian pitkä. Ihan mielelläni vaihdan työpaikkaa muutenkin, en jää kaipaamaan nykyistä työyhteisöäni ja työskentelysektoriani — en kiintynyt niihin kuten kahdessa aiemmassa työssäni. 

Yllätyksekseni aloin kaivata työelämään jo tammikuussa. Kummallista, että kaipaan sinne, missä olen stressaantunut ja jo kahdesti uupunut. Ajatus kokopäivätyöstä ja vauvan jättämisestä päivähoitoon tuntuu kamalalta, mutta kaipaan älyllistä haastetta ja keskittymistä johonkin aivan muuhun kuin lapsenhoitoon, kodinhoitoon ja itseeni. Kaipaan onnistumisen kokemuksia, ammatillisen minäni toteuttamista. Sitä tunnetta, että tämän minä osaan, tässä olen hyvä. Onneksi on ammattilehti sekä Facebookin ammatilliset keskusteluryhmät ja yhdistystoiminta, joihin olen aktiivisesti osallistunut viime kuukausina. Ilokseni olen alkanut viime viikkoina tuntea olevani hyvä ja taitava myös vanhemmuudessa, mutta se on asia erikseen. 

Minua ärsyttää ja suututtaa suuresti se, kun jotkut sanovat, että ”jää ihmeessä pidemmäksi aikaa kotiin, kyllä töitä ehtii tehdä myöhemminkin”. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista. Eräskin entinen työkaveri, johon sattumalta törmäsin, sanoi niin, vaikkei tiedä meidän taloudellisesta tilanteesta tuon taivaallista. Kotihoidontuki on 338 euroa + kuntalisä 150 euroa - 20% veroa eli nettona 390 euroa kuussa. Eihän sillä maksa edes puolikasta vuokraa tai asuntolainan lyhennystä. Ja puolisoni tulot ovat kuitenkin sen verran suuret, ettei meillä varmasti olisi oikeutta muihin Kelan tukiin. En halua elää kituuttaen niin, ettei koskaan ole varaa käydä esimerkiksi kahvilassa tai ostaa vähän kalliimpia elintarvikkeita. Ja olisi ihan kiva saada joskus luottokorttilaskukin maksettua kokonaan ja säästää rahaa matkoihin. Kyllä, aion matkustaa jatkossakin lentokoneella ilmastonmuutoksesta huolimatta. 

Vauvamme on edelleen ollut hyväntuulinen, sopeutuvainen ja tyytyväinen. Hän ei ainakaan vielä vierasta ihmisiä. Uskon, että aktiivinen liikkumiseni vauvan kanssa julkisessa liikenteessä, kahviloissa, kavereiden luona, kaupungilla ja tapahtumissa on vaikuttanut vauvan sopeutuvaisuuteen. Helmikuussa aloin 10 kuukauden tauon jälkeen käydä kuntokeskuksessa (yksityisillä fustratunneilla kävin raskaana ja muutaman kerran viime kuukausina). Siellä vauva on ollut tähän mennessä viisi kertaa lastenhoitopalvelussa treenini ajan ja sielläkin hän on ollut pääosin hyväntuulinen. Isäni hoiti vauvaa viime viikolla ensimmäistä kertaa ilman minua tai äitiäni, sekin meni todella hyvin. Tällä viikolla vauvaa tulee hoitamaan meille kotiin hänen pikkuserkkunsa, ensimmäistä kertaa joku muu kuin vanhempani. Ainoa varsinainen ongelma vauvan kanssa on toistaiseksi ollut yöunien katkonaisuus, josta kirjoitinkin viime viikolla. 

Heti neljän kuukauden iässä aloimme antaa vauvalle maistiaisia soseruoista ja hän innostui niistä kovasti. Viisikuukautisena hän sai kaksi pienehköä soseateriaa päivässä ja nyt puolivuotiaana kolme vähän isompaa. Imetän edelleen 4-5 kertaa päivässä sekä öisin, mutta maidontuotanto on vähentynyt jonkin verran. Äidinmaidonkorviketta vauva ei ole enää tarvinnut iltaisin kahteen kuukauteen. Jo vähän ennen kuin hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta, hän keksi nännin puremisen. Pelkäsin jo, että minun on lopetettava imetys sen takia ennen aikojaan, mutta onneksi vauva puree enää vain harvoin. Uusin haaste imetyksessä on se, että vauvan on aiempaa vaikeampi keskittyä siihen, jos ympärillä tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa eli suunnilleen mitä vaan ääntä tai liikettä. Imetän mahdollisuuksien mukaan siihen asti, että vauva täyttää vuoden. En usko, että imetyksen lopettaminen tulee olemaan minulle vaikeaa. Oletan, että tuntuu lähinnä huojentavalta, kun vauva ei ole enää niin riippuvainen minusta ja hoitovastuuta on helpompi jakaa tasaisemmin meidän vanhempien kesken. Ja kun saan juoda kahvia niin paljon kuin mieli tekee (jos suolistoni vaan sietää sen). 

Helmikuuhun asti koin välillä vaikeaksi antaa itseni kiintyä vauvaan täysillä, koska pelkäsin niin valtavasti hänen menettämistään. Joskus raskauden loppuvaiheessa katsoin puolisoni kanssa dokumentin, jossa sattumalta oli joku mies, joka kertoi lapsensa menehtyneen kätkytkuolemaan viiden kuukauden ikäisenä. Jostain syystä se jäi kummittelemaan mieleeni siihen saakka, että vauvamme täytti puoli vuotta. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta niin mieleni toimi. Nyt tilanne on se, etten yksinkertaisesti pysty enää vastustamaan kiintymistä millään tasolla, millään tavoin. Pelko lapsen menettämisestä alkaa hänen syntymästään ja jatkuu niin kauan kuin olemme kumpikin elossa, mutta rakkaus ja kiintymys lasta kohtaan ovat vallanneet minut kokonaan.

Olen erittäin iloinen siitä, että olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan myötätuntoisesti itseäni kohtaan. Jos tässä univajeessa ja avuttomasta, pienestä ihmisestä vastuussa ollessa asettaisin itselleni vielä jotain turhanpäiväisiä, intuitioni ja tarpeideni vastaisia vaatimuksia, niin palaisin varmasti loppuun. Hyvä esimerkki uskollisuudesta tarpeilleni on se, miten olen kuunnellut kehoani raskauden jälkeen. Lihaskuntotreenin sijaan kävin kuntokeskukseen palattuani ensin vain venyttely- ja liikkuvuusharjoitustunneilla, koska kehoni kaipasi juuri sitä. Muutaman viikon jälkeen, kun en ollut enää niin jumissa, tunsin kaipaavani kovempaa treeniä ja toimin sen mukaisesti. Toinen esimerkki on se, että eräänä päivänä muutama viikko sitten lopetin päiväkirjan kirjoittamisen vauva-arjestamme, koska se alkoi tuntua pakkopullalta. Tuntemus oli voimakas, joten kuuntelin sitä enkä alkanut väittää vastaan. Ajattelen nykyään, että onnellisuus edellyttää sitä, että ihminen on rehellinen ja uskollinen itselleen eli kuuntelee itseään, suhtautuu itseensä myötätuntoisesti ja toimii sen mukaan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut pystyväni tähän. Vielä muutama vuosi sitten pidin itsekuria ja -kontrollia tärkeämpinä toimintatapoina.

