Itkeminen

En itkenyt neljään vuoteen. Jouduttuani toista kertaa psykiatriseen sairaalaan 2013 jokin pato murtui ja itkin silmät päästäni. Tuntui äärimmäisen ahdistavalta, että minua itketti harva se päivä, mutta kyyneliä ei vaan tullut. Itkun tilalla oli viha, möykky. Viha elämää ja maailmaa kohtaan. Johonkin se oli pakko purkaa, purin sen itseeni. Kun kykenin taas itkemään, en enää kokenut tarvetta viillellä itseäni. Itku helpottaa paljon enemmän. 

Nykyään itken lähinnä silloin, kun loukkaannun tai pelkään menettäväni jotain. Kun jokin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai kun koen epäonnistuneeni. Viimeksi itkin, kun minusta tuntui, ettei puolisoni kunnioittanut tunteitani. Sitä ennen itkin matkalla Australiasta kotiin, kun ajattelin, etten välttämättä enää koskaan tapaa australialaisia ystäviäni. He ovat noin 75-vuotiaita ja toinen fyysisesti melko huonossa kunnossa.

Itkemistä helpottaa toisen läheisyys. Yksin ollessani kyyneleet tuntuvat paljon raskaammilta ja tunne paljon epätoivoisemmalta. Puolisoni on tosi hyvä lohduttamaan. Minua tukee tieto siitä, että hän ei ole koskaan ollut valmis luovuttamaan, niin kuin minä olen ollut. Ja hän on sentään elänyt 17 vuotta enemmän kuin minä. Siihen mahtuu jo monta vastoinkäymistä.

Itsemurhayritysteni jälkeen minussa on vahvistunut ajatus, että haluan kuolla onnellisena. Toisin kuin olisin kuollut, jos olisin yrityksissäni onnistunut. Hämmennyn ja ehkä myös vähän pelästyn, kun onnellisimmissa hetkissä huomaan nykyään ajattelevani, että nyt olisi hyvä kuolla. Se ei ole itsemurha-ajatus, koska en ajattele aiheuttavani kuolemaa itse enkä toivo kuolemaa. Toivon vain, että sitten kun joskus toivottavasti vasta tosi vanhana kuolen, olen onnellinen.

Uskonto

Olen ollut uskovainen, olen käynyt Kansanlähetysopiston raamattukoulun, olen ollut kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön varapuheenjohtaja, olen käynyt Päivi Räsäsen kotona. Olen ollut päästäni vialla, toisin sanoen. Voi kuinka helpottunut ja onnellinen olenkaan siitä, että tulin järkiini, aloin ajatella omilla aivoillani. Tajusin, etten halua ajatella olevani parempi kuin muut, pääseväni taivaaseen ilman läheisiäni, koska he eivät uskoneet oikein tai lainkaan. En pitänyt esiaviollisesta seksistä pidättäytymistä järkevänä enkä halunnut ajatella rakkauden olevan väärin kahden samaa sukupuolta olevan kanssa. En vastustanut aborttia tietyissä tilanteissa. En halunnut ajatella miehen olevan naista ylempiarvoinen. 

Raamattukoulussa muun muassa kiellettiin valssin tanssiminen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja näyttäytyminen seurustelukumppanille pyjamassa. Pyjama liittyy sänkyyn ja olisi voinut tuoda seuristelukumppanin mieleen seksin. Ja sekös vasta kamalaa. Raamattukoulussa opin, että kun päähäni tulee ajatus, niin se onkin jumalan tai saatanan puhetta. Sain ilmeisesti sentään itse arvioida, kumman. Kyllä tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että ajatuksia ne vaan on, ihan omiani, aivokemiaa toisin sanoen.

