Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.

Oman onnensa keskushyökkääjä

Kukaan ei ole oman onnensa seppä vaan enemmänkin oman onnensa keskushyökkääjä: jos tiimi ympärillä ei tue, on aika vaikea tehdä maalia.

Frank Martela

Sosiaalityö ja yhteiskuntatieteet

Koulutuksellani on hyvin vähän tekemistä työssäni tarvittavien tietojen ja taitojen kanssa, vaikka olen kouluttautunut nimenomaan tähän ammattiin. Sosiaalityöntekijän muodollinen pätevyys ei todellakaan tarkoita käytännön ammatillista pätevyyttä. Koulutuksessa pitäisi olla mahdollisuus ja mielellään pakko suuntautua, erikoistua johonkin osa-alueeseen. Nykyinen koulutus on aivan liian laaja-alainen ja yleismaailmallinen. Minut koulutettiin yhteiskuntatieteilijäksi, ei sosiaalityön käytännön ammattilaiseksi. 

Olen kohdannut monta kollegaa, joilla on erittäin puutteelliset vuorovaikutustaidot. Se, että osaa kirjoittaa hyviä esseitä ja tenttivastauksia ei kerro vielä mitään siitä, miten opiskelija osaa käyttäytyä vuorovaikutustilanteissa, ihmissuhdetyössä. Asiakasta ei paljon lohduta lause, jota sosiaalityöntekijät hokevat opiskelijoille: työssä oppii. Totta kai oppii ja niin pitääkin, kukaan ei tule koskaan valmiiksi ja täydelliseksi, mutta koulutuksen pitäisi tuottaa vähintään perustaidot ja -tiedot. 

Jos minä saisin päättää, sosiaalityön koulutukseen sisältyisi myös jokaisen henkilökohtainen terapiaprosessi niin kuin terapeuttien koulutuksiin. Jokainen sosiaalityöntekijä on erilainen eikä asiakas saa valita työntekijäänsä. Meistä jokainen kantaa menneisyyttään mukanaan ja omat pelot, kokemukset, käsitykset ja tunteet todellakin vaikuttavat siihen, miten sosiaalityöntekijä käyttäytyy, kirjoittaa, harkitsee ja päättää. Työntekijän on varmasti vaikeaa kohdata jotakin sellaista, mitä hän ei ole omassa elämässään vielä käsitellyt ja hyväksynyt.

Kaikkeen koulutukseen pitäisi mielestäni sisältyä työelämän pelisääntöihin tutustumista ja työelämän harjoittelemista. Ehdoton edellytys työelämässä pärjäämiselle on taito ja kyky pitää puolensa. Työelämästä ei selviä, jos työntekijä ei tunnista ja tiedosta jaksamisen rajojaan ja pidä niistä kiinni. Menestyminen työssä edellyttää myös sitä, että työntekijä tietää ja myöntää oman tietotaitonsa ja kykyjensä rajallisuuden. On vain ja ainoastaan tyhmää esittää osaavansa tai tietävänsä jotain, mitä ei osaa tai tiedä. Siitä jää aina kiinni. Kiinnijäämishetki ei ole kiva.

Riitely ja suuttumus

Pakenen ristiriitatilanteita. Kun koen, että minua kritisoidaan tai tahtomattani loukkaan toista tai minun ja toisen välille on muuten kehittymässä riita, minulle tulee voimakas tarve paeta. Jos en voi tehdä sitä, kivetyn eikä minuun saa todellista yhteyttä. Saatan itkeä ja väittää vastaan tai vaihtoehtoisesti lakonisesti myötäillä toista. Elämä ja parisuhde olisi paljon helpompaa, jos pystyisin kohtaamaan riitatilanteet ja negatiiviset tunteet paremmin. Tähänastisella kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän niitä pelkää, sitä enemmän niitä tulee.

En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän. 

Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.

Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.

Lääkitys ja syömishäiriö

Syön mielialalääkettä vieläkin. 20 mikrogrammaa Cipralexia päivittäin ja ahdistuskohtauksen tai paniikkikohtauksen yllättäessä yhden tai kaksi rauhoittavaa Xanoria. En uskalla lopettaa lääkitystä. Kokeilin kerran toissa syksynä, vai olikohan sitä edellisenä, jättää Cipralexin ja vaikka tein sen ohjeiden mukaisesti vähän kerrallaan, niin viikon ahdistuksen jälkeen totesin, etten pysty tai halua olla ilman. En halua tai pysty edelleenkään. Pelkkä ajatuskin lopettamisesta tuntuu epämiellyttävältä.

