Hurahdukset ja intohimot

Olen hurahtanut viimeisen vuoden aikana vaatteisiin ja muotiin uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aina olen toki kiinnittänyt huomiota vaatteisiini, mutta viime vuosina olen ostanut vaatteita oikeasti vain tarpeeseen enkä ole saanut nautintoa shoppailusta ja vaatteiden katselusta esimerkiksi netissä. Ei ole kiinnostanut. Kirppareilla ja secondhand-liikkeissä olen alkanut käydä oikeastaan vasta tänä vuonna. Erityisesti olen hulluna mekkoihin, alusvaatteisiin, korkokenkiin ja laukkuihin. Varsin tavallista naiselle, tiedän, mutta minulle uutta. Mekko- ja sandaali-intohimoni ei vaan oikein sovi yhteen Suomen paskan ilmaston kanssa. Kesäisin voin kukoistaa, mutta suurimman osan vuodesta lempivaatteeni ja kenkäni odottavat tyhjänpanttina hyllyillä ja kaapeissa.

Tämä uusi intohimoni näkyy valitettavasti tililläni, vaikka ostoksistani 90% on alennustuotteita ja kirppari-/secondhand-löytöjä. En näe mitään järkeä ostaa kalliita tuotteita normihinnalla, tai toisaalta halpoja huonolaatuisia tuotteita, kun varsinkin verkkokaupat ovat jatkuvasti pullollaan aletuotteita ja käytetyt tai jopa käyttämättömät tuotteet odottavat löytäjäänsä kirppareilla ja secondhandeissa. Saan laatua yhtä halvalla kuin ostaisin H&M:sta samankaltaiset vaatteet uutena mutta huonolaatuisena. Jos olisin rikas, ostaisin toki mielelläni laadukkaita vaatteita ihan normaalihinnalla, koska se on yritysten ja kansantalouden kannalta parempi. Ja mahdollisimman paljon suomalaista, etenkin Suomessa valmistettua. 

Hullaantumiseni muotiin on johtanut myös tilanpuutteeseen kotona. Voi kuinka haaveilenkaan isommasta asunnosta! Haaveilen myös sisustamisesta, mutta se mahdollistuu kunnolla vasta, kun muutamme.

Minulla on aina ollut todella vahva halu tukea yrittäjiä. Haluaisin ostaa tuotteita ja palveluita varsinkin kaikilta pienyrittäjiltä. Senkin takia käyn paljon ravintoloissa ja kahviloissa ja kauneushoitoloissa ja usein eri paikoissa. Ei se tietenkään ole pääsyy (pääsyy on nautinnonhaluni) mutta ehdottomasti aina mielessä. Harmi vaan, että pienyrittäjien tuotteet ja palvelut ovat yleensä pirun kalliita, varsinkin Helsingissä. Siksi käytän heidän palveluitaan lähes aina Cityshoppari- tai Groupon-tarjouksilla eli tosi harvoin normaalihinnalla. Jos minusta tulee rikas, niin ostan kaiken pienyrittäjiltä, tuotteet ja palvelut. Haluan niin kovasti, että he kaikki menestyisivät! Voin vain kuvitella, kuinka musertavaa on joutua konkurssiin tai luopumaan unelmansa toteuttamisesta. Varmaan sympatiani yrittäjiä kohtaan juontuu osittain siitä, että haaveilen yrittäjyydestä itsekin. Siihen tarvitaan helvetisti rohkeutta ja riskinsietokykyä, jota minulla ei ainakaan vielä ole tarpeeksi.

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut ihan viime viikkoina, on Pinterest. Olen järjestyksen ja listojen ystävä ja aika visuaalinen ihminen, ja Pinteresthän vastaa näihin tarpeisiin vallan mainiosti. Siihen voi tosin jäädä koukkuun siinä missä Facebookiinkin, johon en puolestaan ole liittynyt sitten 2010 sieltä lähdettyäni. Rakastan upeita valokuvia ja kauniita, iloisia asioita. Minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli seikkaillessani Pinterestin positiivisessa maailmassa. Aiemmin olisin ajatellut, että kissa- ja koirakuvien katseleminen on ajan hukkaa (on tärkeämpääkin tekemistä, ei minulla ole aikaa sellaiseen), mutta nykyään ajattelen, että kaikki, mikä saa minut hymyilemään ja tuntemaan myönteisiä tunteita on tarpeellista ja tärkeää. Nautin myös paljon siitä, kun saan Pinterestissä jakaa mielihyvää tuottavia kuvia ja asioita muille, ympäri maailman. Hassua, miten joku toisella puolen maailmaa katsoo kuvaa tai klikkaa linkkiä, jonka juuri pinnasin, ja tuntee samaa mielihyvää kuin minä hetkeä aiemmin.

