Synnytyskertomus

Lapsemme syntyi tasan viikko lasketun ajan jälkeen. Hän on terve ja kehittynyt näiden ensimmäisten seitsemän viikon aikana erinomaisesti. Joidenkin taitojen suhteen hän on reippaasti etuajassa keskimääräisestä kehityskaaresta. Odotan kovasti, että hänelle kehittyisi säännöllisempi päivärytmi, ja että hänen kanssaan voisi kommunikoida enemmän.

Synnytyssairaalan tietojärjestelmään kirjatut tiedot synnytyksestä ovat todella niukat, tässä kaikki:

Äiti synnyttänyt säännöllisesti alateitse h. 41+0.

Synnytys käynnistyi spontaanisti.

Kivunlievityksinä Oxanest, kipufent ja epid.puudutus.

3.9. klo 18:32 syntyi poikavauva.

Lisäksi synnytyksestä on täytetty yhden sivun lomake, jossa on numerotietoja ja rasteja ruuduissa. Siihen on merkitty, että säännölliset supistukset alkoivat 3.9. klo 6:30, mikä ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Ne alkoivat 31.8. klo 22. Lomakkeen mukaan lapsivesi meni 2.9. klo 22:30 mutta kalvot puhkaistiin 3.9. klo 6:28. Molemmat tiedot pitävät sinänsä paikkansa mutta noin ilmaistuna kuulostavat ristiriitaisilta. Lomakkeesta selviää, että ponnistusvaihe alkoi 3.9. klo 18:05, synnytin puoli-istuvassa asennossa ja vauva syntyi takaraivotarjonnassa. En tiedä, mitä nuo kirjauksissa mainitut Oxanest ja kipufent ovat, mutta lomakkeeseen on rastittu, että sain epiduraali- ja spinaalipuudutukset sekä ilokaasua. Otsikon ”Valmiste” alle on kirjoitettu Syntocinon 8, 3ky iv, Ringer Asetat 500 ml ja Glucos 500 ml. Lomakkeessa lukee, että verenvuotoa ennen istukan irtoamista oli 200 ml ja saman verran istukan irtoamisen jälkeen. Jäin miettimään, miten kätilöt määrän arvioivat, silmämääräisesti varmaan. Istukan irtoamisajaksi on merkitty 18:42. Istukankin he jossain välissä ilmeisesti kävivät punnitsemassa, koska lomakkeeseen sen painoksi on merkitty 634 grammaa. Lomakkeen mukaan istukka oli täydellinen ja kalvot täydelliset, vaihtoehtona epätäydellinen ja epätäydelliset - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Repeämien sijainti on myös merkitty lomakkeelle. Lomakkeeseen on kirjattu synnytyksestä vastanneeksi kätilöksi vain toinen ponnistusvaiheessa ja muutamina sitä edeltävinä tunteina meitä hoitaneista kätilöistä.

Kirjauksista voinee vetää johtopäätöksen siitä, että niitä ei ole kirjoitettu potilasta vaan henkilökuntaa varten. Noin niukan tekstin perusteella henkilökuntaa ei kiinnosta muut kuin ns. tekniset tiedot. Kirjaukset tulostettiin meille mukaan pyytämättä mutta ilmeisesti lähinnä siksi, että ne piti viedä neuvolan terveydenhoitajalle, koska neuvolan ja sairaalan tietojärjestelmät eivät keskustele keskenään. Terveydenhuollon kirjaamiskäytännöt ovat aivan erilaiset kuin sosiaalihuollossa, ainakin lastensuojeluun verrattuna. Olen varmaan joskus täällä blogissakin ihmetellyt, miten uskomattoman huonosti ja niukasti kirjauksia tehdään psykiatrisissakin palveluissa, joissa on kyse erittäin aroista asioista. 

Kerronpa sitten, miten synnytys minun näkökulmastani meni. Aaltomaiset, kivuliaat supistukset alkoivat perjantai-iltana noin klo 22. Olimme kotona, ja totesin puolisolleni, että tällaisia tuntemuksia minulla ei ole aiemmin ollut ja epäilin, että synnytys on alkamassa. Supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, joten nukkuminen ei tullut kuuloonkaan. Puoliltaöin soitin synnytyssairaalaan ja kysyin, voisimmeko mennä sinne. Meitä neuvottiin odottamaan aamuun ja menemään sairaalaan sitten, jos supistukset ovat jatkuneet ennallaan tai lapsivesi menee. Aamulla soitin sairaalaan uudestaan ja lähdimme sinne, koska supistukset jatkuivat koko yön samanlaisina. Supistuskipu oli vielä laimea verrattuna siihen, millaiseksi se äityi myöhemmin, mutta en tietysti osannut arvioida sitä vielä silloin. Olin rauhallinen ja pystyin vielä hymyilemään ja nauramaankin. Tuossa vaiheessa luotin vielä siihen, että vauva syntyy saman päivän aikana. Kohdunsuu oli vasta 2 cm auki, ja kätilö totesi, että vauva saattaa syntyä vasta seuraavan viikon puolella. Kysyin, onko hän tosissaan. Järkytyin ja ajattelin, että varmaan kuitenkin 99 % todennäköisyydellä synnytys on ohi vuorokauden sisällä. 