En haaveile suurperheestä eli nykymittareilla yli kolmesta lapsesta. Se ei liity puolisoni ikään, jos joku sitä miettii. Toisenkin lapsen haluaisin ensisijaisesti siksi, että esikoisemme saisi sisaruksen. Sitä toivon todella paljon, koska sisaruus on ainutlaatuinen suhde ja voimavara. Olen miettinyt sitä, miten toisen lapsen kanssa kaikki on varmaan tavallaan helpompaa, kun esikoisen kanssa kaikki on uutta ja vierasta, mutta tavallaan vaikeampaa, kun lapsia on hoidettavana kaksi ja he ovat todennäköisesti monin tavoin erilaisia. Vielä en osaa sanoa, haluaisinko toisen lapsen jälkeen vielä kolmannen. Ajattelen, että kolmea suuremman lapsikatraan kanssa minulle ei jäisi tarpeeksi omaa eikä meille vanhemmille kahdenkeskistä aikaa. Haluan, että kumpikin meistä ehtii viettää myös kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa erikseen. Mitä päivähoitoon tulee, niin toisen lapsen myötä esikoisemmekin pääsisi takaisin osittaiseen kotihoitoon. Ennen mahdollista toista lasta haluan kuitenkin ehtiä olla tulevassa uudessa työpaikassani vähintään vuoden ja jos työskentelysektori on minulle aivan vieras, vuosi ei riitä asioihin perehtymiseen. Näin ajattelen asioista nyt.

Uni

Ihmettelen itsekin, miten olen jaksanut niin älyttömän hyvin univajeesta huolimatta. Viimeiset kaksi kuukautta vauvamme on nukkunut erittäin katkonaisesti, keskimäärin 1-2 tunnin pätkissä. Viime viikolla hän heräsi joka yö koko yön noin 30-60 minuutin välein. Ensimmäinen pätkä saattoi kestää kaksi tuntia, mutta itse ehdin nukkumaan yleensä vasta sen puolivälissä. Kahteen kuukauteen en ole enää jaksanut nousta öisin sängystä ylös, vaan olen nostanut vauvan syliini ja imettänyt siinä. Väsymys saa pinnani kiristymään niin, että pienetkin jutut ärsyttävät suunnattomasti ja että minun on vaikeaa rentoutua. Viime lauantaina minusta alkoi uhkaavasti tuntua siltä, että kohta varmaan romahdan ihan yhtäkkiä enkä jaksakaan tehdä yhtään mitään. Normaalisti ihmisen pitäisi saada nukkua vähintään neljä noin 90 minuutin unisykliä yössä ja herääminen olisi helpointa syklin lopussa eli REM-vaiheessa. 

Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä vauva nukkuikin sitten yllättäen 4 + 3 + 2 + 1 tuntia ja halusi noustakin sängystä tuntia tavanomaista myöhemmin eli puoli 10 maissa. Jouduin heräämään vain kolme kertaa! Maanantaina huomasin sitten ajattelevani, että nyt ei saa enää valittaa tai olla yhtään väsynyt. Ihan kuin yhdet kolmessa erässä nukutut unet korvaisivat monen kuukauden katkonaiset yöt. Äänessä oli taas vaativa persoonallisuuteni, jonka yritän aktiivisesti vaientaa tiedostamisen avulla. Olen erittäin onnellinen ja ylpeä siitä, että olen oppinut tunnistamaan äänen ja usein myös hiljentämään sen. 

Maanantain jälkeen vauva onkin nukkunut taas 1-2 tunnin pätkissä. Toissapäivänä hän heräsi alkuyöstä neljä kertaa peräkkäin 30 minuutin välein. Toisinaan hän on herännyt yöllä esimerkiksi kolme kertaa peräkkäin noin vartin välein, minkä seurauksena olen ottanut hänet loppuyöksi viereeni jo ennen aamukuutta. Ennen kolmea yöllä en ikinä ota vauvaa meidän sänkyyn, koska en halua totuttaa häntä tissin välittömässä läheisyydessä nukkumiseen ja koska nukun paremmin yksikseni. Meillä on 180 cm leveä sänky emmekä puolisoni kanssa ole koskaan nukkuneet öitä lähekkäin. 

Ennen vauvan ensimmäistä yökyläilyä vanhempieni luona kuukausi sitten kuvittelin saavani nukkua silloin kokonaisen yön heräämättä. Nolotti oma typeryyteni, kun tajusin sen olevan turha toive niin kauan, kun imetän. Heräsin alle kolmen tunnin välein siihen, että rintani olivat maidosta turvoksissa ja rinnukseni jo litimärkä. Oli pakko pumpata maitoa, mikä on paljon työläämpää kuin imettäminen. Pumpatessa heräsin paljon virkeämmäksi kuin imettäessä, jolloin vauva tekee kaiken työn ja voin vaikka pitää silmät kiinni. Olen erittäin skeptinen sen suhteen, että saisin vauvan vieroitettua yösyötöistä vielä moneen kuukauteen. Pakko siinä on kuitenkin onnistua, ennen kuin aamuisin on taas lähdettävä töihin. Ensi viikolla vauva on menossa toista kertaa yökylään vanhempieni luo. Anoppini on valitettavasti jo niin iäkäs ja liikuntarajoitteinen, ettei pysty huolehtimaan vauvasta yksin. Oikeastaan hän pystyy vain pitämään vauvaa sylissään istuessaan, ei muuta. Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että vanhempani ovat pystyneet ja halunneet hoitaa vauvaa aina tarvittaessa. Ja asuvat tarpeeksi lähellä.

Ainakaan vielä soseruokien lisääminen vauvan ruokavalioon ei siis ole parantanut hänen yöuniaan. Hänelle puhkesi kaksi ensimmäistä hammasta helmikuun alussa, mikä saattoi vaikuttaa yöuniin, mutta lisää hampaita ei ole vielä näkyvissä ikenien alla. Yleensähän vauvan yöt muuttuvat aiempaa levottomammiksi hänen opittuaan liikkumaan, mutta en kyllä ihan käsitä, miten yöt voisivat enää katkonaisemmiksi muuttua. Toistaiseksi, kun vauva ei vielä osaa kääntyä selältä kyljelleen, hän on ilmeisesti herännyt yöllä aina liikahdettuaan eri asentoon. Olen aina laskenut hänet sänkyynsä kyljelleen ja niinpä hän on kellahtanut siis selälleen, pari kertaa alkuyöstä vatsalleenkin. Toivon, että kääntymisen oppimisen myötä hän ei enää herää liikahteluunsa.

