▪ Ilkka Hautala
▪ Tommy Tabermann
▪ Aulikki Oksanen
▪ Eino Leino
▪ Eino Santanen
▪ Markku Envall
▪ Heikki Niska
▪ Maire Loppi
▪ Yahya Hassan
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Ystävyys, parisuhde ja oma itse
Jotkut kuvailevat ystäväpiiriään toiseksi perheekseen. En ole koskaan kokenut niin. Minua on aina harmittanut, ettei kukaan ole koskaan pyytänyt minua mukaan kaverimatkoille mökille tai ulkomaille. Tietääkseni kaikki kaverini ja ystäväni ovat olleet muiden kavereidensa kanssa reissussa. Se kertoo paljon minusta. Olen kontrollifriikki synkistelijä, jota ei kannata ottaa vaivoikseen, kun tarkoituksena on pitää hauskaa ja ottaa rennosti. Tuntuu, että kaikilla muilla on hauskoja yhteisiä muistoja. Kerran olin kaveriporukalla Provinssissa 18-vuotiaana ja voinen sanoa, että muilla olisi ollut hauskempaa ilman minua. Minusta siellä oli lähinnä ahdistavaa ja epämukavaa. Eniten nautin pienissä kokoonpanoissa ja kahdenkeskisissä tapaamisissa, mutta se johtunee osittain siitä, etten ole tottunut viettämään aikaa porukassa. Haaveilen siitä, että joku pyytäisi minua mukaan kaverireissuun.
Haaveilen myös siitä, että minulla olisi edelleen paras ystävä. Niin läheinen kuin lapsuudessa ja vielä lukioikäisenä. Onhan joillain sellainen vielä aikuisenakin ja perheellisenä. Nuorempana omistauduttiin yhdelle tai korkeintaan muutamalle ystävälle, mutta aikuisten ystävyydet tuntuvat jakautuvan useamman kesken eikä kenenkään kanssa olla niin läheisiä, että voitaisiin luontevasti soitella tai viestitellä niitä näitä. Aikuisena väliin ilmestyy jokin ihme muuri. Niin ainakin minulle on käynyt. Kaikilla on niin paljon harrastuksia ja töitä ja kavereita ja kaiken maailman murheita. Mielestäni ystävyyssuhteiden ei tarvitsisi juurikaan muuttua parisuhteen takia, mutta niinkin tuntuu helposti käyvän.
Olen usein miettinyt, mikä on oma itse. Mistä tiedän itsekään, milloin olen oma itseni, mitä se tarkoittaa? Toisaalta koen olevani oma itseni iloisena ja puuhakkaana, määrätietoisena ja ahkerana, avuliaana ja puheliaana. Toisaalta silloin, kun haluan vetäytyä kotiin, en jaksa puhua enkä halua nähdä ketään tai korkeintaan puolisoni enkä kykene näkemään tulevaisuutta. Faktahan on se, että kaikki ihmiset ovat erilaisia eri ihmisten seurassa ja eri mielentiloissa saati eri voinnissa. Tietysti silloin, jos joudun esittämään pirteää ja puuhakasta, kun oikeasti olen masentunut ja haluaisin vetäytyä nukkumaan keskellä päivää, oma itseni on noista jälkimmäinen. Mutta voidaanko sanoa, että tämänhetkinen ahdistunut, uupunut, masentunut minä ei ole oma itseni? Viitataanko termillä oma itse persoonan parhaisiin puoliin eli myönteisimpään ilmenemismuotoon? Siihen, millainen ihminen on voidessaan hyvin, onnellisena. En tässä nyt mieti mitään sivistyssanakirjan määritelmää, vaan sitä miten ihmiset käytännössä termiä käyttävät ja tulkitsevat.