Vietimme sairaalassa muutaman tunnin, ja kun kohdunsuulla ei tapahtunut mitään, meitä kehotettiin palaamaan kotiin. Sain mukaan tavallista särkylääkettä, lämpöpusseja ja TENS-kivunlievityslaitteen. Suihkussa käymisen sanottiin myös lieventävän kipua. Kotona otin kerralla molemmat särkylääketabletit, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta. Suihkussa kipu lieventyi vähän, mutta vain siksi aikaa, kun olin siellä. TENS-laite ei varsinaisesti vähentänyt kipua mutta vei huomiota laitteen tärinään, samoin lämpöpussit pussien lämpöön. 

Kipu kasvoi koko ajan, joten lauantai-iltana palasimme sairaalaan. Ihmettelen, miksei näitä tulemisia ja menemisiä ole kirjattu sairaalassa mihinkään. En enää muista siirtymisten tarkkoja ajankohtia. Jäimme sairaalan pieneen, ikkunattomaan huoneeseen yöksi. Kutsuin sitä selliksi. Oma vessa ja suihku siellä oli onneksi. Puolisoni sai ohuen, muovitetun patjan lattialle sängykseen. Kumpikaan meistä ei nukkunut juuri lainkaan. Supistuksia tuli edelleen 5-10 minuutin välein, mutta kohdunsuulla ei tapahtunut mitään. En muista enää, milloin sain ensimmäisen kipupiikin pakaraan, varmaan myöhään illalla tai joskus aamuyöllä. Kipulääke vaikutti ja auttoi kerrallaan noin puolitoista tuntia, mutta uuden voi antaa vasta kuuden tunnin kuluttua edellisestä. 

Puolisoni selkä oli yön jäljiltä niin kipeä, että hän lähti sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi kotiin nukkumaan. Sairaalassa sain syötäväksi vain kuivia, täytettyjä sämpylöitä, jogurttia, mehukeittoa ja juotavaksi kahvia, vettä ja mehua. Olisin halunnut käydä ulkona auringonvalossa kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa, mutta sitä varten olisi pitänyt kirjautua kokonaan ulos sairaalasta sairaalan vastuukysymysten takia, eikä sitä suositeltu. Puolisoni palasi iltapäivällä sairaalaan. Kätilö kävi tarkistamassa kohdunsuun tilanteen muutaman tunnin välein yötä lukuun ottamatta. Sunnuntai-iltana, muistaakseni kahdeksan maissa, kätilö suositteli, että palaisimme vielä kotiin odottamaan kohdunsuun avautumista tai lapsiveden menoa. Edellisen kipupiikin vaikutus taisi olla ohi kotiin lähtiessämme, koska jo kotimatkalla itkin ja vaikersin kivusta. Istuma-asennossa kipu oli voimakkain, ja teiden hidasteiden ja tietyömaiden epätasaisuuksien aiheuttamat tärähdykset sattuivat niin, että luulin kuolevani kipuun. 

Kotona itkin tuskissani suihkussa ja sängyssä TENS-laitteen kanssa kaksi tuntia, kunnes totesin puolisolleni, etten kestä enempää. Lähdimme takaisin sairaalaan. Ajattelin, että kohdunsuun täytyy olla avautunut niin, että vauva syntyy parin tunnin sisällä. Mitään ei ollut tapahtunut, se oli edelleen 2 cm auki. Puolisoni palasi yöksi kotiin nukkumaan, koska hänelle sairaalassa ei ollut edelleenkään tarjolla muuta kuin ohut patja lattialle. Matkaa kotoa sairaalaan oli autolla vain 15 minuuttia. Sain kipupiikin, kävin suihkussa ja käytin TENS-laitetta ja lämpöpusseja, mutta kipupiikkiä lukuun ottamatta niistä ei ollut enää mitään hyötyä. Pissalla käyminen oli vaikeaa ja kivuliasta, eikä vatsani ollut toiminut kahteen päivään. Lauantain jälkeen en ollut syönyt muuta kuin niitä kuivia sämpylöitä, jogurttia ja mehukeittoa. Yöllä kutsuin kätilön, kun huomasin alustani sängyllä olevan vähän märkä. Kätilö testasi nesteen ja totesi sen olevan lapsivettä, mutta sitä oli tullut vain vähän. 

Maanantaina aamukuudelta kätilö tuli taas tarkistamaan kohdunsuun. Se ei ollut avautunut yhtään enempää. Purskahdin itkuun ja paruin, etten jaksa enää. Kätilö lupasi käydä konsultoimassa lääkäriä, josko synnytystä voitaisiin jotenkin edistää. Tuntui ikuisuudelta maata yksin huoneessa ja odottaa kätilön palaavan. Ovi avautui, kun itkin ja huusin kivusta silmät kiinni varmaan 500. supistuksen kourissa. Kuulin miehen äänen ja tunsin sormet jalkovälissäni. Hän sanoi venyttävänsä kohdunsuun neljään senttiin ja puhkaisevansa kalvot. Sitten tunsin lämpimän nesteen valahtavan jalkovälistäni sängylle. Avasin silmäni ja näin lääkärin, mutta en enää yhtään muista, miltä hän näytti. Kätilö sanoi, että voimme siirtyä synnytyssaliin. Jatkoin itkemistä mutta nyt huojennuksesta. Kello oli 7. 

