5/9 kk, 550 g, 30 cm

Tuntuu uskomattomalta olla nyt siinä tilanteessa, josta olen haaveillut koko ikäni, siitä asti kun aloin leikkiä nukeilla. Oma vauva, omassa vatsassa. Pelkään monia asioita, mutta ainakin suurin tai yksi suurimmista peloistani, lapsettomuus, näyttää olleen turha. Nyt, kun raskaus on edennyt yli puolivälin, voin myös todeta, että monet raskauteen liittyvistä peloistani eivät ole toteutuneet: keskenmeno, synnytykseen asti jatkuva voimakas raskauspahoinvointi, parisuhdeongelmat, akne, ummetus, ylimääräiset raskauskilot. Osa noista voi toki vielä toteutua, ja edessä on muita pelkoja, esimerkiksi sellainen pikkujuttu kuin synnytys. Se pelko on käynyt toteen, että kasvava kohtu pahentaa IBS-vaivojani. Alaselkäkivut ovat myös jo alkaneet, vaikkei vatsani vielä kovin suuri ole. Raskauskiloista mainittakoon, että ehkä alkuraskauden pahoinvointi hillitsi painonnousua, mutta toisaalta se myös esti harrastamasta hikiliikuntaa. Raskausaikana kielletyistä ruoka-aineista eniten kaipaan sushia (raaka kala, merilevä, inkivääri), graavilohta, fetaa ja viiniä. Edessä kuiva kesä.

Paljon hyvää on tapahtunut viime kirjoitukseni jälkeen. Rakenneultrassa oli kaikki hyvin, ja vauva voisi jo selvitä hengissä. Toivottavasti hän kuitenkin pysyy kiltisti kohdussa vähintään heinäkuuhun asti. Meidän täytyy käydä heinäkuun alussa ylimääräisessä ultrassa, koska istukka on tällä hetkellä kohdunsuun edessä. Todennäköisesti se liikkuu ylemmäs kohdun kasvaessa, mutta Naistenklinikalla on vuosittain pari tapausta, että istukka ei liiku pois kohdunsuulta, ja siksi synnytys tehdään sektiolla 2-3 viikkoa ennen laskettua aikaa. Heinäkuun ultrassa varmistetaan, mikä istukan tilanne on silloin. Vauvan kehitykseen tai minun vointiini se ei vaikuta. En edes ajattele tuota vastoinkäymisenä tai huonona uutisena, koska minulle ei ole tärkeää synnyttää alateitse. Rakenneultrassa olisi voinut selvittää lapsen sukupuolen, mutta emme halunneet tietää sitä. Jännittävää! 

Olen myös tuntenut vauvan liikkeitä noin kahden viikon ajan. Viikon verran aiemmin aloin tuntea jotain pientä, mutta sitä ei vielä erottanut ilmavaivoista. Sitten tuntemukset voimistuivat ja vakuutuin siitä, että ne ovat vauvan liikkeitä, koska en ollut tuntenut ennen samanlaisia muljahduksia, ne tuntuivat vatsan etuosassa ja sopivalla korkeudella navan alapuolella. Suolisto on alkanut siirtyä kohdun työntämänä ylemmäs. On ihanaa tuntea vauvan liikkeet, ikään kuin hän kommunikoisi kanssani. Tosin maanantain neuvolakäynnin (3. terveydenhoitajan tapaaminen) jälkeen olen ollut hieman hysteerinen aamuisin, ennen kuin tunnen päivän ensimmäiset potkut. Terveydenhoitaja nimittäin sanoi, että jos päivän aikana ei tunne yhtään liikettä, pitää maata tunti rauhassa, ja jos senkään aikana ei tunne mitään, pitää juoda lasillinen mehua ja maata vielä toinen tunti kuulostellen. Jos liikkeitä ei tunne, on syytä huolestua ja soittaa synnytyssairaalan päivystykseen. Onneksi olen tuntenut liikkeitä joka päivä jo aamupäivällä. Eniten niitä tuntuu kuitenkin selällään tai kyljellään maatessani.

Ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen tuntuu, että elämässäni on onnellisuuden pohjavire. Aina ennen olen kokenut onnea vain hetkissä, kun elämäni pohjavireenä on ollut masennus, ahdistus ja synkkyys. Minusta on aina ollut ihmeellistä, miten kaukaiselta hyvä olo tuntuu, kun voin pahoin, ja miten kaukaiselta masennus ja ahdistus tuntuu, kun voin hyvin, vaikka oikeasti muutoksesta olisi vain viikkoja tai korkeintaan kuukausia. Sisäinen kriitikkoni on toki muistanut huomauttaa, että onnen tunteet ovat vain raskaushormonien aikaansaama huijaus, ja ne kyllä romahtavat ryminällä, kunhan vauva on syntynyt. Onneksi ainakin toistaiseksi olen kyennyt viittaamaan kintaalla noille ajatuksille ja luottamaan onnen jatkuvuuteen. Tällä hetkellä ajattelen, että raskaan vauva-arjenkin, univajeen ja muun sellaisen aikana onnellisuuden pohjavire elämässä voi jatkua. Jää nähtäväksi.

Nyt kun töitä ennen kesä- ja äitiyslomaa on jäljellä vain alle kaksi kuukautta, minulla on jo toinen jalka työelämän ulkopuolella. En jaksa välittää työasioista niin paljon kuin ennen, koska en varmaan ole palaamassa samaan työhön äitiysloman jälkeen.

Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Viikko 15

Olen niin väsynyt raskauspahoinvointiin. Kuvittele olevasi vatsataudissa kolmatta kuukautta putkeen melkein joka päivä. Kuvittele, että lisäksi vatsassasi kiertää, se on turvoksissa ja siihen sattuu joka päivä. Kuvittele, että näistä oireista huolimatta teet töitä 7-8 tuntia päivässä ja vietät julkisissa liikennevälineissä 2-2,5 tuntia päivässä. Kuvittele, että tämän kaiken lisäksi taistelet lähes joka hetki masentavia ajatuksia ja tunteita vastaan, yrität pysyä positiivisena tai edes neutraalina. En kerjää sääliä - kuvailen vaan elämääni. Raskauden alussa olin toiveikas, että ehkä raskaus muuttaa elimistöäni niin, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireet vähenevät merkittävästi. Ne eivät ole muuttuneet miksikään. Sen sijaan päivittäisten vatsavaivojen lisäksi olen kärsinyt pahoinvoinnista. Ja se, että tiedän useimpien muidenkin naisten kärsivän raskauspahoinvoinnista, ei helpota oloani. Tällä viikolla oksensin yhtenä päivänä kolme kertaa ja toisena heti aamulla herättyäni, vaikka vatsani oli typötyhjä. Sisäinen kriitikkoni sanoo, että ”älä valita, itse halusit raskaaksi”. Niin halusin, haluan lapsen. Ei kukaan halua pahoinvointia, huonoa oloa, pelkoja ja uupumusta.

Aloin selata eilen äitiysvaatteita Zalandosta, mutta hetken päästä se alkoi tuntua pahalta, kun mieleni muisti muistuttaa minua siitä, että vauvahan saattaa kuolla tai raskaus voidaan joutua keskeyttämään, ennen kuin vatsa on ehtinyt kummemmin kasvaakaan. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, että kun ensimmäiset kolme kuukautta on kulunut ilman komplikaatioita ja ensimmäisessä ultrassa kaikki kohdussa on hyvin, niin pystyisin iloitsemaan täysin rinnoin. Kohtukuolema tapahtuu Suomessa noin 170 vauvalle vuodessa, eli kuolleena syntyy keskimäärin 3 lasta jokaista 1000 elävänä syntynyttä lasta kohti. Se voi tapahtua milloin vaan raskausviikon 20 jälkeen, tai kun vauva painaa yli 500 grammaa, sitä ennen puhutaan keskenmenosta. Onneksi minulla ei sentään ole kohtukuoleman useimpia riskitekijöitä: yli 35 vuoden ikä, tupakointi, ylipaino, kohonnut verenpaine ja diabetes. Olen kyllä painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen, mutta kai riskiksi lasketaan vasta suurempi ylipaino. Tosin myös raskausmyrkytys ja yliaikainen eli yli 42 viikon raskaus on riski, mutta raskausmyrkytystä voidaan hoitaa, ja voinhan kai pyytää synnytyksen käynnistämistä viikon 40 jälkeen.