Alku

Ensimmäiset kuutisen viikkoa vauvan kanssa olivat täynnä epävarmuutta ja ristiriitaisia tunteita. Lehdistä olen lukenut, että joillekin herää ylitsevuotava rakkauden ja kiintymyksen tunne lapseensa jo synnytyssairaalassa tai jopa synnytyssalissa. Oletin niin käyvän minullekin, joten aluksi tuntui pelottavalta, etten tuntenut niin. Koin kyllä voimakasta suojeluvaistoa vauvaa kohtaan ja pidin häntä sanoinkuvaamattoman suloisena. Rakkaus ja kiintymys alkoivat varmasti kehittyä heti vauvan syntymähetkestä, mutta koin sellaisia tunteita vasta hänen ollessaan noin kuuden viikon ikäinen. Tunteiden heräämiseen vaikutti ratkaisevasti se, että vauva alkoi kommunikoida itkun lisäksi ilmeillä, äänillä ja ennen kaikkea hymyllä. Koin saavani häneen yhteyden, pystyimme jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Meille alkoi kehittyä erityinen suhde - enää ei ollut ihan sama, kuka vauvan tarpeisiin vastaa. Siihen asti tuntui, että minulla on erityinen asema vauvan mielessä vain siksi, että imetän.

Ensimmäinen viikko synnytyksen jälkeen oli äärimmäisen rankka psyykkisesti ja erittäin kivulias fyysisesti. Sain henkisesti paljon lisää energiaa, kun pääsimme neljän sairaalan perheosastolla vietetyn yön jälkeen kotiin. En ole varmasti koskaan nauttinut kävelylenkistä niin paljon, kuin kokonaisen viikon sisätiloissa makaamisen ja istumisen jälkeen. Ensimmäiset neljä viikkoa vauvan kanssa olivat vaikeimmat ja uuvuttavimmat, vaikka puolisoni oli niistä kolme isyyslomalla. Oloni oli ensisijaisesti epätodellinen, epäuskoinen. Ajattelin vähän väliä, onko tämä todella nyt totta, elämäni suurin unelma. Tuijotin vauvaa enkä voinut käsittää, että se oli oikeasti ja lopullisesti siinä. Elämäni oli muuttunut hetkessä enemmän kuin koskaan, peruuttamattomasti. Mietin, miten sopeudun ja miten pariskuntana sopeudumme muutokseen. Pelkäsin, että epäonnistun äitinä tai että en osaa yhdistää äidin ja puolison roolia. Kun vastuuta alkaa ajatella, se helposti paisuu mielessä ihan mahdottomaksi. Lapsuudenkodista omilleen muuttaminen ja naimisiin meneminen tuntuvat pieniltä elämänmuutoksilta tähän verrattuna. Muutoksella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että joku on täysin minusta riippuvainen. Tarkoitan sitä, että yhtäkkiä minulla on enemmän menetettävää kuin koskaan. Synkkinä hetkinä ajattelin, että nytkö se sitten alkoi, synnytyksenjälkeinen masennus. Olen positiivisesti yllättynyt, etten sairastunut siihen, koska aiempien mielenterveysongelmieni takia riski oli keskimääräistä suurempi. Fyysisesti palauduin raskaudesta ja synnytyksestä varsin nopeasti, mihin vaikutti käsittääkseni ainakin ikä, hyvä peruskunto, alatiesynnytys ja imettäminen. Imettämisen ja vauvan kanniskelun seurauksena selkäni ja hartiani olivat kovilla ensimmäiset kolme kuukautta, mutta nekin vaivat ovat hellittäneet jo. Enpä ollut koskaan ennen kokenut yläselän lihasten kramppia!

Ensimmäisinä viikkoina otin imetyksestä paineita, koska pullosta ruokkimista paheksutaan niin paljon. Tiedän kyllä, miten paljon hyötyä rintamaidosta on lapselle verrattuna teollisesti tuotettuun maitoon, mutta kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, etten uuvu ja että vauva saa tarpeeksi ravintoa. Rintamaitoni on toistaiseksi riittänyt kaikkina muina vuorokaudenaikoina, mutta kuuden jälkeen iltaisin lapsi on ollut niin nälkäinen, että hän on tarvinnut lisäksi vähän äidinmaidonkorviketta. Varoituksista johtuen pelkäsin aluksi, että rintamaito lakkaa kokonaan muodostumasta, tai että vauva ei enää jaksa imeä nänniä, jos ei saa kaikkea ravintoaan rinnasta. 1-2 kuukauden ikäisenä vauva saikin lähes joka ilta rintaraivareita eikä suostunut edes kokeilemaan, tulisiko tissistä vielä maitoa. Onneksi raivarit loppuivat vähitellen lähes kokonaan. En muuten tiennyt etukäteen, että vauva joutuu imemään rintaa aina hetken ja ehtii usein suutahtaa, ennen kuin maito alkaa virrata. Yllätyksenä tuli myös kihelmöivä kipu rinnoissa maidonvirtaamishetkellä ja yleensäkin parin tunnin välein riippumatta siitä, mitä teen ja missä olen. Ymmärrän, että syöttämisvastuun jakaminen vanhempien kesken ei ole yleisesti hyväksytty syy korvata rintamaitoa vastikkeella, mutta myönnän kokeneeni iltaisen pullosta syöttämisen myös hengähdystauoksi itselleni ja ollut siksi itse asiassa tyytyväinen siihen, että vauva on vaatinut enemmän maitoa, kuin kehollani on ollut antaa. Kukaan ei muuten synnytyssairaalassa tai neuvolassa maininnut sanallakaan siitä, että itse asiassa pulloon totuttaminen rinnasta imemisen ohella on ratkaisevan tärkeää, jos haluaa vauvan joskus jonkun muun kuin imettäjän hoidettavaksi. 