Ennen elämäni uskontokautta 2006-2008 ja sen jälkeen olen ollut agnostikko. Ajattelen, että jokin jumala voi olla olemassa tai sitten ei, mutta että toistaiseksi kumpaankaan suuntaan ei ole tarpeeksi todisteita. Mielestäni on vain ja ainoastaan lapsellista uskoa johonkin ihmisten kokoamaan pari tuhatta vuotta vanhaan kirjaan, jota sitä paitsi voi tulkita sadoilla eri tavoilla. Ehkä jos maailmassa olisi vain yksi uskonto, niin jumalaan olisikin helppo uskoa. En käsitä, millä perusteella joku voi väittää juuri kristinuskon Jumalan olevan se oikea, todellinen jumala tai vaikka islamin Allahin.

Jonkun hillitty usko jumalaan ei ole minulta pois tai minua vastaan, mutta maailmassa on niin paljon uskonnon väärinkäyttäjiä ja fundamentalisteja, että suhtaudun uskontoihin aina varauksella. En ymmärrä, minkä takia tarvitsisin jumalaa rakastaakseni lähimmäistäni tai noudattaakseni muita yleisinhimillisiä periaatteita. En tarvitse jotakin mahdollisesti satuolentoa käskemään minua noudattamaan hyviä käytöstapoja, kannattamaan ihmisoikeuksia, huolehtimaan ympäristöstäni tai vastustamaan pahuutta. Ja kyllä ymmärrän ilman uskontoakin, etten hallitse kaikkea elämässäni tapahtuvaa itse. Sitä paitsi miljoonat ihmiset vastustavat ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua nimenomaan uskonnon varjolla.

Uskonto voi olla hyväksi ja se voi olla pahaksi. Väkisin ei voi uskoa. Uskonnon tuputtajat saavat karvani pystyyn. Tunnen puhdasta suuttumusta nähdessäni esimerkiksi metroasemilla päivystäviä jehovantodistajia tai Jeesus-lappuja jakelevia ihmisiä. Menkää töihin, tekisi mieleni älähtää. Kaikki, mikä muistuttaa raamattukoulusta ja kristillisdemokraateista ja fundamentalismista, herättää minussa vahvoja negatiivisia tunteita. Usein käynkin uskovaisten kanssa kiivaita keskusteluja pääni sisällä. Se helpottaa, rauhoittaa. 

Hieno juttu, jos usko tekee jonkun onnelliseksi ja rakastavaksi ihmiseksi, mutta mielestäni uskonnon harjoittaminen on usein vain itsekästä ajanhukkaa. Lähimmäisenrakkaus, jonka motiivina on taata itselle taivaspaikka, on mielestäni varsin vinoutunutta. Monet kristilliset arvot ovat oikein terveet ja hyvät lähtökohdat yhteiskunnalle, mutta ne eivät ole riippuvaisia uskosta yliluonnolliseen. Minä uskon järkeen ja tunteeseen, järjen ja tunteen tasapainoiseen liittoon.

Perfektionismi

No voi ei. Tein tänään HS:n testin Minkälainen hankala tyyppi olet, ja tässä on tulokseni:

Olet perfektionisti

Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen. Hän ei anna itsensä olla tyytyväinen, koska pelkää, että kehittyminen lakkaa siihen. Täydellisyyteen pyrkiminen voi näkyä oman rosoisuuden ja omien heikkouksien välttämisenä. Perfektionisti voi vaatia täydellisyyttä myös muilta, jolloin ihmiset hänen ympärillään joutuvat olemaan varuillaan. Työssään perfektionisti ei halua päästää käsistään mitään epätäydellistä ja esimiesasemassakin päätyy viimeistelemään alaistensa työt lopulta itse. Parisuhteessa perfektionisti tietää kaiken siitä, mitä oppaat sanovat täydellisestä suhteesta. Luovasta ja hauskasta yhdessäelosta voi siksi tulla perfektionistille suorittamista. Mikään ei saa mennä pieleen. Jos perfektionismia osaa säädellä oikein, siitä voi olla myös paljon hyötyä itselle ja läheisille.

Tuo on ihan hyvä perfektionismin määritelmä, mutta ei enää päde minuun noin voimakkaasti. On minussa edelleen noita piirteitä, mutta ne on aika hyvin hallussa ja vaimentuneet paljon. Perfektionismi on lapsellista ja tyhmää.