Kun raskaudesta puhuu jonkun ei-niin-läheisen tutun kuten työkaverin kanssa, niin ei siinä voi ilmaista mitään kielteisiä tunteita ja ajatuksia kuten pelkoja. Pahoinvoinnista voi sentään mainita, mutta sitäkin pitää vähätellä, enkä halua mainita suolistosairaudestani. Ärsyttää, että vatsavaivat koetaan - siis myös minä koen - edelleen yleisyydestään huolimatta häpeällisiksi, eikä niistä kehdata puhua yhtä avoimesti kuin monista muista fyysisistä vaivoista. Kuitenkin kaikki sairaudet, niin fyysiset kuin psyykkisestikin, on ihan yhtä vähän eli ei lainkaan ihmisen itsensä vallassa tai syytä. No, lukuun ottamatta ehkä tupakoinnista johtuvia sairastumisia, jos ja kun tupakointia ei virallisesti pidetä samanlaisena riippuvuussairautena kuin päihteiden väärinkäyttöä. Olen aina ihmetellyt, miksei tupakkaa lasketa päihteiden kategoriaan. Vaikuttaahan sekin mieleen, miksi muuten kukaan käyttäisi sitä.

Tuntuu erittäin epämukavalta, kuinka kehoni julkinen kommentointi on ilmeisesti muuttunut viime viikkoina hyväksyttäväksi käytökseksi. Työpaikalla jo kaksi ihmistä on todennut vauvamahani näkyvän, vaikka se ei ole vielä kasvanut. He ovat vieläpä väittäneet vastaan, kun olen sen heille kertonut. Vatsani on ollut ihan samankokoinen ja -mallinen kuin ennenkin. Turvotusta minulla on ollut joka päivä koko kuluneen vuoden, kun olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani. Varmaan 90 prosentilla naisista on alavatsapömppö ja istuessa vatsamakkaroita. Vain harvan vatsa on alaosasta yhtä litteä kuin yläosasta. Eihän kenenkään vatsan kokoa ja muotoa saa kommentoida, ei oikeastaan edes katsoa. Miten siitä tulee joidenkin mielestä hyväksyttyä suunnilleen heti, kun ihminen on kertonut olevansa raskaana? Sitäpaitsi esikoisen kohdalla raskausvatsa ei yleensä ala kasvaa kovin aikaisin. Näiden itse lapsia saaneiden työkaverieni olisi pitänyt se mielestäni tietää. Minulle ei ikinä tulisi mieleenkään kommentoida toisen vatsaa, ennen kuin raskaus näkyy erittäin selvästi - enkä kyllä koe tarvetta kommentoida sitä silloinkaan. Olen kuullut, että kun vatsa on selvästi kasvanut, niin jopa täysin vieraat ihmiset voivat katsoa oikeudekseen koskettaa sitä! Sellaisessa tilanteessa löisin varmaan refleksinä tunkeilijaa naamaan. Minulla on muutenkin - varmaan introvertille luonteelle tyypillisesti - suuri oman reviirin tarve. En tykkää olla kovin lähellä vieraita ihmisiä ja inhoan ihmistungosta. Jopa Helsingin kokoisen kaupungin väkimäärä ahdistaa usein. Sitä en pidä pahana, jos joku oikeasti läheinen ihminen, kuten ystäväni haluaa koskettaa vauvamahaani. Niin olen itsekin tehnyt, kun ystäväni on ollut raskaana, mutta tietysti ensin kysynyt lupaa.