Jo nyt 3,5 kuukauden vanhemmuuden kokemuksella koen oloni sata kertaa itsevarmemmaksi ja luottavaisemmaksi. Lapsi on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan, ehkä onnellisen ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lisäksi 14 vuotta kestänyt lähes päivittäinen ahdistus, masennus, stressi ja vatsavaivat ovat loistaneet poissaolollaan. Viimeisten kuuden viikon aikana vatsavaivoja on ollut vähän silloin tällöin, mutta sietämätön kipu on ollut vain muutaman kerran, vaikka en ole edes noudattanut FODMAP-ruokavaliota. Mystistä. Etukäteen kuvittelin, että olisin varsin altis ahdistumaan ja stressaantumaan lapseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista, mutta hetkellisiä epävarmuuksia lukuun ottamatta olen pystynyt ottamaan yllättävän rennosti ensimmäisten viikkojen jälkeen. Kaiken tämän hyvän edellytyksenä on toki ollut se, että lapsi on ollut ainakin toistaiseksi valtaosan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Kun hän alkaa kitistä tai itkeä, niin hänet on yleensä helppo saada rauhoittumaan. Syitä mielensä pahoittamiseen hänellä on vain muutama, ne on yleensä helppo tunnistaa ja niihin on helppo vastata. Ensimmäiset kaksi kuukautta illat olivat rankkoja, kun hän oli itkuinen. Itkuisuus väheni merkittävästi, kun äitini ehdotuksesta vaihdoimme tuttipullon toiseen, pienempireikäiseen.

Meillä on todella hyvä tilanne senkin suhteen, että äitini haluaa ja pystyy hoitamaan vauvaa melkein milloin vaan. Lisäksi puolisoni tietysti hoitaa vauvaa silloin, kun minulla on omia menoja. Hirvittää edes ajatella, miten lapsen kanssa selviäisi ja jaksaisi ilman puolisoa. Kerran viikossa olen käynyt yksin psykoterapiassa ilta-aikaan, toinen kerta viikossa on toteutettu videopuhelimitse päiväsaikaan. Olen tavannut paljon kavereitani vauvan kanssa mutta muutamia kertoja myös ilman häntä sekä käynyt muutaman kerran jumpassa. Olen käynyt kampaajalla, pikkujouluissa ja teatterissa. Joku voisi ajatella sen olevan itsekästä, mutta oikeasti se on vain kaikkien etu. Isä ja vauva saavat viettää kahdenkeskistä aikaa ja luoda suhdettaan eri tavalla kuin minun ollessa paikalla. Kun saan myös ihan omaa aikaa, voin ja jaksan paremmin ja olen parempaa seuraa sekä puolisolleni että lapsellemme. Pidän sitä itsestäänselvyytenä, että puolisoni hoitaa lasta myös yksin. Jos ei hoitaisi, emme varmasti olisi yhdessä. Faktahan on se, että olemme kumpikin yhtä paljon lapsen vanhempia. Pidän sitä järjettömänä ajatuksena, että toinen vanhemmista olisi sukupuolensa takia tärkeämpi lapselle. Sille ei mahda mitään, että biologisesti vain naisen sisällä lapsi voi kehittyä ja että vain nainen voi synnyttää ja imettää. Lapsella on kuitenkin kaksi tasaveroista vanhempaa. Tiedostan toki, että vanhemmuuden jakaminen voi olla esimerkiksi terveydellisistä, sosiaalisista tai taloudellisista syistä vaikeaa tai mahdotonta. Meidän tilanteessamme sille ei kuitenkaan ole mielestäni mitään ulkoisia esteitä, se on täysin kiinni vapaista valinnoistamme. En nyt tietenkään tarkoita tasaveroisuudella sitä, että kumpikin viettäisimme ajallisesti yhtä paljon aikaa lapsen kanssa — toisen on käytävä töissä. 

Useimpina öinä vauva on nukkunut ensin 3-4 tuntia ja sitten 1-2 tunnin pätkiä. Kolme kertaa hän on nukkunut 6 tuntia ja muutaman kerran 5 tuntia putkeen, viimeisten 6 viikon aikana parhaimmillaan 4,5 tuntia. Huonoimpina öinä pisin unipätkä on kestänyt vain 2 tuntia. Ensimmäisen kerran herättyään vauva yleensä vain imee tissiä silmät kiinni ja jatkaa nukkumista, kun lasken hänet takaisin pinnasänkyyn. Imetän istualtaan nojatuolissa, makuulla olisi lähes mahdotonta pysyä hereillä. Joskus vauva herää siihen, että tutti on pudonnut hänen suustaan, mutta useimmiten hän ei halua tuttia alkuunkaan. Pahimmillaan se saattaa pudota suusta parin minuutin välein parikymmentä kertaa. Aamuisin otan hänet viereeni yleensä seitsemän maissa ja imetän siinä. Uni on vierekkäin maatessa katkonaista, mutta minun ei tarvitse siitä enää nousta, ennen kuin vauva saa tarpeekseen makoilusta. Nousemme yleensä yhdeksän maissa. Aamiaisen olen saanut tehdä ja syödä alusta asti lähes poikkeuksetta rauhassa, koska vauva viihtyy jopa puoli tuntia sähkökeinussa. Sähkökeinu on loistava keksintö! Yöheräilyjen vaikutusta jaksamiseeni on hillinnyt paljon se, että nukahdan helposti ja nukun sikeästi. Puolisoni herätyskellon pärinään en aina herää, mutta siitä ei ole tarvinnut olla huolissaan, ettenkö heräisi vauvan ääniin. Jos vauva kärsisi esimerkiksi koliikista tai refluksista, niin en tietenkään voisi ja jaksaisi näin hyvin. 

Päivisin en ole nukkunut kuin muutamia kertoja vauvan nukkuessa vatsallaan rinnallani. Käymme yleensä päivisin kävelyllä, kaupassa tai kahvilassa ja mahdollisuuksien mukaan eli harvakseltaan tapaamme jonkun kaverin. Vauvan ollessa tasan kolmen viikon ikäinen kuljimme ensimmäistä kertaa julkisilla liikennevälineillä ja kävimme ensimmäistä kertaa kahvilassa. Ensimmäiset kaksi kuukautta vauva ei viihtynyt vaunuissa hereillä tai nukahtanut niissä, minkä takia minun oli saatava hänet ensin nukahtamaan. Se oli onneksi suhteellisen helppoa, koska rintarepussa hän nukahti aina puolessa tunnissa, jopa 10 minuutissa. Lähteminen helpottui huomattavasti, kun hän oppi nukahtamaan vaunuihin. Nykyään hän viihtyy niissä välillä jopa hereillä, mutta molemmissa tapauksissa, hereillä tai unessa, vaunujen on oltava liikkeessä. Iltaisin meillä on käynyt usein kavereita tai sukulaisia, varsinkin ensimmäisinä kahtena kuukautena. Olen vähän yllättynytkin siitä, miten voimakas tarve minulla on päästä päivittäin pois kotoa ja tavata läheisiä tai vähintään käydä paikoissa, joissa on muita ihmisiä. Ajattelen aktiivisen kodin ulkopuolella liikkumisen ja ihmisten tapaamisen olevan kyllä hyväksi myös lapselle. 