Matkalla synnytyssaliin soitin puolisolleni, joka lähti saman tien kotoa ja saapui puolessa tunnissa. Synnytyssalissa hänellekin oli kunnon sänky. Sali oli iso, ja siellä oli onneksi monta ikkunaa, aurinko paistoi. Sain saman tien ilokaasua, ja anestesialääkäri tuli pian. Epiduraalin laittaminen ei yllätyksekseni sattunut ollenkaan. Vihdoinkin kipu hellitti. Puudutusainetta lisättiin neljän tunnin välein. Aina kun puudutuksen vaikutus alkoi loppua, supistuskivut tuntuivat entistäkin voimakkaammilta. Sain myös oksitosiinia edistämään synnytystä. Vauvan päähän kiinnitettiin anturi, jolla seurattiin hänen sykettään. Synnytyssalissa sain laittaa suuhuni enää mehua ja mehukeittoa, vaikka minulla oli hirveä nälkä. Kysyin kätilöltä, eikö minulle kannattaisi antaa sokeriliuosta tai muuta energiaa suonensisäisesti, jos en saa enää syödä mitään. Hieman huoletti, miten jaksan vielä ponnistusvaiheen läpi. Sain sokeriliuosta. Minulle laitettiin myös katetri, koska pissaaminen oli tosi vaikeaa enkä edes tuntenut pissahätää. Kohdunsuu avautui todella hitaasti. Joskus iltapäivän puolella kätilö totesi, että vauva on tulossa todennäköisesti kasvot ylöspäin ja hänet olisi hyvä saada kääntymään toisinpäin. Sitä varten siirryin kontalleen, ja ilmeisesti vauva kääntyikin, koska hän tuli ulos oikein päin. Myöhään iltapäivällä kätilö totesi, ettei ole enää varma, saadaanko vauva ulos alateitse vai joudutaanko vielä siirtymään sektioon, koska kohdunsuu aukesi niin hitaasti.

Vietettyämme synnytyssalissa melkein 12 tuntia sain ponnistaa, viimeiset sentit kohdunsuusta aukesivat lyhyessä ajassa. Ponnistin sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Koin sen luontevimmaksi, eikä muita asentoja ehdotettukaan. Ponnistusvaihe tuntui menevän nopeasti, jopa nopeammin kuin se kirjausten mukaan meni. Luulin murtavani kätilöiden kylkiluut, kun ohjeiden mukaisesti tuin jalkani heidän kylkiinsä. Heillä täytyy olla vahvat kylkilihakset tai jykevät jenkkakahvat, kun kestävät sellaista puskemista. Vaikeinta ja yllättävintä ponnistusvaiheessa oli se, että en tuntenut supistuksia ja siten tiennyt, milloin pitää ponnistaa. Kätilöt kysyivät, supistaako, ja käskivät ponnistaa, kun supistaa, mutta tunsin vain tauotonta kipua ja tarvetta ponnistaa. Ponnistusten välissä kätilöt käskivät vetää syvään henkeä, mutta minusta tuntui, että happi loppuu, etten saa tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, vaikka kuinka haukon. Suuni oli rutikuiva, mikä myös tuntui hankaloittavan hengittämistä. Kätilöt tarjosivat vettä, mutta en uskonut, että olisin pystynyt nielaisemaan ja pitämään mitään sisälläni. Jossain vaiheessa puolisoni käskettiin painaa kutsunappia, jotta kolmas kätilö tulisi katsomaan kellosta syntymäajan. Kaikki naiset varmaan ajattelevat ponnistusvaiheessa (jos se kestää enemmän kuin pari minuuttia), että eihän vauva voi mitenkään mahtua ulos - niin minäkin. Kun vauvan pää oli ulkona, kätilö kehotti katsomaan sitä. Tajusin pitäneeni silmiä kiinni melkein koko ajan. Näin vauvan päälaen jalkojeni välissä ja ajattelin, että onko se hengissä. Kun vauvan vartalo pullahti ulos, ensimmäisenä halusin nähdä ja kuulla sen hengittävän. En huomannut ajatella lainkaan vauvan sukupuolta, kunnes kätilö sanoi, että se on poika. Vauva laskettiin rinnalleni, ja puolisoni leikkasi napanuoran. Tuntui uskomattomalta, että raskaus ja synnytys oli ohi. Tuntui uskomattomalta, että vauva oli tällä puolella kehoani. Tuntui uskomattomalta, että se oli kehittynyt kahdesta pikkiriikkisestä solusta, minusta ja puolisostani. 

Yhtäkkiä en ollut enää yhtään väsynyt. Istukka tuntui helpolta ponnistaa ulos. Kätilö kysyi, haluanko nähdä sen, halusin. Se oli iso, punainen lihamöhkäle. Kätilöt ompelivat tikit repeämiini. Se ei tuntunut miltään, paikallispuudute toimi hyvin. Samalla juttelimme muun muassa kätilön koulutuksesta ja työstä. Se tuntui siinä tilanteessa luontevalta mutta myös hassulta, jutella niitä näitä kuin kahvipöydässä. En muista, irrotettiinko katetri ennen vai jälkeen ponnistusvaiheen. Kävin suihkussa. Sillä aikaa puolisoni osallistui vauvan punnitukseen, mittaamiseen, pesemiseen ja vaipan laittoon ja piti häntä sylissään. Minulla oli edelleen hirveä nälkä. Pian saimmekin syötävää - sitä samaa kuivaa sämpylää ja jogurttia mutta nyt myös hedelmiä, juotavaksi mehua ja kahvia. Vauva osasi heti imeä rintaani.