Edelliseen liittyen olen parisuhteeseen ja viime aikoina myös kaverisuhteisiin liittyen miettinyt, missä määrin ja missä asioissa on tervettä ja kannattavaa muuttua ja missä ei. Kaikkialla puhutaan siitä, että parisuhteen eteen on työskenneltävä ja on oltava valmis muuttamaan toiminta- ja ajattelutapojaan parisuhteen hyväksi. Jos jokin toimintatapani ärsyttää toista, niin pitäisikö minun muuttaa sitä vai onko se alistumista ja oman itsen kadottamista? Kuinka pitkälle omasta itsestä on syytä pitää kiinni? Olen myös ihmetellyt, miksei ystävyyssuhteiden eteen työskentelemisestä koskaan puhuta. Kukaan ei varmasti toivo ystävyyksiensä päättyvän eroon, mutta en itse ainakaan ole käynyt ystävieni kanssa sen tyyppisiä keskusteluja kuin mitä puolisoni kanssa parisuhteesta. Ehkä se johtuu juurikin siitä, ettei minulla ole niin läheisiä ystäviä, että siihen olisi tarvetta.
Haaveilen myös siitä, että minulla olisi edelleen paras ystävä. Niin läheinen kuin lapsuudessa ja vielä lukioikäisenä. Onhan joillain sellainen vielä aikuisenakin ja perheellisenä. Nuorempana omistauduttiin yhdelle tai korkeintaan muutamalle ystävälle, mutta aikuisten ystävyydet tuntuvat jakautuvan useamman kesken eikä kenenkään kanssa olla niin läheisiä, että voitaisiin luontevasti soitella tai viestitellä niitä näitä. Aikuisena väliin ilmestyy jokin ihme muuri. Niin ainakin minulle on käynyt. Kaikilla on niin paljon harrastuksia ja töitä ja kavereita ja kaiken maailman murheita. Mielestäni ystävyyssuhteiden ei tarvitsisi juurikaan muuttua parisuhteen takia, mutta niinkin tuntuu helposti käyvän.
Olen usein miettinyt, mikä on oma itse. Mistä tiedän itsekään, milloin olen oma itseni, mitä se tarkoittaa? Toisaalta koen olevani oma itseni iloisena ja puuhakkaana, määrätietoisena ja ahkerana, avuliaana ja puheliaana. Toisaalta silloin, kun haluan vetäytyä kotiin, en jaksa puhua enkä halua nähdä ketään tai korkeintaan puolisoni enkä kykene näkemään tulevaisuutta. Faktahan on se, että kaikki ihmiset ovat erilaisia eri ihmisten seurassa ja eri mielentiloissa saati eri voinnissa. Tietysti silloin, jos joudun esittämään pirteää ja puuhakasta, kun oikeasti olen masentunut ja haluaisin vetäytyä nukkumaan keskellä päivää, oma itseni on noista jälkimmäinen. Mutta voidaanko sanoa, että tämänhetkinen ahdistunut, uupunut, masentunut minä ei ole oma itseni? Viitataanko termillä oma itse persoonan parhaisiin puoliin eli myönteisimpään ilmenemismuotoon? Siihen, millainen ihminen on voidessaan hyvin, onnellisena. En tässä nyt mieti mitään sivistyssanakirjan määritelmää, vaan sitä miten ihmiset käytännössä termiä käyttävät ja tulkitsevat.
Edelliseen liittyen olen parisuhteeseen ja viime aikoina myös kaverisuhteisiin liittyen miettinyt, missä määrin ja missä asioissa on tervettä ja kannattavaa muuttua ja missä ei. Kaikkialla puhutaan siitä, että parisuhteen eteen on työskenneltävä ja on oltava valmis muuttamaan toiminta- ja ajattelutapojaan parisuhteen hyväksi. Jos jokin toimintatapani ärsyttää toista, niin pitäisikö minun muuttaa sitä vai onko se alistumista ja oman itsen kadottamista? Kuinka pitkälle omasta itsestä on syytä pitää kiinni? Olen myös ihmetellyt, miksei ystävyyssuhteiden eteen työskentelemisestä koskaan puhuta. Kukaan ei varmasti toivo ystävyyksiensä päättyvän eroon, mutta en itse ainakaan ole käynyt ystävieni kanssa sen tyyppisiä keskusteluja kuin mitä puolisoni kanssa parisuhteesta. Ehkä se johtuu juurikin siitä, ettei minulla ole niin läheisiä ystäviä, että siihen olisi tarvetta.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
Aikuisuus
Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.
Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.
Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.
Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.
Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.
Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.
Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.
Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.
Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.
Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.
Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.
Sisäinen maailma
Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.
Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.
Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.
Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.
Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.
Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.
Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.
Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.
Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.
Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.
Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Idoleitani
▪ Chisu eli Christel Sundberg
▪ Teemu Brunila
▪ Anni Sinnemäki
▪ Kaisa Leka
▪ Pia Charpentier
▪ Mirjam Kalland
▪ Antti Tuisku
▪ Carl Honoré
▪ Katriina Järvinen
▪ Hans Rosling
▪ Reija Wäre
▪ Elina Knihtilä
▪ Erkki Tuomioja
▪ Jorma Hentilä
▪ Jari Sarasvuo
▪ Kiba Lumberg
▪ Ulla Nord
▪ Louis Theroux
▪ Tove Jansson
▪ Lauri Ihalainen
▪ Aira Samulin
▪ Leo-Pekka Tähti
▪ Jari Sinkkonen
▪ Kari Uusikylä
▪ Osmo Kontula
▪ Vappu Taipale
▪ Amy Schumer
▪ Olavi Sydänmaanlakka
▪ Pekka Haavisto
▪ Osmo Soininvaara
▪ Toni Piispanen
▪ Jon Kabat-Zinn
▪ Riku Rantala
▪ Banksy
▪ Juha Hurme
▪ Kimmo Oksanen
▪ Arno Kotro
▪ Ari-Pekka Liukkonen
▪ Simone De Beauvoir
▪ Violette Leduc
▪ Bruce Springsteen
▪ Touko Laaksonen
▪ Stephen Fry
▪ Elli Haloo
▪ Gideon Levy
▪ Avraham Burg
▪ Gloria Steinem
▪ Jorma Uotinen
▪ Lena Dunham
▪ Jussi Heikelä
▪ Nina Lahtinen
▪ Sanna Stellan
▪ Pirjo Heikkilä
▪ Freddie Mercury
▪ Paula Vesala
▪ Megan Jayne Crabbe
▪ Sia (Furler)
▪ Mikael Fogelholm
▪ Ashley Graham
▪ Iskra Lawrence
▪ Celeste Barber
▪ Meryl Streep
▪ Cristian Mungiu
▪ Jenni Pääskysaari
▪ Michelle Obama
▪ Céline Cousteau
▪ Teemu Brunila
▪ Anni Sinnemäki
▪ Kaisa Leka
▪ Pia Charpentier
▪ Mirjam Kalland
▪ Antti Tuisku
▪ Carl Honoré
▪ Katriina Järvinen
▪ Hans Rosling
▪ Reija Wäre
▪ Elina Knihtilä
▪ Erkki Tuomioja
▪ Jorma Hentilä
▪ Jari Sarasvuo
▪ Kiba Lumberg
▪ Ulla Nord
▪ Louis Theroux
▪ Tove Jansson
▪ Lauri Ihalainen
▪ Aira Samulin
▪ Leo-Pekka Tähti
▪ Jari Sinkkonen
▪ Kari Uusikylä
▪ Osmo Kontula
▪ Vappu Taipale
▪ Amy Schumer
▪ Olavi Sydänmaanlakka
▪ Pekka Haavisto
▪ Osmo Soininvaara
▪ Toni Piispanen
▪ Jon Kabat-Zinn
▪ Riku Rantala
▪ Banksy
▪ Juha Hurme
▪ Kimmo Oksanen
▪ Arno Kotro
▪ Ari-Pekka Liukkonen
▪ Simone De Beauvoir
▪ Violette Leduc
▪ Bruce Springsteen
▪ Touko Laaksonen
▪ Stephen Fry
▪ Elli Haloo
▪ Gideon Levy
▪ Avraham Burg
▪ Gloria Steinem
▪ Jorma Uotinen
▪ Lena Dunham
▪ Jussi Heikelä
▪ Nina Lahtinen
▪ Sanna Stellan
▪ Pirjo Heikkilä
▪ Freddie Mercury
▪ Paula Vesala
▪ Megan Jayne Crabbe
▪ Sia (Furler)
▪ Mikael Fogelholm
▪ Ashley Graham
▪ Iskra Lawrence
▪ Celeste Barber
▪ Meryl Streep
▪ Cristian Mungiu
▪ Jenni Pääskysaari
▪ Michelle Obama
▪ Céline Cousteau
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)