Olen kirjoittanut arkista päiväkirjaa vauvan syntymästä saakka. Ensimmäisenä kuukautena jaksoin kirjata vain, kuka minäkin päivänä kävi kylässä, sittemmin olen kirjannut paljon muutakin. Seuraavaksi vuorossa vauvan ensimmäinen joulu <3

Synnytyskertomus

Lapsemme syntyi tasan viikko lasketun ajan jälkeen. Hän on terve ja kehittynyt näiden ensimmäisten seitsemän viikon aikana erinomaisesti. Joidenkin taitojen suhteen hän on reippaasti etuajassa keskimääräisestä kehityskaaresta. Odotan kovasti, että hänelle kehittyisi säännöllisempi päivärytmi, ja että hänen kanssaan voisi kommunikoida enemmän.

Synnytyssairaalan tietojärjestelmään kirjatut tiedot synnytyksestä ovat todella niukat, tässä kaikki:

Äiti synnyttänyt säännöllisesti alateitse h. 41+0.

Synnytys käynnistyi spontaanisti.

Kivunlievityksinä Oxanest, kipufent ja epid.puudutus.

3.9. klo 18:32 syntyi poikavauva.

Lisäksi synnytyksestä on täytetty yhden sivun lomake, jossa on numerotietoja ja rasteja ruuduissa. Siihen on merkitty, että säännölliset supistukset alkoivat 3.9. klo 6:30, mikä ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Ne alkoivat 31.8. klo 22. Lomakkeen mukaan lapsivesi meni 2.9. klo 22:30 mutta kalvot puhkaistiin 3.9. klo 6:28. Molemmat tiedot pitävät sinänsä paikkansa mutta noin ilmaistuna kuulostavat ristiriitaisilta. Lomakkeesta selviää, että ponnistusvaihe alkoi 3.9. klo 18:05, synnytin puoli-istuvassa asennossa ja vauva syntyi takaraivotarjonnassa. En tiedä, mitä nuo kirjauksissa mainitut Oxanest ja kipufent ovat, mutta lomakkeeseen on rastittu, että sain epiduraali- ja spinaalipuudutukset sekä ilokaasua. Otsikon ”Valmiste” alle on kirjoitettu Syntocinon 8, 3ky iv, Ringer Asetat 500 ml ja Glucos 500 ml. Lomakkeessa lukee, että verenvuotoa ennen istukan irtoamista oli 200 ml ja saman verran istukan irtoamisen jälkeen. Jäin miettimään, miten kätilöt määrän arvioivat, silmämääräisesti varmaan. Istukan irtoamisajaksi on merkitty 18:42. Istukankin he jossain välissä ilmeisesti kävivät punnitsemassa, koska lomakkeeseen sen painoksi on merkitty 634 grammaa. Lomakkeen mukaan istukka oli täydellinen ja kalvot täydelliset, vaihtoehtona epätäydellinen ja epätäydelliset - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Repeämien sijainti on myös merkitty lomakkeelle. Lomakkeeseen on kirjattu synnytyksestä vastanneeksi kätilöksi vain toinen ponnistusvaiheessa ja muutamina sitä edeltävinä tunteina meitä hoitaneista kätilöistä.

Kirjauksista voinee vetää johtopäätöksen siitä, että niitä ei ole kirjoitettu potilasta vaan henkilökuntaa varten. Noin niukan tekstin perusteella henkilökuntaa ei kiinnosta muut kuin ns. tekniset tiedot. Kirjaukset tulostettiin meille mukaan pyytämättä mutta ilmeisesti lähinnä siksi, että ne piti viedä neuvolan terveydenhoitajalle, koska neuvolan ja sairaalan tietojärjestelmät eivät keskustele keskenään. Terveydenhuollon kirjaamiskäytännöt ovat aivan erilaiset kuin sosiaalihuollossa, ainakin lastensuojeluun verrattuna. Olen varmaan joskus täällä blogissakin ihmetellyt, miten uskomattoman huonosti ja niukasti kirjauksia tehdään psykiatrisissakin palveluissa, joissa on kyse erittäin aroista asioista. 

Kerronpa sitten, miten synnytys minun näkökulmastani meni. Aaltomaiset, kivuliaat supistukset alkoivat perjantai-iltana noin klo 22. Olimme kotona, ja totesin puolisolleni, että tällaisia tuntemuksia minulla ei ole aiemmin ollut ja epäilin, että synnytys on alkamassa. Supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, joten nukkuminen ei tullut kuuloonkaan. Puoliltaöin soitin synnytyssairaalaan ja kysyin, voisimmeko mennä sinne. Meitä neuvottiin odottamaan aamuun ja menemään sairaalaan sitten, jos supistukset ovat jatkuneet ennallaan tai lapsivesi menee. Aamulla soitin sairaalaan uudestaan ja lähdimme sinne, koska supistukset jatkuivat koko yön samanlaisina. Supistuskipu oli vielä laimea verrattuna siihen, millaiseksi se äityi myöhemmin, mutta en tietysti osannut arvioida sitä vielä silloin. Olin rauhallinen ja pystyin vielä hymyilemään ja nauramaankin. Tuossa vaiheessa luotin vielä siihen, että vauva syntyy saman päivän aikana. Kohdunsuu oli vasta 2 cm auki, ja kätilö totesi, että vauva saattaa syntyä vasta seuraavan viikon puolella. Kysyin, onko hän tosissaan. Järkytyin ja ajattelin, että varmaan kuitenkin 99 % todennäköisyydellä synnytys on ohi vuorokauden sisällä. 

Vietimme sairaalassa muutaman tunnin, ja kun kohdunsuulla ei tapahtunut mitään, meitä kehotettiin palaamaan kotiin. Sain mukaan tavallista särkylääkettä, lämpöpusseja ja TENS-kivunlievityslaitteen. Suihkussa käymisen sanottiin myös lieventävän kipua. Kotona otin kerralla molemmat särkylääketabletit, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta. Suihkussa kipu lieventyi vähän, mutta vain siksi aikaa, kun olin siellä. TENS-laite ei varsinaisesti vähentänyt kipua mutta vei huomiota laitteen tärinään, samoin lämpöpussit pussien lämpöön. 

Kipu kasvoi koko ajan, joten lauantai-iltana palasimme sairaalaan. Ihmettelen, miksei näitä tulemisia ja menemisiä ole kirjattu sairaalassa mihinkään. En enää muista siirtymisten tarkkoja ajankohtia. Jäimme sairaalan pieneen, ikkunattomaan huoneeseen yöksi. Kutsuin sitä selliksi. Oma vessa ja suihku siellä oli onneksi. Puolisoni sai ohuen, muovitetun patjan lattialle sängykseen. Kumpikaan meistä ei nukkunut juuri lainkaan. Supistuksia tuli edelleen 5-10 minuutin välein, mutta kohdunsuulla ei tapahtunut mitään. En muista enää, milloin sain ensimmäisen kipupiikin pakaraan, varmaan myöhään illalla tai joskus aamuyöllä. Kipulääke vaikutti ja auttoi kerrallaan noin puolitoista tuntia, mutta uuden voi antaa vasta kuuden tunnin kuluttua edellisestä. 