Synnytykseeni osallistui perjantai-illasta lähtien laskettuna yhteensä varmaan yli kymmenen kätilöä. Kaikki olivat taitavia ja erittäin mukavia. Nimeltä ja kasvoilta muistan vain ponnistusvaiheessa ja muutamat tunnit ennen sitä vuorossa olleet kätilöt, joista toinen oli opiskelija ja valmistumassa ensi keväänä. Emme olisi uskoneet hänen vasta harjoittelevan, hän vaikutti yhtä ammattitaitoiselta kuin muut ja teki kaikkia samoja toimenpiteitä kuin hänen parinsa. Hän oli 13. kertaa mukana synnytyksessä. Kätilöt olivat ihania, kannustavia ja lämpimiä. 

Muutaman tunnin kuluttua vauvan syntymästä pääsimme siirtymään sairaalan perheosastolle. Tuntui pelottavalta jäädä kolmistaan ja ottaa vastuu vastasyntyneestä, vaikka kätilöt olivat saatavilla koko yön. Osastolle päästyämme tunsin taas väsymyksen, olisin voinut nukkua ainakin vuorokauden putkeen. 

Loppusuora

Viimeinen raskauskolmannes vaikuttaa melko raskaalta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mitä synnytykseen tulee, niin minua ei ole koskaan lohduttanut se, kun joku sanoo, että tilastollisesti komplikaatiot on varsin epätodennäköisiä ja todennäköisesti kaikki menee hyvin. Ajattelen aina, että jollekin se epätodennäköinenkin tapahtuu, ja miksen se voisi olla juuri minä. Voin olla se yksi sadasta, tuhannesta tai sadasta tuhannesta. On elämässäni muitakin ei-niin-todennäköisiä asioita tapahtunut. Eniten minua lohduttaa synnytystä ajatellen se, että puolisoni on siellä mukana. Vaikka terveitä vauvoja syntyy Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia, pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun a) pystyin tulemaan raskaaksi, b) en saanut keskenmenoa ja c) vauva vaikuttaa ainakin rakenteellisesti terveeltä. En pidä mitään hyvää itsestäänselvyytenä.

Vain muutama päivä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne, kuinka hyvin voin, ja kuinka onnellinen olen, päätin lopettaa vähitellen mielialalääkkeeni loppuraskauden ajaksi. Neuvolalääkäri oli ohjeistanut lopettamaan lääkityksen, jos vointini sen sallii. Cipralexia/Escitalopramia saa syödä raskaana, mutta lääkäri sanoi, että jos tuntuu, ettei sille ole tarvetta, niin parempi ilman. No, kun olin voinut pari kuukautta ennennäkemättömän hyvin, tuumasin, että lääkitys on käynyt tarpeettomaksi. Söin kaksi viikkoa puolikasta annosta, ennen kuin lopetin lääkityksen kokonaan. Sitä seuraavina päivinä olin aivan sietämättömän ahdistunut, voin todella huonosti. Ahdistus tietysti vaikutti myös fyysiseen vointiini. Tieto siitä, että vauva kohdussani aistii olotilani, mielialani ja jopa tunteeni ja käytännössä kokee ne samat itse, tietysti pahensi ahdistusta entisestään. Kerroin tilanteesta terapeutilleni. Hän ei koskaan käske minua tekemään niin tai näin, mutta hänen kanssaan keskusteltuani päädyin siihen, että lääkitys on pienempi paha kuin se, että minä ja vauva olemme jatkuvasti ahdistuneita. Tutkimusten mukaan stressihormoni läpäisee istukan tehokkaasti. Jatkuva tai tiheään toistuva voimakas stressi voi altistaa kohtuvauvan pitkäaikaisillekin ongelmille. Stressi saattaa lisätä alttiutta esimerkiksi joillekin käytöshäiriöille tai psyykkisille ongelmille. Tiesin sen, etten halua viettää loppuraskauttani lähes toimintakyvyttömässä ahdistuksen tilassa. On tietysti mahdollista, että vointini olisi parantunut muutamassa päivässä tai viikossa, kun elimistöni olisi tottunut olemaan ilman lääkettä, mutta en pystynyt jäämään odottamaan, käykö niin vai ei. 

Viime viikkoina olen voinut paremmin, mutta se keskiraskauden onni ja euforia ei ole palannut. Suolistovaivat ovat tehneet olostani välillä sietämättömän tukalan. Monina päivinä on tuntunut, että energiani loppuu ihan kokonaan iltakuuteen mennessä. On ollut myös hyviä päiviä - enkä taaskaan tiedä, mistä syystä suolistovaivoja on toisina päivinä enemmän kuin toisina. FODMAP-ruokavaliota en ole raskauden aikana noudattanut kovin tarkasti. Toukokuussa närästystä ei jostain syystä ollut juuri lainkaan, mutta nyt se on palannut ja alkaa usein jo lounaan jälkeen. Onneksi Rennie toimii hyvin eikä vaahtoudu suussa niin kuin jotkut muut närästyslääkkeet. Lämmin sää on lisännyt jalka- ja käsiturvotusta, mutta muuten olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä ja valosta. Iltapäivisin tulee voimakas tarve nostaa jalat koholle istuallaan tai makuullaan, välillä kävely sattuu jalkoihin ilman kenkiäkin. Minulla on myös jatkuvasti jano mutta samaan aikaan pissahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa, mikä välillä ihan sattuu. Jäin toissapäivänä kesälomalle, jolta jatkan suoraan äitiyslomalle. Tuntuu ihan epätodelliselta, etten ole menossa töihin ainakaan vuoteen. Tuskin olisin jaksanutkaan olla töissä äitiyslomaan asti. 