Hassua kyllä, työkaverini kommenttia seuraavana päivänä eli tänään huomasin vauvamahani kasvaneen. Kävin kuntosalilla ja näin kolmen-neljän viikon tauon jälkeen itseni kokovartalopeilistä ihonmyötäisissä vaatteissa. Kotona meillä ei ole peilejä kuin lavuaarien yläpuolella vessassa ja kylppärissä. Salilla totesin, että vatsani ei todellakaan näyttänyt samalta edellisellä kerralla. Huomasin myös, etten pysty enää vetämään vatsaa sisään niin kuin ennen. Tällä kertaa kyse ei ollut ilmavaivoista johtuvasta turvotuksesta. Olen silti edelleen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi havaita mitään muutosta vatsassani työpaikalla, koska siellä en käytä koskaan ihonmyötäisiä vaatteita. Työpaikan vessojen peileistä olen nähnyt ylävartaloni lantioon asti ja väljiin vaatteisiin pukeutuneena en ole huomannut eroa aiempaan.

Tuntuu mahtavalta, että vatsa kasvaa. Vielä kun tuntisin, missä kohtaa vauva on. Vielä kaksi viikkoa sitten neuvolassa se oli lantion korkeudella eli alhaalla. Kai vatsan kasvaminen tarkoittaa, että kohtu on alkanut kasvaa yläviistoon, ja vauva on nyt lantion yläpuolella. Seuraavalla viikolla raskaudesta on kulunut jo 40 prosenttia!

Vauva

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut vielä kertoa vauvauutisesta enkä kokenut voivani kirjoittaa elämästäni mainitsematta sitä. Nyt voin kirjoittaa, kun raskaudesta on kulunut yli kolmasosa ja tiedämme ultratutkimuksen perusteella, että vauva on kehittynyt hyvin. Kun saimme tietää raskaudesta 21. joulukuuta, yhdeksän kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta, mutta nyt huomaankin ajan kuluneen yllättävän nopeasti.

Yli kaksi kuukautta jatkuneesta pahoinvoinnista, kehon muutoksista, ultrakuvasta ja sydänäänien kuulemisesta huolimatta en edelleenkään käsitä olevani oikeasti raskaana. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että sylissäni on pian vastasyntynyt vauva, meidän tekemä. Puoli vuotta tai vuosi tai useampikin sitten elämäni ei ole ollut niin kovin erilaista verrattuna nykyhetkeen, mutta puolen vuoden päästä se muuttuu perinpohjaisesti ja lopullisesti. Vain vuosi tästä ja meillä on jo puolivuotias lapsi. Oletan ja uskon, että alan vihdoin käsittää todellisuuden, kun vatsani kasvaa ja alan tuntea vauvan liikkeet. En pysty käsittämään, että alavatsassani asuu ja liikkuu ihminen. Vasta nyt ollessani itse raskaana olen lukenut, kuinka nopeasti alkio ja sikiö kehittyy. Sikiöllä on jo muutaman sentin pituisena ja parinkymmenen gramman painoisena lähes kaikki ihmisen elimet ja piirteet. Se tuntuu järkyttävältä, kun ajattelen, kuinka myöhään abortin voi tehdä. Olisin silti valmis tekemään sellaisen, jos selviäisi, että lapsi on erittäin vaikeasti vammainen ja hänen elämänsä olisi käytännössä pelkkää kärsimystä. 

On ollut tuskallista huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita raskaus herättää. Osa minusta ajattelee, että koska suurin unelmani on toteutumassa, minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, koko ajan. Että minulla ei ole oikeutta negatiivisiin tunteisiin raskauteen ja vanhemmuuteen liittyen. Tiedän, ettei niin kannata ajatella - juuri viime viikolla sanoin toiselle, että kaikki tunteet ja ajatukset on sallittuja. Minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni, ettei pelko valtaisi mieltäni. 

Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan, kuinka paljon olen psyykkisesti kehittynyt viidessä vuodessa - vaikka minulla on edelleen paljon haasteita. Olen paljon joustavampi, kärsivällisempi ja itsemyötätuntoisempi. Vaikka olisin halunnut äidiksi jo monta vuotta sitten, niin varmasti on kaikkien kannalta parempi, että haave toteutuu vasta nyt. Olen paljon valmiimpi. Täysin valmis ei kukaan koskaan ole.

Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!

Syksy

Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon. 

Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa. 

Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen. 

Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.

Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin. 

Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi. 

Ihmissuhteet

Miksi elämässä pitäisi pyrkiä koko ajan muuttumaan ja muuttamaan itseä? En esimerkiksi tajua, mitä noloa tai vikaa on suomalaisten juroudessa. Olkoot jotkut muut hilpeitä ja ubersosiaalisia, me ollaan ihan hyviä näin. Ja jos joku suomalainen on luonteeltaan kuin tyypillinen brasilialainen, niin sekin on ok - olkoon kukin oma itsensä. Kuka tulee kuolinvuoteella kiittämään, että oli se hyvä, kun opettelit puhumaan small talkia muiden painostuksesta? 

Se, että hyväksyy erilaisuuden, ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi tykätä kaikesta. Vasta viime aikoina olen alkanut sisäistää sen, ettei kaikista ihmisistä tarvitse tykätä eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen. Koko elämäni olen ajatellut olevani huono ja viallinen, jos en tule toimeen jonkun kanssa. Se, etten pidä jostakusta, ei tee minusta millään tavalla huonoa. 

Tietysti ajattelen järjellä, että se menee myös toisin päin, kaikkien ei tarvitse tykätä minusta tai tulla toimeen kanssani. Tunnetasolla minun on kuitenkin edelleen vaikea hyväksyä sitä. Aiemmin ihailin tiiviitä yhteisöjä, mutta nykyään ihmettelen, miten ihmiset voi viihtyä sellaisissa. Ennen vanhaan tiiviisti suvun kanssa eläminen oli käsittääkseni Suomessakin normi. Millä todennäköisyydellä kaikki lähisuvun jäsenet pitävät toisistaan? En usko, että se, että ollaan samasta suvusta, tekee meistä automaattisesti kavereita. Sisaruksetkin voivat olla keskenään ihan erilaisia. 

Koen voimakasta yhteenkuuluvuutta ydinperheeni kanssa, mutta sukulaisista minua kiinnostaa pitää yhteyttä vain niiden kanssa, joista oikeasti pidän, joiden kanssa tulen hyvin juttuun ja jotka vaikuttavat pitävän myös minusta. Siinä ei ole mitään pahaa. Haluan olla rehellinen itselleni ja toisille. En minäkään haluaisi, että joku viettää kanssani aikaa hampaat irvessä, en todellakaan. Olen katkaissut sellaisia kaverisuhteita, joissa koen, ettei toinen välitä minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Epäsuhta välittämisessä on minulle mahdoton kestää. Mieluummin lopetan yhteydenpidon kokonaan, kuin mietin jatkuvasti, miksei toinen ole kiinnostunut ja välitä minusta niin kuin minä hänestä.

Toki se, että on viettänyt tiiviisti aikaa sukulaistensa tai muun yhteisön kanssa  syntymästä lähtien vaikuttaa varmaan siihen, kuinka hyvin tulee juttuun heidän kanssaan. Seura tekee kaltaisekseen. Jos olisin asunut lapsuudesta asti Pohjanmaalla sukulaisteni lähellä ja ollut heidän kanssaan päivittäin tai viikoittain tai edes kuukausittain tekemisissä, varmasti meillä olisi edelleen erilaiset suhteet keskenämme kuin nyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sukulaiseni ovat jääneet minulle etäisiksi, enkä usko, että se asia tulee elämäni aikana enää erityisemmin muuttumaan.