Puolisoni selkä oli yön jäljiltä niin kipeä, että hän lähti sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi kotiin nukkumaan. Sairaalassa sain syötäväksi vain kuivia, täytettyjä sämpylöitä, jogurttia, mehukeittoa ja juotavaksi kahvia, vettä ja mehua. Olisin halunnut käydä ulkona auringonvalossa kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa, mutta sitä varten olisi pitänyt kirjautua kokonaan ulos sairaalasta sairaalan vastuukysymysten takia, eikä sitä suositeltu. Puolisoni palasi iltapäivällä sairaalaan. Kätilö kävi tarkistamassa kohdunsuun tilanteen muutaman tunnin välein yötä lukuun ottamatta. Sunnuntai-iltana, muistaakseni kahdeksan maissa, kätilö suositteli, että palaisimme vielä kotiin odottamaan kohdunsuun avautumista tai lapsiveden menoa. Edellisen kipupiikin vaikutus taisi olla ohi kotiin lähtiessämme, koska jo kotimatkalla itkin ja vaikersin kivusta. Istuma-asennossa kipu oli voimakkain, ja teiden hidasteiden ja tietyömaiden epätasaisuuksien aiheuttamat tärähdykset sattuivat niin, että luulin kuolevani kipuun. 

Kotona itkin tuskissani suihkussa ja sängyssä TENS-laitteen kanssa kaksi tuntia, kunnes totesin puolisolleni, etten kestä enempää. Lähdimme takaisin sairaalaan. Ajattelin, että kohdunsuun täytyy olla avautunut niin, että vauva syntyy parin tunnin sisällä. Mitään ei ollut tapahtunut, se oli edelleen 2 cm auki. Puolisoni palasi yöksi kotiin nukkumaan, koska hänelle sairaalassa ei ollut edelleenkään tarjolla muuta kuin ohut patja lattialle. Matkaa kotoa sairaalaan oli autolla vain 15 minuuttia. Sain kipupiikin, kävin suihkussa ja käytin TENS-laitetta ja lämpöpusseja, mutta kipupiikkiä lukuun ottamatta niistä ei ollut enää mitään hyötyä. Pissalla käyminen oli vaikeaa ja kivuliasta, eikä vatsani ollut toiminut kahteen päivään. Lauantain jälkeen en ollut syönyt muuta kuin niitä kuivia sämpylöitä, jogurttia ja mehukeittoa. Yöllä kutsuin kätilön, kun huomasin alustani sängyllä olevan vähän märkä. Kätilö testasi nesteen ja totesi sen olevan lapsivettä, mutta sitä oli tullut vain vähän. 

Maanantaina aamukuudelta kätilö tuli taas tarkistamaan kohdunsuun. Se ei ollut avautunut yhtään enempää. Purskahdin itkuun ja paruin, etten jaksa enää. Kätilö lupasi käydä konsultoimassa lääkäriä, josko synnytystä voitaisiin jotenkin edistää. Tuntui ikuisuudelta maata yksin huoneessa ja odottaa kätilön palaavan. Ovi avautui, kun itkin ja huusin kivusta silmät kiinni varmaan 500. supistuksen kourissa. Kuulin miehen äänen ja tunsin sormet jalkovälissäni. Hän sanoi venyttävänsä kohdunsuun neljään senttiin ja puhkaisevansa kalvot. Sitten tunsin lämpimän nesteen valahtavan jalkovälistäni sängylle. Avasin silmäni ja näin lääkärin, mutta en enää yhtään muista, miltä hän näytti. Kätilö sanoi, että voimme siirtyä synnytyssaliin. Jatkoin itkemistä mutta nyt huojennuksesta. Kello oli 7. 

Matkalla synnytyssaliin soitin puolisolleni, joka lähti saman tien kotoa ja saapui puolessa tunnissa. Synnytyssalissa hänellekin oli kunnon sänky. Sali oli iso, ja siellä oli onneksi monta ikkunaa, aurinko paistoi. Sain saman tien ilokaasua, ja anestesialääkäri tuli pian. Epiduraalin laittaminen ei yllätyksekseni sattunut ollenkaan. Vihdoinkin kipu hellitti. Puudutusainetta lisättiin neljän tunnin välein. Aina kun puudutuksen vaikutus alkoi loppua, supistuskivut tuntuivat entistäkin voimakkaammilta. Sain myös oksitosiinia edistämään synnytystä. Vauvan päähän kiinnitettiin anturi, jolla seurattiin hänen sykettään. Synnytyssalissa sain laittaa suuhuni enää mehua ja mehukeittoa, vaikka minulla oli hirveä nälkä. Kysyin kätilöltä, eikö minulle kannattaisi antaa sokeriliuosta tai muuta energiaa suonensisäisesti, jos en saa enää syödä mitään. Hieman huoletti, miten jaksan vielä ponnistusvaiheen läpi. Sain sokeriliuosta. Minulle laitettiin myös katetri, koska pissaaminen oli tosi vaikeaa enkä edes tuntenut pissahätää. Kohdunsuu avautui todella hitaasti. Joskus iltapäivän puolella kätilö totesi, että vauva on tulossa todennäköisesti kasvot ylöspäin ja hänet olisi hyvä saada kääntymään toisinpäin. Sitä varten siirryin kontalleen, ja ilmeisesti vauva kääntyikin, koska hän tuli ulos oikein päin. Myöhään iltapäivällä kätilö totesi, ettei ole enää varma, saadaanko vauva ulos alateitse vai joudutaanko vielä siirtymään sektioon, koska kohdunsuu aukesi niin hitaasti.