Olen nykyään paljon armollisempi muita kohtaan kuin ennen. Minulla on sellainen näkemys, että ihminen on lähtökohtaisesti heikko. Että ihminen tarvitsee todella paljon hyvää, tukea ja olosuhteita, jotta hänestä tulee vahva. 

Eduskuntavaalit

Listasin asioita, joita edellytän eduskuntavaaliehdokkaalta, jotta hän saisi ääneni. Toivottavasti löydän jonkun, joka ajaa juuri näitä asioita:

- vammaisten oikeuksien sopimuksen ratifiointi ja noudattaminen

- väkivalta- ja seksuaalirikosten rangaistusten huomattava koventaminen

- kuntaindeksin asettaminen opintotuelle

- tasavertaisen avioliittolain lopullinen hyväksyminen

- eutanasian laillistaminen

- yrittäjyyden helpottaminen

- hoitovapaan jakaminen vanhempien kesken

- tupakoinnin hankaloittaminen
- työttömyyden vähentäminen

Väkivalta- ja seksuaalirikosten osalta pitäisi mielestäni poistaa ensikertalaisten saama tuomion puolitus ja vähintään kaksinkertaistaa tuomioiden pituus. Maahanmuuttajien tekemien rikosten osalta rangaistuksena pitäisi olla karkotus ja maahantulokielto.

Opintotuen määrän pitäisi mielestäni vaihdella asuinpaikan mukaan, koska samalla summalla pystyy kustantamaan elämisestä esimerkiksi Kokkolassa paljon enemmän kuin Helsingissä. Helsingissä on pakko joko työskennellä opintojen ohella tai olla rikkaasta perheestä, kun pienemmissä kaupungeissa opintotuesta jää vuokranmaksun jälkeen vielä hyvin rahaa ruokaan. Olen joutunut maksamaan opintotukea takaisin Kelalle tuhansia euroja tulorajojen ylittymisen takia, koska ruloraja koskee valmistumiseen asti kaikkia niitä kuukausia, jolloin on ollut kirjoilla oppilaitoksessa riippumatta siitä, milloin on opiskellut ja milloin työskennellyt kokopäiväisesti. Mutta koska kannatan nopeaa valmistumista, opintotuen korottaminen asuinpaikan mukaan on mielestäni parempi ratkaisu kuin tulorajojen nostaminen. Valmistuin maisteriksi viidessä vuodessa mutta olisin voinut valmistua neljässäkin, jos minun ei olisi tarvinnut tehdä töitä. Monilla aloilla edellytetään toki työkokemusta jo opintojen ajalta, mutta siihen voitaisiin vastata lisäämällä opintoihin kuuluvia työharjoitteluja. Uskon, että työkokemusta on alettu vaatia juurikin siksi, että sitä niin monella on. Jos töitä ei elannon takia tarvitsisi vielä opiskeluaikana tehdä, niin ehkä työnantajatkin vähitellen laskisivat vastavalmistuneen työkokemukseen liittyviä vaatimuksiaan.

Mitä eutanasiaan tulee, suosittelen lukemaan tämän kolumnin: http://nyt.fi/a1305934070518 Jos se ei saa ihmistä kannattamaan eutanasiaa, niin on vain odotettava omaa tai läheisen vakavaa sairastumista ja hidasta, kivuliasta kuolemaa. Kyllä se vielä siitä muuttuu.

Ymmärrän sinänsä hoitovapaan jakamisen vastustamisen vapaan valinnan perusteella, koska vapaus on monelle itseisarvo. Uskon kuitenkin, että kukaan lastaan rakastava ei tule katumaan sitä, että vietti lapsensa kanssa kahdenkeskistä aikaa tämän ollessa pieni. Sen tekemättä jättämistä sen sijaan on moni katunut ja tulee katumaan. 

Tupakointia voitaisiin hankaloittaa vähintään kaksinkertaistamalla askin hinta ja kieltämällä polttaminen julkisilla terasseilla, niin kuin ainakin Australiassa on tehty. Rikkaat aikuiset tuhotkoon terveytensä niin halutessaan, mutta ainakin nuorilla olisi huomattavasti korkeampi kynnys alkaa tupakoida, jos aski maksaisi parikymppiä.