14. ikävuoteni jälkeen olen hymyillyt ihan liian vähän. Sitä on kai aikuisuus, monille, ehkä useimmille ihmisille. Kauan roikuin siinä haaveajatuksessa, että voisin palata lapsuuteen (leikki-ikään) ja jäädä siihen loppuiäksi, en koskaan kasvaa aikuiseksi. Se oli selviytymiskeinoni pahimman masennuksen ja ahdistuksen alla. Onneksi en enää tarvitse sitä. Nyt keskityn olemaan aikuinen, joka hymyilee ja nauttii aikuisuuden luomista mahdollisuuksista.

Elämänilo vs elämänkielto

En jumalauta halua elää elämääni käsijarru päällä. Se edellyttää sitä, etten pelkää ja analysoi liikaa. Heittäytymistä ja rohkeutta, epätäydellisyyden hyväksymistä. Kaikki ei ihan oikeasti ole niin vakavaa. Vakavia ja rankkoja asioita riittää kyllä maailman loppuun asti, joten murehtiminen kannattaa säästää niihin. Murehtimista ei kannata tuhlata yhdentekeviin asioihin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka ihminen elää aistiensa kautta, aistiensa varassa. Yksi mielestäni hyvä esimerkki siitä on seksuaalinen kiihottuminen ja kauneuden määritteleminen. Miten voidaan selittää se, että jokin tietty kohta ja muoto ihmiskehossa herättää toisen seksuaalisesti? Sehän on lihaa, luuta ja rasvaa. Ihminen on eläin. Erittäin monimutkainen ja kiinnostava eläin. Miksi tietynlainen viiva paperilla saa meidät tuntemaan mielihyvää, pitämään piirrosta kauniina? Ja miksi nämä reaktiot vaihtelevat eri ihmisten välillä?

Elämän eläminen täysillä edellyttää sitä, että antaa aisteilleen vapauden elää juuri niin, kuin ne luonnostaan tekevät. Jos minua esimerkiksi kiihottaa jokin tietty asia, en yritä työntää sitä pois mielestäni, tai paheksu toisen ihmisen reaktiota johonkin asiaan. Haluan ottaa kaiken ilon irti aisteistani. Rajoituksia, kieltoja ja turhanpäiväisiä sääntöjä on maailmassa aivan tarpeeksi, jopa liikaa. En halua ylläpitää yhtään turhaa rajoitusta, koski se sitten minua tai muita ihmisiä. Turhalla tarkoitan sellaista, mikä ei vahingoita tai tarkoituksellisesti loukkaa ketään. Maailmassa ei ole ikinä liikaa iloa ja nautintoa, joten kaikesta positiivisesta on pidettävä kiinni ja sitä on edistettävä. Rajoituksia ei voi laatia sillä perusteella, että joku jossain saattaa pahoittaa mielensä.

Mitä jos...

Kahdella häitämme edeltävällä viikolla mieleeni alkoi taas hiipiä se minulle tyypillinen katastrofiajattelu, että hääpäivänä menee varmaan kaikki tai ainakin jotain tosi merkittävää pieleen. Aina sama ajattelukuvio puskee päähäni, vaikka tiedostan sen olevan turha ja haitallinen. Haluaisin niin kovasti ottaa rennosti ja päästä eroon kaikesta turhasta stressaamisesta. Toisaalta haluaisin hyväksyä itseni tällaisena. Missä menee kultainen keskitie? Itsensä kannattaisi hyväksyä sellaisena kuin on, mutta toisaalta koko ajan kehittyä.

Mietin, että entä jos minä tai puolisoni sairastumme - tai bändin laulaja tai valokuvaaja. Entä jos koko päivän sataa ja on helvetin kylmä. Mitä jos meikkaukseni menee pieleen tai jos kaasoni joutuu onnettomuuteen edellisenä päivänä ja makaa lauantaina sairaalassa. Entä jos catering on kirjannut gluteenittomien ruokailijoiden määrän väärin. Jos äänentoisto ei toimi ja jos vieraat eivät kuule tuomarin puhetta ulkona kunnolla. Oli miljoona asiaa, mitkä olisivat voineet mennä päin prinkkalaa. Mutta KAIKKI MENI HYVIN. Hääpäivämme oli kaikilta osin täydellinen. Ainoa miinus oli se, etteivät kaikki kutsumamme vieraat päässeet osallistumaan muiden menojensa takia.