Vietettyämme synnytyssalissa melkein 12 tuntia sain ponnistaa, viimeiset sentit kohdunsuusta aukesivat lyhyessä ajassa. Ponnistin sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Koin sen luontevimmaksi, eikä muita asentoja ehdotettukaan. Ponnistusvaihe tuntui menevän nopeasti, jopa nopeammin kuin se kirjausten mukaan meni. Luulin murtavani kätilöiden kylkiluut, kun ohjeiden mukaisesti tuin jalkani heidän kylkiinsä. Heillä täytyy olla vahvat kylkilihakset tai jykevät jenkkakahvat, kun kestävät sellaista puskemista. Vaikeinta ja yllättävintä ponnistusvaiheessa oli se, että en tuntenut supistuksia ja siten tiennyt, milloin pitää ponnistaa. Kätilöt kysyivät, supistaako, ja käskivät ponnistaa, kun supistaa, mutta tunsin vain tauotonta kipua ja tarvetta ponnistaa. Ponnistusten välissä kätilöt käskivät vetää syvään henkeä, mutta minusta tuntui, että happi loppuu, etten saa tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, vaikka kuinka haukon. Suuni oli rutikuiva, mikä myös tuntui hankaloittavan hengittämistä. Kätilöt tarjosivat vettä, mutta en uskonut, että olisin pystynyt nielaisemaan ja pitämään mitään sisälläni. Jossain vaiheessa puolisoni käskettiin painaa kutsunappia, jotta kolmas kätilö tulisi katsomaan kellosta syntymäajan. Kaikki naiset varmaan ajattelevat ponnistusvaiheessa (jos se kestää enemmän kuin pari minuuttia), että eihän vauva voi mitenkään mahtua ulos - niin minäkin. Kun vauvan pää oli ulkona, kätilö kehotti katsomaan sitä. Tajusin pitäneeni silmiä kiinni melkein koko ajan. Näin vauvan päälaen jalkojeni välissä ja ajattelin, että onko se hengissä. Kun vauvan vartalo pullahti ulos, ensimmäisenä halusin nähdä ja kuulla sen hengittävän. En huomannut ajatella lainkaan vauvan sukupuolta, kunnes kätilö sanoi, että se on poika. Vauva laskettiin rinnalleni, ja puolisoni leikkasi napanuoran. Tuntui uskomattomalta, että raskaus ja synnytys oli ohi. Tuntui uskomattomalta, että vauva oli tällä puolella kehoani. Tuntui uskomattomalta, että se oli kehittynyt kahdesta pikkiriikkisestä solusta, minusta ja puolisostani. 

Yhtäkkiä en ollut enää yhtään väsynyt. Istukka tuntui helpolta ponnistaa ulos. Kätilö kysyi, haluanko nähdä sen, halusin. Se oli iso, punainen lihamöhkäle. Kätilöt ompelivat tikit repeämiini. Se ei tuntunut miltään, paikallispuudute toimi hyvin. Samalla juttelimme muun muassa kätilön koulutuksesta ja työstä. Se tuntui siinä tilanteessa luontevalta mutta myös hassulta, jutella niitä näitä kuin kahvipöydässä. En muista, irrotettiinko katetri ennen vai jälkeen ponnistusvaiheen. Kävin suihkussa. Sillä aikaa puolisoni osallistui vauvan punnitukseen, mittaamiseen, pesemiseen ja vaipan laittoon ja piti häntä sylissään. Minulla oli edelleen hirveä nälkä. Pian saimmekin syötävää - sitä samaa kuivaa sämpylää ja jogurttia mutta nyt myös hedelmiä, juotavaksi mehua ja kahvia. Vauva osasi heti imeä rintaani.

Synnytykseeni osallistui perjantai-illasta lähtien laskettuna yhteensä varmaan yli kymmenen kätilöä. Kaikki olivat taitavia ja erittäin mukavia. Nimeltä ja kasvoilta muistan vain ponnistusvaiheessa ja muutamat tunnit ennen sitä vuorossa olleet kätilöt, joista toinen oli opiskelija ja valmistumassa ensi keväänä. Emme olisi uskoneet hänen vasta harjoittelevan, hän vaikutti yhtä ammattitaitoiselta kuin muut ja teki kaikkia samoja toimenpiteitä kuin hänen parinsa. Hän oli 13. kertaa mukana synnytyksessä. Kätilöt olivat ihania, kannustavia ja lämpimiä. 

Muutaman tunnin kuluttua vauvan syntymästä pääsimme siirtymään sairaalan perheosastolle. Tuntui pelottavalta jäädä kolmistaan ja ottaa vastuu vastasyntyneestä, vaikka kätilöt olivat saatavilla koko yön. Osastolle päästyämme tunsin taas väsymyksen, olisin voinut nukkua ainakin vuorokauden putkeen. 

Loppusuora

Viimeinen raskauskolmannes vaikuttaa melko raskaalta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mitä synnytykseen tulee, niin minua ei ole koskaan lohduttanut se, kun joku sanoo, että tilastollisesti komplikaatiot on varsin epätodennäköisiä ja todennäköisesti kaikki menee hyvin. Ajattelen aina, että jollekin se epätodennäköinenkin tapahtuu, ja miksen se voisi olla juuri minä. Voin olla se yksi sadasta, tuhannesta tai sadasta tuhannesta. On elämässäni muitakin ei-niin-todennäköisiä asioita tapahtunut. Eniten minua lohduttaa synnytystä ajatellen se, että puolisoni on siellä mukana. Vaikka terveitä vauvoja syntyy Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia, pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun a) pystyin tulemaan raskaaksi, b) en saanut keskenmenoa ja c) vauva vaikuttaa ainakin rakenteellisesti terveeltä. En pidä mitään hyvää itsestäänselvyytenä.

Vain muutama päivä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne, kuinka hyvin voin, ja kuinka onnellinen olen, päätin lopettaa vähitellen mielialalääkkeeni loppuraskauden ajaksi. Neuvolalääkäri oli ohjeistanut lopettamaan lääkityksen, jos vointini sen sallii. Cipralexia/Escitalopramia saa syödä raskaana, mutta lääkäri sanoi, että jos tuntuu, ettei sille ole tarvetta, niin parempi ilman. No, kun olin voinut pari kuukautta ennennäkemättömän hyvin, tuumasin, että lääkitys on käynyt tarpeettomaksi. Söin kaksi viikkoa puolikasta annosta, ennen kuin lopetin lääkityksen kokonaan. Sitä seuraavina päivinä olin aivan sietämättömän ahdistunut, voin todella huonosti. Ahdistus tietysti vaikutti myös fyysiseen vointiini. Tieto siitä, että vauva kohdussani aistii olotilani, mielialani ja jopa tunteeni ja käytännössä kokee ne samat itse, tietysti pahensi ahdistusta entisestään. Kerroin tilanteesta terapeutilleni. Hän ei koskaan käske minua tekemään niin tai näin, mutta hänen kanssaan keskusteltuani päädyin siihen, että lääkitys on pienempi paha kuin se, että minä ja vauva olemme jatkuvasti ahdistuneita. Tutkimusten mukaan stressihormoni läpäisee istukan tehokkaasti. Jatkuva tai tiheään toistuva voimakas stressi voi altistaa kohtuvauvan pitkäaikaisillekin ongelmille. Stressi saattaa lisätä alttiutta esimerkiksi joillekin käytöshäiriöille tai psyykkisille ongelmille. Tiesin sen, etten halua viettää loppuraskauttani lähes toimintakyvyttömässä ahdistuksen tilassa. On tietysti mahdollista, että vointini olisi parantunut muutamassa päivässä tai viikossa, kun elimistöni olisi tottunut olemaan ilman lääkettä, mutta en pystynyt jäämään odottamaan, käykö niin vai ei. 