En pysty vieläkään syömään buffeteista, koska en pysty olemaan oksentamatta, jos syön itseni ähkyyn. Ja kuinka esimerkiksi hyvällä brunssilla voisi olla syömättä ähkyyn? Muistan, kun psykoterapiassa määrittelin, että olen täysin parantunut syömishäiriöstä sitten, kun pystyn syömään seisovasta pöydästä ahmimatta ja kokematta minkäänlaista ahdistusta. Mutta edelleen ihmettelen, kuinka kukaan pystyy siihen. Eihän ihmisen kuulu syödä niin paljon kerrallaan, ei sellainen ole hyväksi kellekään. Enkä nyt tarkoita, että siitä välttämättä lihoisi, jos päivän kokonaisenergiamäärä pysyy aisoissa, vaan sitä, että ruoansulatussysteemi ei sovellu sellaiseen. Eli olenko parantunut ja oliko määritelmäni vääränlainen?

Haaveet

Olen joutunut luopumaan - ainakin toistaiseksi - haaveesta tehdä päätyöni ohessa töitä jumppaohjaajana. Haaveilin siitä ensimmäistä kertaa jo 15-vuotiaana, kun olin alkanut käydä jumppatunneilla. Silloin se oli vielä ihan realistinen unelma, mutta sairastuttuani ärtyneen suoliston oireyhtymään, en olisi voinut enkä voi edelleenkään sitoutua fyysiseen ja ylipirteyttä vaativaan työhön. Lähes joka kerta, kun jumpassa käyn, muistan unelmani ja minua vituttaa.

Olen myös haaveillut romaanin kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Aloitin kirjoittamaan sitä Jyväskylässä asuessani noin kuusi vuotta sitten. Kirjoitin vain silloin, kun inspiraatio iski ja pystyin keskittymään, rauhoittumaan kirjoittamiseen. Minulla on kasassa 80 A4-kokoista sivua, mutta kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut. Ei ole ollut energiaa ja aikaa. Eihän sitä ole ollut kahteen vuoteen romaanien lukemiseenkaan. 

Luen lähinnä vain Hesaria ja sen liitteitä sekä katson tv-sarjoja, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja elokuvia. Viimeksi lukemani kirja oli Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedisin elämäkerta, lainasin puolisoltani. Kirja oli niin hyvä, että ihmettelen, miten olen voinut olla lukematta sittemmin. Sitä ennen luin psykiatrisessa sairaalassa ollessani Jens Lapiduksen Stockholm Noir -sarjan ensimmäisen osan Rahalla saa. Sekin puolisoni kirja. Miten olen voinut olla lukematta jatko-osia? Eikä kyse ole todellakaan siitä, ettenkö haluaisi lukea. Joka kerta, kun yritän, en pysty keskittymään. Tv:n ja elokuvien katsominen on niin paljon helpompaa. Ei minulla ole koskaan tainnut olla ongelmaa niihin keskittymisessä. Elokuvien osalta pidän lähes poikkeuksetta tositarinoihin perustuvista käsikirjoituksista. Ja kuinka paljon onkaan olemassa kiinnostavia elämäkertakirjoja ja muita tositarinaromaaneja! 

Ehkä vielä joku päivä toteutan ainakin jälkimmäisen unelmistani. Olen kirjoittanut runoja kuutisen vuotta ja osallistunut Otavan kaunokirjallisuuskilpailuun kahdella runokokoelmalla. Julkaisen runojani toisessa blogissa. Kustannussopimuksen saaminen Suomessa tai ainakaan tunnetun kustannusyhtiön kanssa on helvetin vaikeaa, mutta omakustanteen voisin teettää vaikka heti, jos olisi ylimääräistä rahaa. Varmaan romaaninkin kirjoittamiseen saisin lisäpuhtia, jos tietäisin voivani julkaista sen milloin vaan. Toistaiseksi minulla ei ole tarpeeksi rahaa ja pienet säästöt haluan kohdistaa pääosin matkailuun ja asunnon hankintaan.

Asiakaspalvelu

En voi sietää välinpitämättömyydestä johtuvaa huonoa asiakaspalvelua. Aina kun kohtaan sellaista, mieleni tekisi pitää työntekijälle puolen tunnin puhuttelu. On minullakin huonoja päiviä enkä aina ole töissä parhaimmillani, mutta koskaan se ei johdu välinpitämättömyydestä. Se voi johtua ylikuormittumisesta, stressistä tai henkilökohtaisen elämän tapahtumista. Kaikkia näitä ei voi täysin välttää, joten jos ei ole aivan poikkeuksellisen vahva ihminen, niin joskus huono päivä näkyy päälle päin. Mielestäni on ihan ok ja suotavaa, että työntekijä sanoo asiakkaalle tai työtovereille ääneen, jos tiedostaa toimivansa säästöliekillä. En halua, että asiakkaani tai kollegani ajattelisivat koskaan, että suhtaudun heihin tai työhöni välinpitämättömästi. Minulla on korkea työmoraali. Se on lähtökohtaisesti hyvä asia, kunhan ei kuohu yli.