Kannatan myös alkoholin myynnin laillistamista vähittäistavarakaupoissa ja myyntilupien saamisen helpottamista kahviloissa ja ravintoloissa. Monissa muissa länsimaissa niin on jo tehty tai on aina ollut. Alkon monopolia on perusteltu sillä, että se hillitsee alkoholin kulutusta. Mutta onko kovin hillittynä suomalaisten alkoholin käyttö pysynyt, kysyn vaan. Voi viinaa ostaa varastoon ja voi humalaan tulla oluestakin. Alkoholisti löytää tarvitsemansa ihan riippumatta siitä, missä ja minkä nimisessä kaupassa sitä myydään. Kokemukseni mukaan niissä maissa, joissa alkoholia myydään marketeissa, kahviloissa ja kioskeissa, ihmisten suhtautuminen alkoholiin vaikuttaa terveemmältä, järkevämmältä. Tämä alkoholikysymys ei kuitenkaan ole minulle niin tärkeä, että edellyttäisin vaaliehdokkaalta sen äänekästä ajamista. Se on plussa.

Työttömyys on yhteiskunnalle iso miinus, mutta pidän sitä niin monimutkaisena asiana, ettei työttömyyden vähentämisestä voi puhua puhumatta yhteiskunnan ja politiikan kaikista muista osa-alueista. Sinänsä pidän työttömyyden vähentämistä yhtenä tärkeimmistä vaaliteemoista. Yksi asia on, että yritykset jatkaisivat tuotantoaan ja palvelujaan Suomessa siirtämättä niitä halpatuotantomaihin.

Listaamieni asioiden lisäksi haluaisin tietysti valtavasti lisää resursseja sosiaali- ja terveyspalveluihin, mutta kukaan ehdokas tuskin osaa taikoa rahaa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen resurssointi on sitä paitsi enemmän kunnallisvaaliasia. 

Parisuhde

Uskon tietäväni, mitkä ovat onnellisen parisuhteen edellytykset. Realistiset edellytykset. Yli 10 vuotta naimisissa ollut serkkuni kertoi, että heidän parisuhteensa onnistumisen kannalta olennaisinta on olleet kaksi asiaa: joustavuus ja molemminpuolinen kunnioittaminen. Eräs ystäväni puolestaan totesi, että hänen toistaiseksi noin 15 vuotta kestäneen parisuhteensa onnellisuus on paljolti seurausta siitä, että hänellä ja hänen puolisollaan on aina ollut sekä omia että yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Näihin lisäisin vielä oman havaintoni yleisesti onnellisen elämän edellytyksistä: on osattava nauraa itselle. Jos ihminen ottaa itsensä liian vakavasti, suhtautuu yleensä toisiin samanlailla ja ikään kuin tukehduttaa ihmiset ympärillään. Itselle nauraminen ei puolestaan onnistu, jos  ihmisellä on kovin huono itsetunto. Huono itsetunto kertoo siitä, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi. Toista ei voi rakastaa terveellä tavalla rakastamatta ensin itseään - ei liian paljon eikä liian vähän.

Olen monta kertaa reilun kahden vuoden parisuhteeni aikana miettinyt, mikä jossain hankalassa tilanteessa mättää tai millä siitä päästäisiin yli. Kutakuinkin joka kerta olen päätynyt serkkuni antamaan neuvoon. Jos kunnioitan toista ja joustan ja jos puolisoni tekee samoin, suunnilleen kaikesta selvitään. Mutta kaikki mainitsemani onnellisen parisuhteen edellytykset koskevat molempia osapuolia tasavertaisesti. Parisuhde ei toimi, jos minä joustan aina enemmän, jos puolisoni kunnioittaa minun heikkouksiani ja outouksiani mutta minä en hänen, jos minulla on omia juttuja mutta puolisollani ei tai jos puolisollani on hyvä itsetunto ja hän osaa nauraa itselleen mutta minä en. Tietenkin on tilanteita ja kausia, jolloin toinen on enemmän jotain ja toinen vähemmän, mutta pidemmän päälle kokonaisuuden pitäisi olla tasavertainen. 