Viime viikkoina olen voinut paremmin, mutta se keskiraskauden onni ja euforia ei ole palannut. Suolistovaivat ovat tehneet olostani välillä sietämättömän tukalan. Monina päivinä on tuntunut, että energiani loppuu ihan kokonaan iltakuuteen mennessä. On ollut myös hyviä päiviä - enkä taaskaan tiedä, mistä syystä suolistovaivoja on toisina päivinä enemmän kuin toisina. FODMAP-ruokavaliota en ole raskauden aikana noudattanut kovin tarkasti. Toukokuussa närästystä ei jostain syystä ollut juuri lainkaan, mutta nyt se on palannut ja alkaa usein jo lounaan jälkeen. Onneksi Rennie toimii hyvin eikä vaahtoudu suussa niin kuin jotkut muut närästyslääkkeet. Lämmin sää on lisännyt jalka- ja käsiturvotusta, mutta muuten olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä ja valosta. Iltapäivisin tulee voimakas tarve nostaa jalat koholle istuallaan tai makuullaan, välillä kävely sattuu jalkoihin ilman kenkiäkin. Minulla on myös jatkuvasti jano mutta samaan aikaan pissahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa, mikä välillä ihan sattuu. Jäin toissapäivänä kesälomalle, jolta jatkan suoraan äitiyslomalle. Tuntuu ihan epätodelliselta, etten ole menossa töihin ainakaan vuoteen. Tuskin olisin jaksanutkaan olla töissä äitiyslomaan asti. 

Raskaus on tehnyt tosi hyvää kehonkuvalleni. On tuntunut ihanalta ja helpottavalta, että alkuraskauden jälkeen olen vain rakastanut kehoani. Itsekriitikkoni on pysynyt hiljempaa kuin koskaan varmaan pariinkymmeneen vuoteen. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, tai että olen syönyt jotain lähtökohtaisesti epäterveellistä. Olen vain ollut tyytyväinen kaikkeen liikkumiseeni ja siihen, kuinka monipuolisesti olen syönyt. Yllätyksekseni en ole pariin kuukauteen ollut edes huolissani siitä, miten kehoni ja painoni palautuvat raskaudesta. Olen vain ollut positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka vähän painoni on noussut raskauden aikana, etten ole varsinaisesti lihonut. Tähän mennessä painoni on noussut 9 kiloa. Normaali, terve raskaudenaikainen painonnousu on 10-15 kiloa. Alaston vauvamasuni on mielestäni valtavan söpö, rakastan katsella sitä peilistä.

Lähes joka päivä lävitseni humahtaa valtava tunneryöppy, jota on vaikea kuvailla. Siinä on sekaisin pelkoa, onnea, jännitystä, rakkautta ja varmaan lukuisia muita tunteita, joita en osaa tunnistaa tai sanoittaa. Enpä ole koskaan rakastanut ketään, ennen kuin olen edes tavannut hänet! Eikö olekin hassua, että en ole tavannut häntä, mutta olen elänyt hänen kanssaan koko ajan jo yli puoli vuotta? Vaikka raskausaika on mennyt nopeasti ja totaalinen elämänmuutos pelottaakin, niin en malttaisi millään odottaa, että hän syntyisi jo. Hyvin olen myös pystynyt torjumaan mediasta ja muualta sinkoilevat vaatimukset liittyen raskausajan äitiyteen. Luin juuri raskausviikosta 30, että ”jatka vauvalle juttelemista ja laulamista”. Huonon omantunnon tuntemisen sijaan minua nauratti. No en ole kyllä vielä jutellut hänelle mitään enkä varsinkaan laulanut! Varmasti se olisi hyvä, mutta itseltäni se nyt vaan ei luonnistu enkä usko väkisintekemisen olevan hyväksi. Ihailen kyllä heitä, joille laulaminen on luontevaa, ja jotka ovat siinä lahjakkaita. Vatsalle puhumisen ideaa en rehellisesti sanottuna ole edes ymmärtänyt, koska eihän vauva ääneni kuullessaan voi tunnistaa, kenelle puhun. Minulle luontevaa ja tarpeellista on ollut esimerkiksi raskauspäiväkirjan kirjoittaminen, mitä moni muu ei tee (raskauspäiväkirja on erikseen ja yksityinen, se ei ole tämä blogi).

Jälleen täytynee todeta lopuksi, että kertoessani vaivoistani ja ahdistuksistani yms. tarkoitukseni ei ole valittaa. Kukaan ei vaan tunnu puhuvan siitä, millaisia oireita raskauteen liittyy. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että juuri kellään muulla - tutuilla ja tuntemattomilla - ei ole ollut mahdollisen alkupahoinvoinnin jälkeen mitään epämukavuuksia lukuun ottamatta viimeisten viikkojen tukaluutta vatsan koon takia. Kun ihmiset - varsinkin vähemmän tutut kuten työtoverit - kysyvät, miten raskauteni on mennyt, tai miten olen voinut, niin tuntuu mahdottomalta sanoa mitään negatiivista. Kysymykseen kuuluu vaan vastata, että ”ihan hyvin”, jos vauva kerran on elossa ja (saatavilla olevan tiedon mukaan) terve. Kaikki muu tuntuu valittamiselta. Äitiydestä ja vanhemmuudesta on viime vuosina saanut mediassa ja kaveriporukoissa vihdoin kertoa myös vaikeita ja epämiellyttäviä puolia, mutta minulla on vahva vaikutelma, että sama ilmiö ei ulotu raskauteen. Jos jostain epämiellyttävästä oireesta erehtyy kertomaan, niin se pitää tehdä puoliksi vitsaillen. Kun olen vointiani kysyttäessä rehellisesti maininnut muutamasta epämukavuudesta, niin minulle on lähes poikkeuksetta todettu, että kaikki vaivat unohtuvat vauvan syntymän jälkeen, synnytyskipukin. Se voi olla ihan totta ainakin joidenkin kohdalla, mutta minä elän nyt ja koen asiat nyt. Vain menneisyys ja nykyhetki ovat todellisia. Haluan kertoa avoimesti ja yksityiskohtaisesti, millaista on ollut olla raskaana. Yhdenlaisen kertomuksen - tiedostan, että jokaisen ihmisen jokainen raskaus on yksilöllinen. 

On muuten ollut mukavaa olla raskausvatsan turvin suojassa joidenkin miesten limaisilta katseilta ja ahdistavilta kommenteilta julkisilla paikoilla. Välillä on käynyt niinkin, että ensin joku on hymyillyt minulle mutta huomatessaan vatsani kääntänyt katseensa pettyneenä pois.