Raskaus on tehnyt tosi hyvää kehonkuvalleni. On tuntunut ihanalta ja helpottavalta, että alkuraskauden jälkeen olen vain rakastanut kehoani. Itsekriitikkoni on pysynyt hiljempaa kuin koskaan varmaan pariinkymmeneen vuoteen. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, tai että olen syönyt jotain lähtökohtaisesti epäterveellistä. Olen vain ollut tyytyväinen kaikkeen liikkumiseeni ja siihen, kuinka monipuolisesti olen syönyt. Yllätyksekseni en ole pariin kuukauteen ollut edes huolissani siitä, miten kehoni ja painoni palautuvat raskaudesta. Olen vain ollut positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka vähän painoni on noussut raskauden aikana, etten ole varsinaisesti lihonut. Tähän mennessä painoni on noussut 9 kiloa. Normaali, terve raskaudenaikainen painonnousu on 10-15 kiloa. Alaston vauvamasuni on mielestäni valtavan söpö, rakastan katsella sitä peilistä.

Lähes joka päivä lävitseni humahtaa valtava tunneryöppy, jota on vaikea kuvailla. Siinä on sekaisin pelkoa, onnea, jännitystä, rakkautta ja varmaan lukuisia muita tunteita, joita en osaa tunnistaa tai sanoittaa. Enpä ole koskaan rakastanut ketään, ennen kuin olen edes tavannut hänet! Eikö olekin hassua, että en ole tavannut häntä, mutta olen elänyt hänen kanssaan koko ajan jo yli puoli vuotta? Vaikka raskausaika on mennyt nopeasti ja totaalinen elämänmuutos pelottaakin, niin en malttaisi millään odottaa, että hän syntyisi jo. Hyvin olen myös pystynyt torjumaan mediasta ja muualta sinkoilevat vaatimukset liittyen raskausajan äitiyteen. Luin juuri raskausviikosta 30, että ”jatka vauvalle juttelemista ja laulamista”. Huonon omantunnon tuntemisen sijaan minua nauratti. No en ole kyllä vielä jutellut hänelle mitään enkä varsinkaan laulanut! Varmasti se olisi hyvä, mutta itseltäni se nyt vaan ei luonnistu enkä usko väkisintekemisen olevan hyväksi. Ihailen kyllä heitä, joille laulaminen on luontevaa, ja jotka ovat siinä lahjakkaita. Vatsalle puhumisen ideaa en rehellisesti sanottuna ole edes ymmärtänyt, koska eihän vauva ääneni kuullessaan voi tunnistaa, kenelle puhun. Minulle luontevaa ja tarpeellista on ollut esimerkiksi raskauspäiväkirjan kirjoittaminen, mitä moni muu ei tee (raskauspäiväkirja on erikseen ja yksityinen, se ei ole tämä blogi).

Jälleen täytynee todeta lopuksi, että kertoessani vaivoistani ja ahdistuksistani yms. tarkoitukseni ei ole valittaa. Kukaan ei vaan tunnu puhuvan siitä, millaisia oireita raskauteen liittyy. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että juuri kellään muulla - tutuilla ja tuntemattomilla - ei ole ollut mahdollisen alkupahoinvoinnin jälkeen mitään epämukavuuksia lukuun ottamatta viimeisten viikkojen tukaluutta vatsan koon takia. Kun ihmiset - varsinkin vähemmän tutut kuten työtoverit - kysyvät, miten raskauteni on mennyt, tai miten olen voinut, niin tuntuu mahdottomalta sanoa mitään negatiivista. Kysymykseen kuuluu vaan vastata, että ”ihan hyvin”, jos vauva kerran on elossa ja (saatavilla olevan tiedon mukaan) terve. Kaikki muu tuntuu valittamiselta. Äitiydestä ja vanhemmuudesta on viime vuosina saanut mediassa ja kaveriporukoissa vihdoin kertoa myös vaikeita ja epämiellyttäviä puolia, mutta minulla on vahva vaikutelma, että sama ilmiö ei ulotu raskauteen. Jos jostain epämiellyttävästä oireesta erehtyy kertomaan, niin se pitää tehdä puoliksi vitsaillen. Kun olen vointiani kysyttäessä rehellisesti maininnut muutamasta epämukavuudesta, niin minulle on lähes poikkeuksetta todettu, että kaikki vaivat unohtuvat vauvan syntymän jälkeen, synnytyskipukin. Se voi olla ihan totta ainakin joidenkin kohdalla, mutta minä elän nyt ja koen asiat nyt. Vain menneisyys ja nykyhetki ovat todellisia. Haluan kertoa avoimesti ja yksityiskohtaisesti, millaista on ollut olla raskaana. Yhdenlaisen kertomuksen - tiedostan, että jokaisen ihmisen jokainen raskaus on yksilöllinen. 

On muuten ollut mukavaa olla raskausvatsan turvin suojassa joidenkin miesten limaisilta katseilta ja ahdistavilta kommenteilta julkisilla paikoilla. Välillä on käynyt niinkin, että ensin joku on hymyillyt minulle mutta huomatessaan vatsani kääntänyt katseensa pettyneenä pois. 