Itse asiassa niissä parisuhteissa, jotka ovat minun silmiini näyttäneet ainakin ulospäin onnellisilta, puolisoilla on ollut tapana vitsailla myös toistensa kustannuksella, hyväntahtoisesti. Ne pariskunnat ovat olleet jo iäkkäitä, yli 40 vuoden liittoja, joten uskon sen ominaisuuden yleensä syntyvän vasta ajan kanssa. Niillä pariskunnilla on myös ollut elämä lasten muutettua omilleen, uusi kahdenkeskinen elämä.

Ainakin toistaiseksi ajattelen, että ainoa syy eroon omassa parisuhteessani voisi olla se, jos minusta tuntuisi, ettemme ole pariskunta vaan vain kavereita tai vain vanhempia. Jos meitä yhdistäisi vain yhteinen asunto ja yhteiset lapset ja ehkä jotkin yhteiset mielenkiinnon kohteet. Sen välttämiseksi tarvitaan yhteisiä haaveita ja suunnitelmia, läheisyyttä, kosketusta, romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta. Molempien aloitteesta.

Johtaminen

Avoimuuteen vastaaminen sulkeutuneisuudella on mielestäni sietämätöntä. Ja toisin päin: toinen kertoo itsestään ja ajatuksistaan avoimesti muttei osoita lainkaan kiinnostusta kuulijaa kohtaan. Jätän tutustumisen lyhyeen, jos avoimuuteni ei saa vastakaikua tai jos toinen on kiinnostunut vain saamastaan huomiosta. Se, että kerron itsestäni tarkoittaa, että haluan kuulla myös sinusta. Ja se, että kysyn ja kuuntelen, sisältää oletuksen siitä, että haluan myös minua kuunneltavan.

Toisaalta ihmiset ovat erilaisia eri kokoonpanoissa, halut ja tarkoitukset menee ristiin. Töissä vetäytyvä ja rauhallinen ihminen saattaa olla kavereiden seurassa hauska ja äänekäs, kotona määräilevä ja itsekäs. Töissä johtajana toimiva voikin olla kotona aikaansaamaton ja alistuva, kaveriporukassa epävarma tai ilman kavereita kokonaan. 

Minua harmittaa nähdä ihmisiä väärissä ammateissa. Joku saattaisi olla ihana lastentarhanopettaja mutta laskeekin palkkoja toimistossa. Lapsia saattaa sitten olla kasvattamassa ihminen, joka sopisi paremmin arkistonhoitajaksi. Erityisesti hyvistä esimiehistä on pulaa alalla kuin alalla. On turhauttavaa nähdä ihmisiä, jotka eivät halua tai uskalla hakea esimiesasemaan, vaikka heillä olisi siihen kaikki edellytykset. Niin monella johtajalla on noussut kusi päähän, että jotkut eivät halua ottaa sitä riskiä. 

Päämääräni on työskennellä esimiehenä. Johtajuus on luonnistunut minulta ala-asteikäisestä asti. Sairauteni aikana ominaisuus oli piilossa, mutta nyt voidessani paremmin olen löytänyt johtajuuteni uudelleen. Työelämässä olin alkuun tietysti epävarma, mutta päästyäni sisälle työhön ja työyhteisöön löysin taas johtajan itsestäni. Pelkään minäkin, että valta sokaisee; niin on varmaan moni niistäkin pelännyt, joista on loppujen lopuksi tullut vallan väärinkäyttäjiä. Tai ehkä pelko on liian vahva ilmaus, mutta ainakin tiedostaneet riskin. Tietysti ajattelen, ettei minulle käy niin, etten sokaistu, ettei minusta tule kusipää. Muuta kai en tässä vaiheessa voi.

Kahvila ja hautausmaa - syömishäiriöisen kaksi maamerkkiä

http://www.inhimillisiauutisia.fi/kahvila-ja-hautausmaa-syomishairioisen-kaksi-maamerkkia/490192