Vielä häiden jälkeenkin näin yhtenä yönä unta, että juhlat olivat katastrofi. Olin melkoisen helpottunut herätessäni ja tajutessani, että olen naimisissa jo.

Parisuhde, häät, avioliitto

Menen naimisiin viiden yön päästä lauantaina. Naimisiin! En ole koskaan ennen sitoutunut mihinkään näin. Sukuun synnytään ja ystävyyssuhteita ei virallisteta niin kuin parisuhde. Lupaan tehdä jotain koko loppuelämäni - tai siis kunnes kuolema meidät erottaa. Lupaan rakastaa ja jakaa elämäni toisen kanssa.

En ole missään vaiheessa ajatellut, että avioliitto muuttaisi arkeamme. Uskon kuitenkin, että se lisää meidän kummankin mielenrauhaa ja itsevarmuutta. Joku ihan oikeasti haluaa sitoutua minuun loppuiäkseen. Ja minä ihan oikeasti haluan sitoutua tuohon ihmiseen loppuiäkseni. On ollut hetkiä, jolloin on mielestäni vaikuttanut siltä, ettei hän edes rakasta - ja myös toisin päin. Aina ollaan kuitenkin päädytty siihen, että ne ovat olleet hetkellisiä väärinymmärryksiä, tunteiden vallankaappaus. Rakkaus on muutakin kuin tunne. Välillä muut tunteet sumentavat näkyvyyden.

Minua jännittää. Jännittää häät, ei avioliitto. Häät jännittää, koska haluaisin sen ainutkertaisen päivän olevan täydellinen. Paradoksaalisesti se edellyttää sitä, että en ajattele niin hääpäivänä, vaan otan rennosti. Asennoidun niin, että meni miten meni, hyvin meni.

Puhe vs kirjoitus

Joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että kaikki sanovat joskus jotain tyhmää. Että en ole ainoa, joka tekee virhearviointeja. Se, että jatkuvasti pelkään sanovani jotain tyhmää, on varmasti vaikuttanut siihen, että olen aina ilmaissut itseäni mieluummin kirjallisesti kuin suullisesti. Kirjoittaessa on lähes aina aikaa valita sanansa tarkkaan ja lukea kirjoittamansa uudelleen, ennen kuin antaa sen kenenkään muun luettavaksi ja arvosteltavaksi. Puhetta ei voi kumittaa tai deletoida. Voi yrittää korjata, pelastaa tilanteen, mutta sanottu on sanottu, kun joku sen on kuullut. Se on ollut minulle aina ahdistava, stressaava ja pelottava ajatus. Siksikin usein kysyn itseltäni, miksi ihmeessä kouluttauduin sosiaalityöntekijäksi. Ajatukseni ammatinvalinnastani ovat tosi ristiriitaiset: toisaalta koen olevani todellakin oikealla alalla, toisaalta ihmettelen miten päädyin tähän.

Turhaa?

Olen yllätyksekseni pystynyt pitämään sellaisiakin asioita hyödyllisinä, joiden olisin aiemmin ajatellut olleen turhaa. En olekaan saanut (sisäisiä) itkupotkuraivareita siitä, että jokin päättyi toisella tavalla kuin ajattelin. Olen esimerkiksi kirjoittanut kaksi mielipidekirjoitusta, joita en puolisoni kanssa keskusteltuani olekaan lähettänyt eteenpäin tai olen kirjoittanut töissä päätöksiä, joita ei olisikaan tarvinnut tehdä tai jotka tein väärin. Olen huomannut ajattelevani, että kaikesta oppii, kaikki kehittää, mikään ei ole täysin turhaa. 

Elämä on rajallinen ja siksi aiemmin ajattelin, että hetkeäkään ei saisi heittää hukkaan. Jos jokin vaikutti turhalta, ajattelin tuhlanneeni elämää, olleeni epätehokas, epäonnistuneeni. 

On joka kerta yhtä jännää huomata itsessään muutoksia, jotka tapahtuvat vaivihkaa. Toivottavasti tämä muutos pysyy ja pystyn ajattelemaan jatkossakin näin myönteisesti.

Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.