5/9 kk, 550 g, 30 cm

Tuntuu uskomattomalta olla nyt siinä tilanteessa, josta olen haaveillut koko ikäni, siitä asti kun aloin leikkiä nukeilla. Oma vauva, omassa vatsassa. Pelkään monia asioita, mutta ainakin suurin tai yksi suurimmista peloistani, lapsettomuus, näyttää olleen turha. Nyt, kun raskaus on edennyt yli puolivälin, voin myös todeta, että monet raskauteen liittyvistä peloistani eivät ole toteutuneet: keskenmeno, synnytykseen asti jatkuva voimakas raskauspahoinvointi, parisuhdeongelmat, akne, ummetus, ylimääräiset raskauskilot. Osa noista voi toki vielä toteutua, ja edessä on muita pelkoja, esimerkiksi sellainen pikkujuttu kuin synnytys. Se pelko on käynyt toteen, että kasvava kohtu pahentaa IBS-vaivojani. Alaselkäkivut ovat myös jo alkaneet, vaikkei vatsani vielä kovin suuri ole. Raskauskiloista mainittakoon, että ehkä alkuraskauden pahoinvointi hillitsi painonnousua, mutta toisaalta se myös esti harrastamasta hikiliikuntaa. Raskausaikana kielletyistä ruoka-aineista eniten kaipaan sushia (raaka kala, merilevä, inkivääri), graavilohta, fetaa ja viiniä. Edessä kuiva kesä.

Paljon hyvää on tapahtunut viime kirjoitukseni jälkeen. Rakenneultrassa oli kaikki hyvin, ja vauva voisi jo selvitä hengissä. Toivottavasti hän kuitenkin pysyy kiltisti kohdussa vähintään heinäkuuhun asti. Meidän täytyy käydä heinäkuun alussa ylimääräisessä ultrassa, koska istukka on tällä hetkellä kohdunsuun edessä. Todennäköisesti se liikkuu ylemmäs kohdun kasvaessa, mutta Naistenklinikalla on vuosittain pari tapausta, että istukka ei liiku pois kohdunsuulta, ja siksi synnytys tehdään sektiolla 2-3 viikkoa ennen laskettua aikaa. Heinäkuun ultrassa varmistetaan, mikä istukan tilanne on silloin. Vauvan kehitykseen tai minun vointiini se ei vaikuta. En edes ajattele tuota vastoinkäymisenä tai huonona uutisena, koska minulle ei ole tärkeää synnyttää alateitse. Rakenneultrassa olisi voinut selvittää lapsen sukupuolen, mutta emme halunneet tietää sitä. Jännittävää! 

Olen myös tuntenut vauvan liikkeitä noin kahden viikon ajan. Viikon verran aiemmin aloin tuntea jotain pientä, mutta sitä ei vielä erottanut ilmavaivoista. Sitten tuntemukset voimistuivat ja vakuutuin siitä, että ne ovat vauvan liikkeitä, koska en ollut tuntenut ennen samanlaisia muljahduksia, ne tuntuivat vatsan etuosassa ja sopivalla korkeudella navan alapuolella. Suolisto on alkanut siirtyä kohdun työntämänä ylemmäs. On ihanaa tuntea vauvan liikkeet, ikään kuin hän kommunikoisi kanssani. Tosin maanantain neuvolakäynnin (3. terveydenhoitajan tapaaminen) jälkeen olen ollut hieman hysteerinen aamuisin, ennen kuin tunnen päivän ensimmäiset potkut. Terveydenhoitaja nimittäin sanoi, että jos päivän aikana ei tunne yhtään liikettä, pitää maata tunti rauhassa, ja jos senkään aikana ei tunne mitään, pitää juoda lasillinen mehua ja maata vielä toinen tunti kuulostellen. Jos liikkeitä ei tunne, on syytä huolestua ja soittaa synnytyssairaalan päivystykseen. Onneksi olen tuntenut liikkeitä joka päivä jo aamupäivällä. Eniten niitä tuntuu kuitenkin selällään tai kyljellään maatessani.

Ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen tuntuu, että elämässäni on onnellisuuden pohjavire. Aina ennen olen kokenut onnea vain hetkissä, kun elämäni pohjavireenä on ollut masennus, ahdistus ja synkkyys. Minusta on aina ollut ihmeellistä, miten kaukaiselta hyvä olo tuntuu, kun voin pahoin, ja miten kaukaiselta masennus ja ahdistus tuntuu, kun voin hyvin, vaikka oikeasti muutoksesta olisi vain viikkoja tai korkeintaan kuukausia. Sisäinen kriitikkoni on toki muistanut huomauttaa, että onnen tunteet ovat vain raskaushormonien aikaansaama huijaus, ja ne kyllä romahtavat ryminällä, kunhan vauva on syntynyt. Onneksi ainakin toistaiseksi olen kyennyt viittaamaan kintaalla noille ajatuksille ja luottamaan onnen jatkuvuuteen. Tällä hetkellä ajattelen, että raskaan vauva-arjenkin, univajeen ja muun sellaisen aikana onnellisuuden pohjavire elämässä voi jatkua. Jää nähtäväksi.

Nyt kun töitä ennen kesä- ja äitiyslomaa on jäljellä vain alle kaksi kuukautta, minulla on jo toinen jalka työelämän ulkopuolella. En jaksa välittää työasioista niin paljon kuin ennen, koska en varmaan ole palaamassa samaan työhön äitiysloman jälkeen.

Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Viikko 15

Olen niin väsynyt raskauspahoinvointiin. Kuvittele olevasi vatsataudissa kolmatta kuukautta putkeen melkein joka päivä. Kuvittele, että lisäksi vatsassasi kiertää, se on turvoksissa ja siihen sattuu joka päivä. Kuvittele, että näistä oireista huolimatta teet töitä 7-8 tuntia päivässä ja vietät julkisissa liikennevälineissä 2-2,5 tuntia päivässä. Kuvittele, että tämän kaiken lisäksi taistelet lähes joka hetki masentavia ajatuksia ja tunteita vastaan, yrität pysyä positiivisena tai edes neutraalina. En kerjää sääliä - kuvailen vaan elämääni. Raskauden alussa olin toiveikas, että ehkä raskaus muuttaa elimistöäni niin, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireet vähenevät merkittävästi. Ne eivät ole muuttuneet miksikään. Sen sijaan päivittäisten vatsavaivojen lisäksi olen kärsinyt pahoinvoinnista. Ja se, että tiedän useimpien muidenkin naisten kärsivän raskauspahoinvoinnista, ei helpota oloani. Tällä viikolla oksensin yhtenä päivänä kolme kertaa ja toisena heti aamulla herättyäni, vaikka vatsani oli typötyhjä. Sisäinen kriitikkoni sanoo, että ”älä valita, itse halusit raskaaksi”. Niin halusin, haluan lapsen. Ei kukaan halua pahoinvointia, huonoa oloa, pelkoja ja uupumusta.

Aloin selata eilen äitiysvaatteita Zalandosta, mutta hetken päästä se alkoi tuntua pahalta, kun mieleni muisti muistuttaa minua siitä, että vauvahan saattaa kuolla tai raskaus voidaan joutua keskeyttämään, ennen kuin vatsa on ehtinyt kummemmin kasvaakaan. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, että kun ensimmäiset kolme kuukautta on kulunut ilman komplikaatioita ja ensimmäisessä ultrassa kaikki kohdussa on hyvin, niin pystyisin iloitsemaan täysin rinnoin. Kohtukuolema tapahtuu Suomessa noin 170 vauvalle vuodessa, eli kuolleena syntyy keskimäärin 3 lasta jokaista 1000 elävänä syntynyttä lasta kohti. Se voi tapahtua milloin vaan raskausviikon 20 jälkeen, tai kun vauva painaa yli 500 grammaa, sitä ennen puhutaan keskenmenosta. Onneksi minulla ei sentään ole kohtukuoleman useimpia riskitekijöitä: yli 35 vuoden ikä, tupakointi, ylipaino, kohonnut verenpaine ja diabetes. Olen kyllä painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen, mutta kai riskiksi lasketaan vasta suurempi ylipaino. Tosin myös raskausmyrkytys ja yliaikainen eli yli 42 viikon raskaus on riski, mutta raskausmyrkytystä voidaan hoitaa, ja voinhan kai pyytää synnytyksen käynnistämistä viikon 40 jälkeen.

Kun raskaudesta puhuu jonkun ei-niin-läheisen tutun kuten työkaverin kanssa, niin ei siinä voi ilmaista mitään kielteisiä tunteita ja ajatuksia kuten pelkoja. Pahoinvoinnista voi sentään mainita, mutta sitäkin pitää vähätellä, enkä halua mainita suolistosairaudestani. Ärsyttää, että vatsavaivat koetaan - siis myös minä koen - edelleen yleisyydestään huolimatta häpeällisiksi, eikä niistä kehdata puhua yhtä avoimesti kuin monista muista fyysisistä vaivoista. Kuitenkin kaikki sairaudet, niin fyysiset kuin psyykkisestikin, on ihan yhtä vähän eli ei lainkaan ihmisen itsensä vallassa tai syytä. No, lukuun ottamatta ehkä tupakoinnista johtuvia sairastumisia, jos ja kun tupakointia ei virallisesti pidetä samanlaisena riippuvuussairautena kuin päihteiden väärinkäyttöä. Olen aina ihmetellyt, miksei tupakkaa lasketa päihteiden kategoriaan. Vaikuttaahan sekin mieleen, miksi muuten kukaan käyttäisi sitä.

Tuntuu erittäin epämukavalta, kuinka kehoni julkinen kommentointi on ilmeisesti muuttunut viime viikkoina hyväksyttäväksi käytökseksi. Työpaikalla jo kaksi ihmistä on todennut vauvamahani näkyvän, vaikka se ei ole vielä kasvanut. He ovat vieläpä väittäneet vastaan, kun olen sen heille kertonut. Vatsani on ollut ihan samankokoinen ja -mallinen kuin ennenkin. Turvotusta minulla on ollut joka päivä koko kuluneen vuoden, kun olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani. Varmaan 90 prosentilla naisista on alavatsapömppö ja istuessa vatsamakkaroita. Vain harvan vatsa on alaosasta yhtä litteä kuin yläosasta. Eihän kenenkään vatsan kokoa ja muotoa saa kommentoida, ei oikeastaan edes katsoa. Miten siitä tulee joidenkin mielestä hyväksyttyä suunnilleen heti, kun ihminen on kertonut olevansa raskaana? Sitäpaitsi esikoisen kohdalla raskausvatsa ei yleensä ala kasvaa kovin aikaisin. Näiden itse lapsia saaneiden työkaverieni olisi pitänyt se mielestäni tietää. Minulle ei ikinä tulisi mieleenkään kommentoida toisen vatsaa, ennen kuin raskaus näkyy erittäin selvästi - enkä kyllä koe tarvetta kommentoida sitä silloinkaan. Olen kuullut, että kun vatsa on selvästi kasvanut, niin jopa täysin vieraat ihmiset voivat katsoa oikeudekseen koskettaa sitä! Sellaisessa tilanteessa löisin varmaan refleksinä tunkeilijaa naamaan. Minulla on muutenkin - varmaan introvertille luonteelle tyypillisesti - suuri oman reviirin tarve. En tykkää olla kovin lähellä vieraita ihmisiä ja inhoan ihmistungosta. Jopa Helsingin kokoisen kaupungin väkimäärä ahdistaa usein. Sitä en pidä pahana, jos joku oikeasti läheinen ihminen, kuten ystäväni haluaa koskettaa vauvamahaani. Niin olen itsekin tehnyt, kun ystäväni on ollut raskaana, mutta tietysti ensin kysynyt lupaa.

Hassua kyllä, työkaverini kommenttia seuraavana päivänä eli tänään huomasin vauvamahani kasvaneen. Kävin kuntosalilla ja näin kolmen-neljän viikon tauon jälkeen itseni kokovartalopeilistä ihonmyötäisissä vaatteissa. Kotona meillä ei ole peilejä kuin lavuaarien yläpuolella vessassa ja kylppärissä. Salilla totesin, että vatsani ei todellakaan näyttänyt samalta edellisellä kerralla. Huomasin myös, etten pysty enää vetämään vatsaa sisään niin kuin ennen. Tällä kertaa kyse ei ollut ilmavaivoista johtuvasta turvotuksesta. Olen silti edelleen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi havaita mitään muutosta vatsassani työpaikalla, koska siellä en käytä koskaan ihonmyötäisiä vaatteita. Työpaikan vessojen peileistä olen nähnyt ylävartaloni lantioon asti ja väljiin vaatteisiin pukeutuneena en ole huomannut eroa aiempaan.

Tuntuu mahtavalta, että vatsa kasvaa. Vielä kun tuntisin, missä kohtaa vauva on. Vielä kaksi viikkoa sitten neuvolassa se oli lantion korkeudella eli alhaalla. Kai vatsan kasvaminen tarkoittaa, että kohtu on alkanut kasvaa yläviistoon, ja vauva on nyt lantion yläpuolella. Seuraavalla viikolla raskaudesta on kulunut jo 40 prosenttia!

Vauva

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut vielä kertoa vauvauutisesta enkä kokenut voivani kirjoittaa elämästäni mainitsematta sitä. Nyt voin kirjoittaa, kun raskaudesta on kulunut yli kolmasosa ja tiedämme ultratutkimuksen perusteella, että vauva on kehittynyt hyvin. Kun saimme tietää raskaudesta 21. joulukuuta, yhdeksän kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta, mutta nyt huomaankin ajan kuluneen yllättävän nopeasti.

Yli kaksi kuukautta jatkuneesta pahoinvoinnista, kehon muutoksista, ultrakuvasta ja sydänäänien kuulemisesta huolimatta en edelleenkään käsitä olevani oikeasti raskaana. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että sylissäni on pian vastasyntynyt vauva, meidän tekemä. Puoli vuotta tai vuosi tai useampikin sitten elämäni ei ole ollut niin kovin erilaista verrattuna nykyhetkeen, mutta puolen vuoden päästä se muuttuu perinpohjaisesti ja lopullisesti. Vain vuosi tästä ja meillä on jo puolivuotias lapsi. Oletan ja uskon, että alan vihdoin käsittää todellisuuden, kun vatsani kasvaa ja alan tuntea vauvan liikkeet. En pysty käsittämään, että alavatsassani asuu ja liikkuu ihminen. Vasta nyt ollessani itse raskaana olen lukenut, kuinka nopeasti alkio ja sikiö kehittyy. Sikiöllä on jo muutaman sentin pituisena ja parinkymmenen gramman painoisena lähes kaikki ihmisen elimet ja piirteet. Se tuntuu järkyttävältä, kun ajattelen, kuinka myöhään abortin voi tehdä. Olisin silti valmis tekemään sellaisen, jos selviäisi, että lapsi on erittäin vaikeasti vammainen ja hänen elämänsä olisi käytännössä pelkkää kärsimystä. 

On ollut tuskallista huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita raskaus herättää. Osa minusta ajattelee, että koska suurin unelmani on toteutumassa, minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, koko ajan. Että minulla ei ole oikeutta negatiivisiin tunteisiin raskauteen ja vanhemmuuteen liittyen. Tiedän, ettei niin kannata ajatella - juuri viime viikolla sanoin toiselle, että kaikki tunteet ja ajatukset on sallittuja. Minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni, ettei pelko valtaisi mieltäni. 

Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan, kuinka paljon olen psyykkisesti kehittynyt viidessä vuodessa - vaikka minulla on edelleen paljon haasteita. Olen paljon joustavampi, kärsivällisempi ja itsemyötätuntoisempi. Vaikka olisin halunnut äidiksi jo monta vuotta sitten, niin varmasti on kaikkien kannalta parempi, että haave toteutuu vasta nyt. Olen paljon valmiimpi. Täysin valmis ei kukaan koskaan ole.

Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!